10.7.2016

Pika-arvio: Deadpool (2016)


Mikä piristävä poikkeus Marvelin ja muiden studioiden jo vuosia suoltamaan melko tasaiseen supersankarileffojen massaan! Huomattavasti pienemmällä budjetilla toteutettu Deadpool on korkeammalla ikärajalla varustettu räävitön ja verinen toimintaleffa, joka loistaa juonta lukuunottamatta lähes kaikilla osa-alueilla.

Harmi, että juoni on tässä tapauksessa turhankin köykäinen. X-Men -universumiin sijoittuva leffa on melko tavanomainen origin-stoori, jossa kerrotaan miten Wade Wilsonista tulee kuolematon antisankari Deadpool. Rakkaustarinakin on mukana, mutta se on kieltämättä toteutettu tavanomaista hauskemmin. Ei juonesta varmaan sen enempää tarvitse selittää.

Leffan suurin ansio on Deadpool itse. Neljännen seinän toistuvasti rikkova rääväsuu on äärimmäisen hauska tapaus, ja Ryan Reynolds on selvästi löytänyt elämänsä roolin. Näyttelijä on omaksunut Deadpoolin hahmon valtavan hienosti ja pääsee samalla itseironisesti irvailemaan myös itselleen. Leffan pahikset ja oikeastaan kaikki muut hahmot ovatkin ikävä kyllä antisankariimme verrattuna melko valjuja.

Deadpool tietää olevansa elokuvahahmo, joten osansa moneen suuntaan sinkoilevasta kuittailusta saavat myös mm. leffan rajallinen budjetti muihin X-Men-elokuviin verrattuna sekä franchisen tunnetuin tähti Hugh Jackman. X-Men-fani saakin tästä taatusti monet hersyvät naurut.

Juonen köykäisyys on helppo antaa anteeksi, kun elokuva on muuten niin pirun viihdyttävä ja superhauska. Eivät nämä ansiot Deadpoolia aivan supersankarileffojen eliittiin nosta, mutta jatkon suhteen on potentiaalia vaikka kuinka.

Arvio: ★★★½

Traileri:


Arvio: The Big Short (2015)


Adam McKay tuli ainakin minulle tutuksi Will Ferrellin kanssa tehdyistä Anchorman- ja Step Brothers -leffoista. Kummastakaan en erityisemmin piitannut, joten The Big Short tuntuikin tähtikaarteineen ja finanssimaailmaan sijoittuvine juonineen hieman yllättävältä suunnalta ohjaajalle.

Leffa tuntuu eräänlaiselta yhdistelmältä Margin Call- ja The Wolf of Wall Street -elokuvista, tai ne kävivät ainakin katsoessa mielessä. Kyseessä on draamakomedia, joka hienoisista yhtymäkohdistaan edellä mainittuihin elokuviin huolimatta seisoo mukavasti omilla jaloillaan.

Vuoden 2008 pörssikriisiin johtaneita tapahtumia käydään läpi muutaman keskushenkilön näkökulmasta. Hahmoista mielenkiintoisin on Christian Balen tulkitsema omalaatuinen salkunhoitaja, joka ennustaa asuntokuplan puhkeamisen ennen ketään muuta.

Hemmo tajusi, että pankit olivat paketoineet kuralainoja yhteen ja myyneet niitä ihmisille seurauksia tajuamatta tai niistä välittämättä. Mädällä pohjalla oleva korttitalo tulisi kaatumaan ennemmin tai myöhemmin, ja mm. Ryan Goslingin ja Steve Carellin tulkitsemat opportunistiset finanssityypit haluavat tarjolla olevasta potista osansa. Pankkien kaatuessa hemmot käärivät miljoonia.

Komedia uppoaa omaan makuuni reilusti paremmin kuin McKayn aiempien elokuvien hömppä. The Big Short pilkkaa pankkimaailman koukeroita ja siellä toimivien ihmisten häikäilemättömyyttä säälittä, mikä sai ainakin minussa aikaan sellaista epäuskoista naurua.

Asuntomarkkinoiden toimintaa selitetään sen verran rautalangasta vääntäen, että allekirjoittaneen kaltainen hitaampikin yksilö tajuaa jotakin. Naurun ohella leffalla on siis myös pieni sivistävä vaikutus. Hyvä!

Koko kuvio on kaiken kaikkiaan äärimmäisen mielenkiintoinen, mutta liian monimutkainen yhdessä kahden tunnin leffassa käsiteltäväksi. Seurattavia hahmojakin on sen verran paljon, että juoni ei meinaa täysin pysyä kasassa. The Big Shortia siis vaivaa pieni sekavuus, mutta kokonaisuus kääntyy selkeästi erinomaisen puolelle.

Arvio: ★★★★

Traileri:


Arvio: The Revenant (2015)


Alejandro González Iñárritun eeppinen selviytymistarina oli projektina jäätävän kunnianhimoinen. Onkin hatunnoston arvoinen saavutus, että lopputulos on näinkin hieno. Pelkän luonnonvalon avulla ja pääosin oikeissa lokaatioissa kuvattu The Revenant on toki tekninen taidonnäyte, mutta se toimii erinomaisesti myös ihmisluonnon sekä ihmisen ja luonnon välisen suhteen kuvauksena.

Elokuvan revenant, eli suomeksi käännettynä rauhaton sielu tai kostaja, on Leonardo DiCaprion esittämä Hugh Glass, joka on turkiskauppiaiden siirtokunnan kanssa etenemässä Amerikan takamailla 1800-luvun alkupuolella. Glass joutuu harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi, jonka seurauksena hänet jätetään kuolemaan keskelle ei mitään. Glass kuitenkin selviää ja hänen ainoaksi tehtäväkseen jää enää kostaa John Fitzgeraldille (Tom Hardy), joka on myös vastuussa Glassin pojan kuolemasta.

Iñárritun luottokuvaaja Emmanuel Lubezki näyttää jälleen parasta osaamistaan, sillä kostomatka on täynnä upeasti taltioituja jylhiä maisemia. Luonnonvaloa on myös hyödynnetty erinomaisesti, mikä on seurausta pitkistä ja epäilemättä uuvuttavista kuvauksista. Kaiken silmäkarkin vastapainona on runsaasti luonnon - ja etenkin ihmisluonnon - raakuutta.

Täydellinen mestariteos The Revenant ei kuitenkaan ole, sillä se alkaa olla kahden ja puolen tunnin kestossaan melko uuvuttavaa tavaraa. Tarinan, ja oikeastaan koko elokuvan pointin sellaisena kuin sen ymmärsin, olisi mielestäni voinut kertoa paljon tiiviimminkin.

Kuten kaikki tietävät, DiCaprio sai viimein roolista odotetun Oscarinsa. Ansaitusti. Suurimman osan ajasta mies näyttelee kasvoillaan ja ruumiillaan, sillä vuorosanoja ei kovin paljon ole. Erittäin omistautunut suoritus hienolta näyttelijältä. Hardy on myös kerrassaan erinomainen.

The Revenant ei ole ihan niin mahtava mestariteos kuin varovasti toivoin, mutta on se jälleen vahva osoitus ohjaajan ja koko tuotantotiimin taiteellisesta kunnianhimosta. On todella mielenkiintoista nähdä, mikä on Iñárritun seuraava siirto.

Arvio: ★★★★

Traileri:


Arvio: Spotlight (2015)


Tutkivaan journalismiin liittyvä elokuva ei varmaankaan olisi ensimmäisenä listalla, kun miettii mitä haluaisin katsoa nimenomaan leffateatterissa. Siksipä olikin hyvä, että Spotlightin Oscar-hype sai minut marssimaan teatteriin.

Tom McCarthyn elokuva on hienosti otteessaan pitävä jännitysdraama. Elokuva ei loista teknisellä toteutuksellaan vaan enemmänkin laadukkaalla käsikirjoituksellaan ja ammattitaitoisella ohjauksellaan. Näyttelijät Mark Ruffalon, Rachel McAdamsin ja Michael Keatonin johdolla tekevät toki myös loistotyötä.

Tositapahtumiin pohjaava Spotlight kertoo Boston Globe -sanomalehden toimittajista, jotka saavat vihiä lukuisten katolisen kirkon pappien harjoittamasta lasten hyväksikäytöstä ja vihjettä seuraavasta tutkinnasta. Kyseessä oli valtava skandaali, jonka jälkipyykistä kirkko ei varmasti ole toipunut vieläkään. Tuskin hetkeen toipuukaan, sillä mielikuvat pedofiilipapeista tuntuvat elävän vahvasti ihmisten mielissä.

McCarthy ei kuitenkaan repostele skandaalilla liikaa, mikä tuntuu järkevältä valinnalta. Välittömästi elokuvan päättymisen jälkeen toki ajattelin, että aiheen käsittely olisi ehkä kaivannut vähän lisää potkua, mutta ehkä se olisi vienyt teosta sivuraiteille. Ohjaaja haluaa keskittyä kuvaamaan toimittajan työtä mahdollisimman realistisesti, eikä lähde ylidramatisoimaan vakavaa aihetta. Elokuvan lopputekstit kyllä tarjoavat tarpeeksi potkua nivusiin, kun tarkemmin miettii. Katso, niin ymmärrät miksi.

Tuntuu, että tästä elokuvasta olisi ollut ilmestyessään enemmänkin sanottavaa, mutta koska katsomisesta on ehtinyt vierähtää tovi jos toinenkin, en lähde siihen tämän tarkemmin syventymään. Leffa kuitenkin onnistuu mainiosti siinä missä haluaakin onnistua, eikä siihen ole tungettu mitään ylimääräistä. Vaikka alkuun leffa jättikin hieman kuivakan jälkimaun, voisin sen helposti katsoa uudestaan. Kokonaisuutena ilmestymisvuotensa parhaimmistoa.

Arvio: ★★★★

Traileri:


20.6.2016

Arvio: Love Records - Anna mulle Lovee (2016)


No moro! Blogi sitten jäi alkuvuodesta pienelle tauolle ilman sen kummempia ilmoituksia. Ei vain jaksanut, ehtinyt tai huvittanut kirjoitella. Nyt tuli kuitenkin fiilis, että voisihan tätä taas jatkaa, kun kerran varsin hyvälle mallille jo ehdittiin. Talven yli kestänyt LSC-projekti jääköön sivuun, mutta yritän ainakin käydä läpi alkuvuoden aikana leffateatterissa nähdyt pätkät. Aikaa on jo ehtinyt joidenkin kohdalla vierähtää useampi kuukausi, joten muistin varassa mennään!

Love Records - Anna mulle Lovee tuli käytyä katsomassa Soundi-lehden kanssa yhteistyössä järjestetyssä ennakkonäytöksessä, jonne sain liput nettiarvonnasta. Olisin kyllä varmaan sen käynyt katsomassa muutenkin, mutta oikein hyvä näin! Odotukset eivät järin suuret olleet, mutta pidin pääosin näkemästäni.

Legendaarisen levy-yhtiön ja sen perustajien tarina on koostettu valkokankaalle yleisöystävällisesti ilman sen kummempia kommervenkkejä. Perinteisen iskelmämusiikin julkaisemiseen keskittyvät levylafkat joutuvat olemaan todella huolissaan, kun Atte Blomin ja kumppaneiden vastavirtaan soutava lafka puskee markkinoille vaihtoehtoisempaa materiaalia. Ja nuoriso villiintyy.

Rokki soi ja Love Recordsin kapinahenki ja asema suomalaisen vaihtoehtomusiikin uraauurtajana välittyy ainakin osittain. Huumoria on annosteltu mukaan reilulla kädellä ja mikään ei oikeastaan ärsytä. Toteutus on ammattimainen, mutta ehkä turhankin tavanomainen. Vielä vähän räväkämminkin homman olisi ehkä voinut tehdä. Näyttelijät Jarkko Niemen ja Riku Niemisen johdolla hoitavat silti leiviskänsä kunnialla.

Kaiken kaikkiaan Anna mulle Lovee on ihan kelpo rokkikomedia mielenkiintoisesta aiheesta. Tarina ansaitsee tulla kerrotuksi, se on selvä. Viihdyin tämän parissa hienosti, mutta Perttu Lepän Pitkä kuuma kesä säilyttää yhäkin asemansa hienoimpana kotimaisena rock-elokuvana tähän asti. Viinaa! Tupakkaa! Seksi-ä!

Arvio: ★★★

Traileri:


2.2.2016

Arvio: Steve Jobs (2015)


Tässä on elokuva, joka ei ajatuksena kiehtonut aluksi pätkän vertaa. En kuulu Apple-uskovaisiin ja vaikka Steve Jobs mielenkiintoisen oloinen persoona olikin, tästä tulisi jo toinen Jobs-henkilökuva muutaman vuoden sisään. Kuka tätä enää kaipaa, ajattelin.

Mieleni alkoi kuitenkin muuttua, kun näin minkälainen jengi leffaa lähti toteuttamaan. Ohjaajaksi löytyi Danny Boyle, käsikirjoituksen laatijaksi Aaron Sorkin ja pääosiin kovia nimiä Michael Fassbenderistä ja Kate Winsletistä lähtien. Lippuluukuilla elokuva floppasi pahasti, mutta toisaalla kriitikot ylistivät. Aloin odotella leffaa erittäin suurella mielenkiinnolla.

Ja kyllähän Steve Jobs todella onnistunut tekele on. Elokuva käy Jobsin uran ja yksityiselämän vaiheita läpi 80-luvulta 90-luvun lopulle ikään kuin kolmessa pitkässä näytöksessä, joista jokainen sijoittuu jonkin Jobsin uralle keskeisen tuotteen lanseeraustilaisuuteen. Yllätyin suuresti tästä ratkaisusta, mutta se tekee leffasta kertaheitolla mielenkiintoisemman kuin jostakin tavanomaisesta elämäkertahutusta.

Sorkinin käsikirjoitus on jälleen melkoista dialogitykitystä, mutta aina vain mies onnistuu tekemään siitä hahmojen suuhun sopivan kuuloista. Osaavat näyttelijät hoitavat lopun, ja vaikka kyseessä on draamaelokuva, ovat monet kohtaukset varsin hektistä seurattavaa. Fassbender ja Winslet ovat ilmiömäisen hyviä, mutta sivurooleissa esimerkiksi Jeff Daniels, Seth Rogen ja Michael Stuhlbarg vakuuttavat myös.

Dialogipainotteisenakin leffa kulkee jouhevasti eteenpäin eikä tylsistymään ehdi missään vaiheessa. Monelle katsojalle dialogin määrä tosin saattaa aiheuttaa lähinnä närästystä, mikä on epäilemättä yksi syy leffan kaupalliselle floppaamiselle. Itselleni dialogivetoisuus sopii, varsinkin kun kässäri on näinkin erinomainen ja näyttelijät osaavia.

Vaikka elokuvan rakenne on mitä on, Jobsin uran keskeiset vaiheet onnistutaan tuomaan esille mallikkaasti. Apuna hyödynnetään maltillisesti myös takaumia. Samalla mulkun oloisesta bisnesnerosta luodaan sangen mielenkiintoinen henkilökuva yksityiselämän vaikeuksineen. En tiedä, kuinka tarkkaan kuvaukseen tässä on pyritty, mutta vaikuttaisi ainakin siltä, että vapauksia on otettu reilusti. Totuudenhan on turha antaa pilata hyvää juttua, sanotaan.

Monella tavalla Steve Jobs tuokin mieleen David Fincherin ohjaaman The Social Networkin (2010). Eikä ihme, sillä Sorkin laati myös siihen käsikirjoituksen. Teoksen ystävät voisivat hyvin todennäköisesti pitää tästäkin.

Arvio: ★★★★

Traileri:


Arvio: Joy (2015)


David O. Russell näyttää löytäneen luottonäyttelijänsä, sillä Jennifer Lawrence, Bradley Cooper ja Robert De Niro nähdään jo kolmatta kertaa putkeen ohjaajan elokuvassa. Hieno homma, mutta elokuvien taso vain tuntuu jatkuvasti laskevan.

Mark Wahlbergin ja Christian Balen tähdittämää mainiota Taistelijaa (The Fighter, 2010) seurannut Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook, 2012) oli vielä erinomainen romanttinen komedia, kun taas American Hustle (2013) jäi hieman sekavaksi ja heikonlaisesti rytmitetyksi huijaritarinaksi. Samoja ongelmia nähdään myös tällä kertaa.

Russellin uusin elokuva Joy kertoo tositapahtumien inspiroiman tarinan yksinhuoltajaäidistä, joka nousee ryysyistä rikkauksiin ihmemopin keksittyään. Juonen rytmitys ei oikein toimi, sillä vaikka Lawrencen esittämän Joyn tarinaa seuraa oikein mielellään noin puolet ajasta, on toinen puolikas tylsä.

Tarina omistetaan heti alkuteksteissä "kaikille vahvoille naisille", mikä on kaiken sukupuoli- ja palkkatasa-arvokeskustelun myötä aiheena erittäin hieno ja tärkeä. Mutta kun puhutaan uuden mopin keksimisestä, ei tarina itsessään oikein jaksa sytyttää. Edellä mainitulla rytmitykselläkin on tosin tässä oma merkityksensä, sillä saahan hyviä elokuvia aikaan heikommistakin aiheista.

Ongelma on myös se, että en oikein osaa nähdä 23-vuotiasta Lawrencea esittämässä nelikymppistä itsehuoltajaäitiä. Vaikka periaatteessa kyseessä on pikkuseikka ja Lawrencekin hoitaa hommansa niin hyvin kuin vain taitaa, huijaus ei vain tällä kertaa mene täydestä ja pilaa mielestäni hieman leffan uskottavuutta.

Käsitykseni mukaan Russell kuvaa ohjatessaan paljon ja kokeilee samalla uusia juttuja. Jos tämä mielikuva pitää paikkansa, se tuntuisi näkyvän elokuvassa sekavuutena ja epätasaisuutena. Mieleen tulee ainakin pari koomisen eksentristä sivuhahmoa, jotka tuntuivat olevan irrallaan kokonaisuudesta.

David O. Russell onkin varsin epätasainen ohjaaja, joka on päätähtineen saanut viime vuosina yllättävänkin suurta huomiota. Jotta tätä voisi pitää mitenkään oikeutettuna, seuraava elokuvansa saisi kyllä olla rutkasti tätä parempi.

Arvio: ★★½

Traileri: