31.12.2014

Vuoden 2014 parhaat - Top 20

Samalla kun vuosi 2014 saa päätöksensä, vetelee viimeisiään myös meikäläisen leffablogin ensimmäinen vuosi. Samalla kun tässä jo odotellaan ensi vuoden ensimmäisiä ensi-iltoja, voisi käydä hieman läpi kulunutta elokuvavuotta. Eihän se ole leffablogi eikä mikään, joka ei vuosilistausta tee. Tässä siis mielestäni vuoden 20 parasta elokuvaa, alkaen sijasta 20, olkaa hyvät!

20. Dallas Buyers Club (ohj. Jean-Marc Vallée)

Alkuvuodesta ensi-iltansa saanut tositapahtumiin pohjautuva draamaelokuva oli yllättävänkin väkevä tapaus. AIDS:ia sairastavan teksasilaisjätkän taistelu lääkeyhtiöitä vastaan on tarinaltaan mielenkiintoinen, mutta parhaiten mieleen jäävät vahvat näyttelijäsuoritukset. Matthew McConaughey ja Jared Leto voittivat rooleistaan Oscarit.

19. '71 (ohj. Yann Demange)

Pohjois-Irlannin historiaan pohjaava jännäri sai ensi-iltansa kaikessa hiljaisuudessa, mutta onneksi se tuli käytyä katsomassa. Leffa nimittäin ansaitsee paikan vuoden parhaiden leffojen listalta. Trillerissä seurataan nuoren brittisotilaan selviytymistaistelua Belfastin kaoottisilla kaduilla. Toimii myös hyvänä ajankuvana ja antaa tärkeän muistutuksen siitä, minkälaista meininkiä länsimaisessa sivistysvaltiossakin on vielä muutama vuosikymmen sitten ollut.

18. Hobitti: Viiden armeijan taistelu (ohj. Peter Jackson)

Peter Jacksonin mitä luultavimmin viimeinen Keski-maahan sijoittuva elokuva päättää Hobitti-trilogian kunnialla. Elokuva loppuu hieman turhankin hätäisesti, mutta on kuitenkin trilogian synkimpänä osana myös sen vahvinta antia.


17. Apinoiden planeetan vallankumous (ohj. Matt Reeves)

Apinoiden planeetan uudelleenlämmittely Rise of the Planet of the Apesin jatko-osa, joka pistää vielä edeltäjäänsäkin paremmaksi. Leffan alkupuoli toimii erinomaisesti, sillä jännitettä riittää ihmisten ja apinoiden yrittäessä tehdä yhteistyötä. Jälkipuolisko on sotaisine kuvineen visuaalisesti upea, mutta hieman kaavamainen. Andy Serkis on jälleen erinomainen Caesar-apinan roolissa.

16. Suuri kauneus (ohj. Paolo Sorrentino)

Paolo Sorrentinon oodi elämän kauneudelle, tai ainakin jotain sinnepäin. Juonentapaisessa seurataan 65-vuotiasta Jep Gambardellaa, joka on tuhlannut viimeiset vuosikymmenet juhlimalla Rooman seurapiireissä. Leffaa on hieman hankala kuvailla, mutta jotakin abstraktilla tavalla valloittavaa siinä on. Toni Servillo tekee pääroolissa vanhenevan ja elämänsä tyhjyyteen havahtuvan Jepin edesottamuksista mielenkiintoista seurattavaa. Elokuva voitti myös parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.

15. Snowpiercer (ohj. Joon-ho Bong)

Korealaisen Joon-ho Bongin Hollywood-debyytti on armoton scifitoimintapätkä, jossa ikuisella moottorilla toimiva juna puksuttaa ympäri maapalloa kuljettaen mukanaan maailman vähäistä elossa olevaa ihmisväestöä. Junan peräpäässä elävä yhteiskunnan pohjasakka kyllästyy kohteluunsa ja ryhtyy kapinaan. Seuraa runsaalla mielikuvituksella terästetty toimintapitoinen kyyti.

14. Guardians of the Galaxy (ohj. James Gunn)

Marvelin antisankarijoukon seikkailut ovat melko turvallista eskapismiviihdettä, mutta pitää nostaa ohjaaja James Gunnille ja kumppaneille hattua siitä, että elokuva on oikeasti hauska. Hahmot ovat sopivan erikoisia ja tarina mukavan vauhdikas. Lisätään vielä letkeä 70-luvun popkappaleista koottu soundtrack, niin koossa on elokuva, joka jättää hymyn huulille. Marvel-leffojen ehdotonta kärkeä.

13. The Grand Budapest Hotel (ohj. Wes Anderson)

Wes Andersonin komedia keskieurooppalaisen hotellin vastaanottovirkailijasta ja tämän apupojasta oli yllättäen vuoden hauskimpia elokuvia! Kekseliäs ja leikkisä raina sekä tarinansa että visuaalisen antinsa puolesta. Ehkäpä näkemistäni Wes Anderson -leffoista tähän asti paras.

12. The Rover (ohj. David Michôd)

Animal Kingdom -ohjaaja David Michôdin uutuus oli itselleni vuoden odotetuimpia elokuvia. Australian karuille takamaille sijoittuvassa post-apokalyptisessä tarinassa seurataan Guy Pearcen esittämää kiertolaista, jonka auton jengiläiset pöllivät. Yhdessä varkaan vähä-älyiseltä vaikuttavan veljen (Robert Pattinson) kanssa kulkuri lähtee jahtaamaan jengiä, sillä autossa on jotakin miehelle tärkeää. Mutta mitä? Vastaus mysteeriin on samalla vastaus moneen muuhunkin leffan herättämään kysymykseen. Karu ja uniikki elokuva, joka myös osoittaa, että Twilight-Pattinsonista voi olla tulevaisuudessa vaikka mihin.

11. Kaksi päivää, yksi yö (ohj. Jean-Pierre & Luc Dardenne)

Pienimuotoinen belgialainen draama, jossa Marion Cotillardin esittämä Sandra yrittää yhden viikonlopun aikana vakuutella työkavereitaan luopumaan bonuksistaan, sillä muuten häntä itseään uhkaavat potkut. Kuvaus sekä yhden ihmisen ahdingosta sekä vaikean taloustilanteen kourissa kamppailevasta yhteiskunnasta. Loistavasti näytelty, vetoava ja ajattelemisen aihetta antava tarina.

10. Her (ohj. Spike Jonze)

Her on Spike Jonzen varsin eriskummallinen rakkaustarina ja visio tulevaisuudesta, jossa ihmisten teknologiariippuvaisuus alkaa mennä äärimmäisyyksiin. Jonze kysyy, voivatko ihminen ja tekoäly rakastua toisiinsa maailmassa, jossa teknologia toimittaa yhä suuremmissa määrin ihmiskontaktien virkaa. Theodoren ja tekoäly-Samanthan romanssi on toteutettu hauskasti ja ajoittain koskettavastikin. Joaquin Phoenix on tapansa mukaan loistava ja Scarlett Johanssonkin onnistuu tekemään Samanthasta mainion hahmon pelkästään äänellään. Varsin inhimillinen tarina kaiken erikoisuutensa ohella.

9. Nightcrawler (ohj. Dan Gilroy)

Dan Gilroyn onnistunut debyyttiohjaus, joka sai kovasti nostetta Jake Gyllenhaalin nimen noustessa esiin potentiaalisena Oscar-ehdokkaana. Nightcrawler on ennen kaikkea tyylikkäästi toteutettu trilleri, jossa Gyllenhaalin vimmaisesti esittämä yökyöpeli Louis Bloom osuu sattumalta onnettomuuspaikalle ja haistaa rahan. Lahjakkaan sosiopaatin piirteitä omaava Bloom myy onnettomuus- ja rikospaikoilla kuvaamaansa videomateriaalia uutiskanaville. Hemmo kiristää, manipuloi, ja on kaikin puolin vastenmielinen tyyppi, mutta juuri siksi niin kiehtova hahmo. Tarinassakin on melkoisesti imua.

8. The Wolf of Wall Street (ohj. Martin Scorsese)

Erinomainen bisnessatiiri mainioilla näyttelijäsuorituksilla höystettynä sekä vuoden hauskin elokuva. Lähes kolmetuntisen leffan aikana saa nauraa niin paljon, että se alkaa melkeinpä uuvuttaa. Irstailumaratooni kertoo Jordan Belfortin noususta Wall Streetin valtiaaksi 90-luvulla. Bisnekset ovat kuitenkin sen verran epäilyttäviä, että myös FBI kiinnostuu herran touhuista. Bisnesten ohella harjoitetaan niin paljon säädyttömyyttä, että heikompaa hirvittäisi. Leffahan perustuu Belfortin omaelämäkertaan, mutta tiedä sitten, onko osassa jutuista liioittelun makua. Tekisi kieltämättä mieli lukaista kirja joskus. Scorsese olisi mahdollisesti voinut leikata elokuvaansa hieman lyhyemmäksi, sillä viimeinen tunteroinen alkaa olla jo liikaa. Siltikin helposti vuoden parhaita rainoja.

7. Enemy (ohj. Denis Villeneuve)

Kanadalaisohjaajan Hollywood-debyytti on José Saramagon romaaniin perustuva mieltä kutkutteleva mysteeri, joka vakuuttaa poikkeuksellisen vahvalla tunnelmallaan. Jake Gyllenhaal jatkaa loistavaa vuottaan kaksoisroolissa, jossa historianopettaja bongaa identtisen kaksoisolentonsa ja alkaa pakkomielteisesti jäljittää tätä. Mutta kuka tämä kaksoisolento lopulta on? Villeneuve ei anna palapelimäiseen juoneen suoria vastauksia, vaan mysteerin selvittäminen jätetään osittain katsojan vastuulle. Kaikille tätä ei uskalla edes suositella, mutta esimerkiksi David Lynchin elokuvien ystävälle Enemy melko varmasti toimii. Denis Villeneuven nimi kannattaa laittaa sekin muistiin, sillä tältä herralta voi odottaa laadukasta ohjausjälkeä jatkossakin.

6. X-Men: Days of Future Past (ohj. Bryan Singer)

X-Men-sarjiksissa riittää näemmä ammennettavaa, sillä sarjan viides elokuva (ellei mukaan lasketa Wolverinen omia seikkailuja) saattaa jopa olla sen toistaiseksi paras osa. Bryan Singerin neronleimaus oli tuoda aiemmista osista tutut tähdet Ian McKellenistä ja Patrick Stewartista lähtien First Class -elokuvan nuorempien starojen seuraksi. Seuraa aikamatka 70-luvulle, jossa Wolverine (Hugh Jackman) yrittää nuoren Magneton (Michael Fassbender) ja Professori X:n (James McAvoy) kanssa estää Mystiqueta (Jennifer Lawrence) tekemästä suurta virhettä, joka johtaa tulevaisuudessa katastrofaalisiin seurauksiin. Pidän tätä vuoden parhaana blockbuster-elokuvana, joka tarjoaa toimintaa ja draamaa sopivassa suhteessa. Mainiot näyttelijät ovat myös yksi sarjan suurista vahvuuksista. Tällä kertaa homman vie nimiinsä James McAvoy nuoren Xavierin roolissa.

5. Gone Girl (ohj. David Fincher)

Gillian Flynnin kirjaa lukiessa tuli vahvasti sellainen olo, että siitä David Fincherin käsittelyssä syntyisi myös aika hyvä elokuva. Suosikkiohjaajani ei taaskaan pettänyt, sillä vaikka juonen yllätyksellisyydestä suurin osa katosikin kirjan lukemisen myötä, toimii elokuva sellaisenaan hienosti. Jännittävän juonen ohella leffa kuvaa modernia parisuhdetta ja avioliittoa synkän satiristisella tavalla. Näyttelijöistä varsinkin Rosamund Pike on vahvassa vedossa.

4. 12 Years a Slave (ohj. Steve McQueen)

Rankka mutta rehellinen orjuuskuvaus, joka perustuu Solomon Northup -nimisen entisen orjan elämäkertaan. Northup oli vapaa mies, joka kidnapattiin ja myytiin orjaksi Yhdysvaltojen eteläosaan Louisianaan. Kaiken kaikkiaan mies oli orjana ja erossa perheestään 12 vuotta. McQueen ei päästä katsojaansa helpolla, sillä aihetta käsitellään avoimesti kaikessa hirvittävyydessään niin, että välillä tekee pahaa katsoa. Päähenkilön sisukkuus ja takaraivossa piilevä toivonkipinä välittyvät kuitenkin vahvasti pääosassa loistavan Chiwetel Ejioforin suorituksesta. Palkittiin viime vuoden parhaana elokuvana alkuvuoden Oscar-gaalassa.

3. Boyhood (ohj. Richard Linklater)
Tämän realistisemmaksi ei fiktiivinen kasvutarina varmaankaan voi enää muuttua. 12 vuoden ajan hiljalleen kuvatussa elokuvassa Ellar Coltranen esittämä päähenkilö kasvaa pikkupojasta parikymppiseksi mieheksi. Eihän tässä varsinaisesti juonta ole, mutta elämän ilot, surut sekä suuret ja vähän pienemmät merkkihetket on kuvattu sen verran hienosti, että ne voisivat olla välähdyksiä lähes kenen tahansa melko tavallisen nuoren elämästä. Boyhood on niinkin hyvä elokuva kuin se on, koska se ei yritä olla mitään elämää suurempaa. Arkinen se saattaa olla, mutta ei missään vaiheessa tylsä.

2. Vangitut (ohj. Denis Villeneuve)
Villeneuve-Gyllenhaal -parivaljakon yhteistyö vaikuttaisi toimivan, sillä sekä Enemy että Prisoners ovat kokolailla täysosumia. Tällä kertaa Jake G. esittää rikosetsivää, joka saa tehtäväkseen selvittää, kuka on kidnapannut kaksi pikkutyttöä lähes vanhempiensa silmien alta. Johtolankoja on vähän, ja ne harvatkin ovat ristiriitaisia. Synkkä ja painostava tarina pitää otteessaan, ja vaikka Villeneuve malttaa kuljettaa juonta sopivan rauhallisesti, mahtuu mukaan käänne jos toinenkin. Loistavasti kirjoitetut hahmot viimeistelevät käsikirjoituksen erinomaisuuden. Visuaaliselta kantilta Prisoners on yksi vuoden komeimmista elokuvista, sen takaa Roger Deakins mahtavilla yöotoksillaan. Leffan nosti näinkin kärkeen toinen katselukerta, joka oli täyttä jännitystä koko kahden ja puolen tunnin keston ajan. Viime vuosien parhaita trillereitä, ellei jopa paras.

1. Inside Llewyn Davis (ohj. Joel & Ethan Coen)

Coenin veljesten viimeisin paranee sekin jokaisella katsomiskerralla ja on jo ehtinyt nousta yhdeksi Coen-suosikikseni. Oscar Isaac esittää folklaulajaa 60-luvun New Yorkiin, ja tarkemmin Greenwich Villageen, sijoittuvassa tarinassa. Llewyn yrittää saada elantonsa musiikista, mutta matkalla on Coenien tyyliin aika monta vastoinkäymistä. Llewyn on varsin ylimielinen tyyppi, mutta katsojana häntä tulee silti aina kannustaneeksi. Se johtuu varmaankin siitä, että hahmo herää kunnolla eloon loistavien musiikkiesitysten aikana. Oscar Isaac osoittaakin olevansa sekä hyvä näyttelijä että muusikko, ja kokonaisuutena hänen suorituksensa on yksi vuoden mieleenjäävimmistä. Leffan rakenne kuvastaa hienosti kehää, jota Llewyn elämässään kiertää. Tunnelma on hienoisen melankolinen, mutta hauskat sivuhahmot tuovat soppaan runsaasti huumoriakin.

19.12.2014

Pika-arvio: '71 (2014)


Viimeisimpänä elokuvalle ennen joululomalle lähtöä tuli katsottua Irlannin lähimenneisyyteen sijoittuva trilleri '71. Vaikka seuraankin elokuvamaailmaa melko aktiivisesti ja olen uusista leffoista aika hyvin kartalla, tämä tuli totaalisena yllätyksenä. Ehdottomasti kannatti kuitenkin käydä katsomassa.

Kuten nimestäkin voi päätellä, elokuva sijoittuu 70-luvun Belfastiin Pohjois-Irlantiin, jossa katolilaiset nationalistit (IRA) ja protestantit sotivat keskenään. Iso-Britannian sotilaat ovat myös paikalla, mutta he eivät todellakaan ole tervetulleita varsinkaan IRA:n hallitsemalle puolelle. Tarina lähtee liikkeelle, kun komppania brittisotilaita lähetetään rauhoittelemaan porukkaa. Siitä syttyy tietenkin iso mekkala, jonka seurauksena ensimmäisellä komennuksellaan oleva sotilas Gary Hook (mainio Jack O'Connell) jää vahingossa saarroksiin vihamieliselle alueelle. Hänen täytyy yrittää löytää pakokeino menettämättä henkeään, sillä sana leviää nopeasti niin omien kuin vihamielistenkin keskuudessa. Kohdalle sattuvien henkilöiden luotettavuudesta ei myöskään ole mitään takeita.

Solttupojan selviytymistaistelusta kehkeytyy vauhdikkaasti etenevä ja tiivistunnelmainen trilleri. Belfastin katujen kaaos on saatu taltioitua hienosti. Käsivarakuvausta käytetään reilulla otteella, paikoitellen hieman häiritsevänkin paljon. Tehokeinona se tuntuu kuitenkin tässä tapauksessa toimivan. Elokuvan valaistuskin pääsee oikeuksiinsa Hookin liikkuessa öisillä kaduilla. Ja vaikka raina onkin pohjimmiltaan toimintatrilleri, on siinä myös sanomaa. Konfliktin osapuolia ei kuvata yksiselitteisesti hyvinä tai pahoina, vaan kaikki kärsivät ja tuntevat empatiaa samalla tavalla. Ehkäpä pysäyttävimpänä asiana elokuvasta jää mieleen lasten osuus. Lapsuus nimittäin loppuu tällaisessa ympäristössä lyhyeen.

Ei todellakaan mikään hyvän mielen elokuva, mutta parhaimmillaan jysäyttävää katsottavaa.

Arvio: ★★★★

Traileri:


Pika-arvio: Kaksi päivää, yksi yö (Deux jours, une nuit; 2014)


Belgialaisten Dardennen veljesten Kaksi päivää, yksi yö on melko raikas tuulahdus muuten niin eeppisten ja tehosteilla mässäilevien megaspektaakkelien keskellä. Elokuva kertoo arkisen, mutta silti mukaansatempaavan tarinan Sandrasta (Marion Cotillard), jota uhkaavat potkut. Työpaikalla on pidetty äänestys, jossa vaakakupissa ovat muiden työntekijöiden bonukset ja Sandran työpaikka. Masennuksen vuoksi sairaslomalla olleella Sandralla on viikonloppu aikaa taivutella työkaverinsa luopumaan bonuksistaan, jotta voisi itse jäädä töihin. Rosoinen ja pienimuotoinen elokuva on melkoista tunteiden vuoristorataa, kun katsoja asetetaan Sandran asemaan.

Dardennet onnistuvat samalla käsittelemään nykyisessä taloustilanteessa elävää yhteiskuntaa laajemminkin, sillä elokuvassa pohditaan muun muassa muiden auttamisen ja oman edun tavoittelun tasapainoa. Entä mitä tapahtuu sitten, jos Sandra saa pitää työpaikkansa ja muut menettävät bonuksensa? Valmiita vastauksia ei anneta, mutta ajattelemisen aihetta sitäkin enemmän. Tarinankerronnallisesti ja sanomaltaan elokuva on huippuluokkaa, mutta luonnolliset näyttelijäsuoritukset sekä Cotillardilta että hänen aviomiestään näyttelevältä Fabrizio Rongionelta kannattelevat osaltaan elokuvaa. Myös muut hahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä karikatyyrien sijaan.

Erinomaista draamaa, joten...

Arvio: ★★★★

Traileri:


Pika-arvio: Hobitti: Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies, 2014)

Yksi elokuvasarja saatiin sentään päätökseenkin tänä vuonna. Viimeinen Hobitti-elokuva Viiden armeijan taistelu alkaa ja loppuu melko hätäisesti, mutta väliin mahtuu myös runsaasti hyvää. Leffa on hieman aiempia osia synkempi. Thorin Tammikilven (Richard Armitage) johtama kääpiöporukka on Bilbo Reppulin (Martin Freeman) avulla saanut vallattua kotivuorensa Ereborin itselleen, mutta hulluuteen vaipuva Thorin ei suostu jakamaan aarteesta lanttiakaan. Ihmisten ja haltijoiden armeijat alkavat kokoontua yksinäisen vuoren juurelle rikastumisen toivossa, mutta pahempaakin on tulossa, kun örkkiarmeija marssii myös paikalle.

Kirjassa melko lyhyesti kuvattu taistelu on venytetty melkoisiin mittoihin, mutta ihailtavasti Peter Jackson tiimeineen siitä suoriutuu. Mielestäni Hobitti-elokuvat on kokonaisuudessaan toteutettu Tolkienin teoksia kunnioittaen, vaikka lisäyksiäkin on tehty.

Toisaalta, jos Sormusten herra -trilogian päätösosa Kuninkaan paluu sai paljon kritiikkiä venytetystä lopetuksesta, tälle voisi antaa hieman sapiskaa päinvastaisesta syystä. Viiden armeijan taistelu tuntuu päättyvän kuin seinään, ja monen hahmon kohdalla elokuvan loppu jää vajavaiseksi. Pidennetyssä versiossa luultavasti sitten saadaan se hieman kattavampi lopetus.

Parhaiden roolisuoritusten palkinnot jakaisin Freemanin ja Armitagen suuntaan, sillä herrat hoitavat keskeiset roolityönsä hienosti. Kokonaisuutena Hobitti on ollut oikein hauska trilogia, jolla on ehkä kohtuutonkin painolasti niskassaan sen toisen trilogian jälkeen.

Keski-maassa vierailee aina mieluusti, joten...

Arvio: ★★★★

Traileri:


Pika-arvio: Nälkäpeli: Matkijanärhi - osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1, 2014)


Tuli käytyä katsomassa Nälkäpeli-sarjan viimeisin osa Matkijanärhi - Osa 1. Suzanne Collinsin kirjasarjan viimeiseen teokseen perustuva elokuva toimii lähinnä kaksi tuntia kestävänä pohjustuksena ensi vuonna ensi-iltansa saavalle päätösosalle, mutta tarjoaa kyllä paikoitellen ihan hyvää viihdettä ja erityisesti teini-ikäiselle suunnattua synkistelyä. Aiemmista osista tutut Nälkäpelit jätetään tällä kertaa taustalle, sillä tarina on edennyt pisteeseen, jossa Panemin alistettu kansa pitää herätellä kapinaan presidentti Snown hirmuhallitusta vastaan. Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) suostuu vastahakoisesti kapinaliikkeen keulakuvaksi.

Suurin osa hieman itseään toistavan elokuvan kestosta käytetään lähinnä presidentin ja vastarintaliikkeen propagandakeinojen esittelyyn. Kyllä se silti ajoittain tempaa mukaansa erityisesti päähenkilönsä ansiosta. Katniss on Jennifer Lawrencen tulkitsemana kerrassaan erinomainen keskushahmo, jonka puolesta jännittää elokuvissa mielellään. Katsellaan taas vuoden päästä, miten hommassa oikein käy.
Loppujen lopuksi melko keskinkertainen elokuva, mutta Jenniferille yksi lisätähti.

Arvio: ★★★

Heitetään trailerin sijaan soppaan päätähden elokuvassa tulkitsema The Hanging Tree. Hieman Mirel Wagner -henkinen alku ainakin.


Pika-arvio: Nightcrawler (2014)


Yllättäen yhdeksi syksyn odotetuimmaksi ensi-illaksi nousi Nightcrawler, jonka saama hypetys perustui vahvasti pääosassa loistavan Jake Gyllenhaalin roolisuoritukseen. Rooliaan varten reilusti laihduttanut Gyllenhaal esittää Lou Bloomia, Los Angelesissa elävää pikkurikollista/yökyöpeliä, joka etsii elämälleen suuntaa. Se löytyy Bloomin osuessa onnettomuuspaikalle, jonne ryntää samantien kuvaajia taltioimaan murhenäytelmää. Bloom alkaa itsekin kuvata rikos- ja onnettomuuspaikkoja ja myydä materiaalia paikallisuutiskanavalle, joka katsojalukuja kasvattaakseen kannustaa Louta tuomaan entistäkin härskimpää materiaalia.

Elokuva sisältää melko päällekäyvää mediasatiiria, mutta toimii myös trillerinä erinomaisesti. Jake Gyllenhaalin hehkutus ei ole aiheetonta. Hän onnistuu luomaan Bloomista erittäin kiehtovan hahmon, joka ei todellakaan ole sympaattinen, vaan tempaa mukaansa pikemminkin moraalittomuutensa ja manipulointinsa ansiosta. Leffasta tuleekin jonkinmoinen kiero menestystarina. Kaikki yrittäjähenkiset, ottakaa oppia!

Arvio: ★★★★

Traileri:

 

10.11.2014

Arvio: Interstellar (2014)

Christopher Nolan pyrkii hyppäämään viimeisimmässä elokuvassaan uusiin sfääreihin. Ohjaajaa pakko ihailla etenkin siitä, että hän pyrkii kaupallista menestystä saavutettuaankin jatkuvasti ylittämään itsensä ja tuomaan valtavirtaelokuvaan jotakin uutta. Interstellar onkin yksi kunnianhimoisimmista megaleffoista miesmuistiin, mutta sinkoilee valitettavasti hieman turhankin moniin suuntiin ja mielenkiintoiset ideat menevät lopulta hieman höpönlöpöksi.

Maapallon käydessä yhä elinkelvottomammaksi lähetetään Matthew McConaugheyn esittämä entinen avaruuslentäjä ja sittemmin maanviljelijäksi ryhtynyt miekkonen matkalle kohti toista galaksia elinkelpoista planeettaa etsimään. Mies jättää taakseen tyttärensä ja poikansa luvaten palata takaisin maahan perheensä luo. Etenkin tytär ottaa isänsä lähdön raskaasti, ja Nolan ei isä-tytär-suhdetta tarkastellessaan myöskään sentimentaalisuutta säästele. Avaruusmatkan aikana leikitään myös suhteellisuusteorian käsitteellä, painovoimalla ja ajalla.

Elokuvan alku tuntuu kieltämättä hieman hätiköidyltä, sillä avaruuteen on kova kiire. Vajaa kolme tuntia kuluu kuitenkin varsin mieluisasti, sillä Nolan pääsee kunnolla vauhtiin saatettuaan sankarit matkalle kohti tuntematonta. Melkoiseksi mammutiksi kohoava elokuva lumoaa kuvillaan ja mahtavalla soundtrackillaan, mutta tunnelmaa vesittää hieman se, että mitään uutta ja ihmeellistä ei varsinaisesti tällä kertaa Nolanilta nähdä. Avaruusmatkan aikana tulee pikemminkin ajatelleeksi muita viime vuosien scifielokuvia, joissa on vastaavia juttuja nähty. Mieleen putkahtivat esimerkiksi Gravity, Sunshine, Contact ja Prometheus sekä etenkin Stanley Kubrickin legendaarinen 2001: A Space Odyssey, jonka suuntaan on Interstellarissa selkeää kunnianosoitustakin havaittavissa.

Elokuvan lopetuksen toimivuus riippuu todella paljon katsojasta. Tarina saadaan kyllä pakettiin ja langanpäät solmittua yhteen, mutta homma tuntuu paisuvan niin korkealentoiseksi, että pieni pettymys tästä päällimmäiseksi tunteeksi jäi. Esikuvaansa 2001:een verrattuna Nolan sortuu myös selittelemään liikaa, kun taas Kubrickin elokuva jätti mielen täyteen kysymyksiä. Itse suosin ehkäpä enemmän jälkimmäistä lähestymistapaa, kun näitä kahta nyt aloin vertaamaan.

Tieteellistä diipadaapaakin keskeisempänä teemana kulkee kuitenkin tunnepitoinen puoli McConaugheyn astronautin ja tyttären välillä. McConaugheyn karisma kantaa pääroolissa mainiosti, ja Oscar-voittaja kieltämättä sopii hyvin myös ns. jokamiehen rooliin. Mackenzie Foy nuoren Murph-tyttären roolissa pärjää myös mainiosti. Nolan on saanut myös sivurooleihin melkoisen kasan ammattitaitoa, sillä elokuvassa nähdään mm. Anne Hathaway, Jessica Chastain, Michael Caine, Casey Affleck, Matt Damon ja Ellen Burstyn.

Vaikka täysosumaa ei Nolanilta tällä kertaa nähdä, on Interstellar kaikessa megalomaanisuudessaan tavanomaista mielenkiintoisempi spektaakkeli. Sanomattakin lienee selvää, että tämä kannattaa katsoa teatterissa.


Arvio: ★★★½

Traileri:

6.11.2014

Arvio: Enemy (2013)

"Chaos is order yet deciphered."

Kanadalainen ohjaaja Denis Villeneuve saapui maailmaani kokolailla puskista piinaavalla kidnappaustrillerillään Prisoners (Suomessa Vangitut). Hieman finchermäinen leffa piti otteessaan sen verran vahvasti, että allekirjoittanutta alkoi kovasti kiinnostaa, mitä muuta lupaava ohjaaja on urallaan puuhaillut. Aloittelijasta ei suinkaan ole kyse, sillä Villeneuven edellinen kokopitkä, ranskankielinen Incendies, oli vuoden 2011 Oscar-gaalassakin ehdolla parhaaksi vieraskieliseksi elokuvaksi. Netflixistä leffan vilkaistuani totesin sen ehkä vielä Prisonersiakin paremmaksi. Lähi-idässä äitinsä menneisyyttä tutkiva sisaruspari ajautuu siinä tarinaan, joka ei helposti mielestä poistu. Villeneuven uusimmalle viritelmälle, joka kantaa nimeä Enemy, tuli ehkä ladattua turhankin kovat odotukset, mutta kas kummaa, ne lunastetaan komealla tavalla.

José Saramagon romaaniin Toinen minä perustuva Enemy tarjoaa pähkäiltäväksi mysteerin, mutta ei selkeää vastausta. Jake Gyllenhaal esittää Torontossa asuvaa historian professori Adamia, jonka elämä vaikuttaa varsin rutiininomaiselta. Opettamisen lisäksi hemmo elelee lähinnä yksinään, mitä nyt tyttöystävä Mary (Mélanie Laurent) käy välillä vierailulla. Adamin elämä mullistuu, kun hän on katsoo työkaverinsa suositteleman elokuvan, jossa esiintyy tismalleen Adamin näköinen mies. Adam alkaa pakkomielteisesti selvittää kaksoisolentonsa henkilöllisyyttä, ja tämä paljastuukin myös Torontossa asuvaksi näyttelijäksi (myös Gyllenhaal), jolla on kuudennella kuulla raskaana oleva vaimo Helen (Sarah Gadon).

Leffa muuttuu jälkipuoliskolla erityisen mielenkiintoiseksi. Ovatko miehet kenties veljeksiä, muuten vain täysin samannäköisiä vai onko taustalla jotakin aivan muuta? Kuten todettua, suoraa vastauksia katsojalle ei anneta, mutta elokuva antaa riittävästi vinkkejä jonkinlaisen käsityksen muodostamiseen. Kutkuttavaa mysteeriä tukee myös leffan pelottava tunnelma seepiansävyisine kuvineen ja painostavine musiikkeineen. Ainakin David Lynchin tai Nicolas Winding Refnin tuotannon ystävät saanevat tästä elokuvasta paljon irti, mutta suoraviivaisemmasta kerronnasta pitäville Enemy ei välttämättä toimi.

Jake Gyllenhaal esiintyi viime vuoden Prisonersissa edukseen, ja jatkaa nyt samalla linjalla. Mies vetää tämänkertaisen tuplaroolinsa erinomaisesti onnistuen luomaan molemmille päähenkilöille hieman erilaisen persoonallisuuden. Sivuosanäyttelijöistä etenkin Sarah Gadon on myös vakuuttava. Gadon oli itselleni vielä hieman oudompi tuttavuus, mutta on hänkin jo jokusessa David Cronenbergin elokuvassa esiintynyt. Mélanie Laurentin näkeminen puolestaan ilahduttaa aina!

Tämä nyt jäi vähän tavallistakin ympäripyöreämmäksi arvioksi, mutta en haluaisi myöskään alkaa spoilaamaan ketään analysoimalla liikaa. Kannattaa ehdottomasti tarkastaa tämä, jos esimerkiksi Lynchin tai Fincherin tuotanto tuppaa toimimaan!

Arvio: ★★★★★

Traileri:

5.11.2014

Arvio: Fury (2014)

 "Ideals are peaceful. History is violent."

David Ayer tarjoilee uutukaisellaan sen verran brutaalia sotakuvausta, että vastaavaa ei ole valkokankaalla kovin usein nähty. Toisen maailmansodan loppuhetkille sijoittuvassa fiktiivisessä tarinassa seurataan Brad Pittin esittämän Wardaddyn johtamaa viisihenkistä liittoutuneiden panssarivaunuyksikköä, joka etenee Saksassa vihollislinjojen takana tarkoituksenaan murtaa viimeinenkin saksalaisten vastarinta. Entisen apukuskin saatua taistelussa surmansa miehistöön astuu tahtomattaan mukaan nuori kirjuri Norman (Logan Lerman).

Asetelma tuo vastakkainasettelua sodan kovettaman ja tappamiseen turtuneen nelikon ja kokemattoman pojan välille. Norman nousee elokuvan keskeisimmäksi hahmoksi, sillä sodan kauhut esitetään hänen kauttaan. Wardaddy yrittää suojella poikaa ainoalla oikeaksi katsomallaan tavalla: Norman pitää opettaa tappamaan, jottei hän olisi vaaraksi itselleen tai tankin muulle miehistölle.

Ayerin itsensä käsikirjoittamaan tarinaan ei ole varsinaisesti saatu tuotua mitään uutta, jota ei ole aiemmissa sotaelokuvissa kerrottu. Ayer osoittaa kuitenkin vahvuutensa toimintaohjaajana, sillä panssarivaunujen väliset yhteenotot ovat karulla tavalla vaikuttavia. Sota on saatu tuntumaan siltä kuin pitääkin, eli hyvin epämiellyttävältä. Steven Pricen soundtrack pauhaa taustalla, ja kohtaukset ovatkin melkoista audiovisuaalista tykitystä. Tehokeinot ovat mukaansatempaavia, mutta kliseisesti sanottuna joskus vähemmän voisi olla enemmän.

Furyn suurin vahvuus piilee sen henkilöhahmoissa, joihin on saatu tuotua sopivasti syvyyttä. Ayer on halunnut selvästi elokuvallaan näyttää sodan vaikutuksia ihmismieleen, sillä Wardaddy ja kumppanit ovat sisältä rikkinäisiä ihmisiä, jotka ovat vuosien taistelun tuoksinassa joutuneet kovettamaan itsensä. Hahmojen välinen veljeys tuodaan esille yhtä vahvasti kuin alkuvuonna teatterikierroksella nähdyssä Lone Survivor -pätkässä.

Hahmot on myös roolitettu hyvin. Brad Pittin hahmosta tulee toki automaattisesti mieleen Kunniattomien paskiaisten Aldo Raine, mutta tällä kertaa hahmo on huomattavasti synkempi ja rikkinäisempi. Logan Lerman puolestaan antaa kasvot hieman viattoman oloiselle pojulle, joka sysätään keskelle sotaa. Lerman on erinomainen, mutta hänet haastaa vahvasti Shia LaBeouf, joka alkaa osoittaa laatunäyttelijän elkeitä. LaBeouf esittää Raamattua siteeraavaa hahmoaan melkoisella intensiteetillä. Jon Bernthalin suoritus on räjähdysherkkä, ja puolensa pitää myös Michael Peña.

Ei Furysta varmaankaan klassikkoa saada, mutta lajityypissään tämä on varsin asiallinen pläjäys. Intensiteettiä riittää niin sodan kuin rauhallisempienkin hetkien kuvauksessa, uutta sanottavaa taas hieman vähemmän.

Arvio: ★★★★

Traileri:

14.10.2014

Arvio: Boyhood (2014)




Enpä olisi ihan heti uskonut, että näkisin vuoden 2014 aikana paremman elokuvan kuin 12 Years a Slave, mutta tässä sellainen hyvin todennäköisesti olisi. Richard Linklaterin ohjaama Boyhood on kunnianhimoinen ja vuosien ajan tekeillä ollut projekti, jonka loistelias lopputulos on nyt nähtävillä Suomenkin teattereissa. Ensi-iltaviikonloppunaan leffa keräsi hehkutuksesta huolimatta teattereihin vain reilut 2000 silmäparia, joten heti alkuun sanottakoon, että käykää hyvät lukijat ihmeessä katsomassa tämä jossette vielä ole ehtineet. Toista vastaavantyyppistä ei nimittäin todennäköisesti ole ihan heti tulossa.

Boyhoodin keskeinen juju on siinä, että leffa on 12 vuoden aikana kuvattu kronikka, jossa seurataan Mason-pojan (Ellar Coltrane) kasvua pikkupojasta parikymppiseksi miehenaluksi. Linklaterin kyhäämä ja ohjaama tarina soljuu eteenpäin näyttäen ikään kuin palasia Masonin elämästä, niin äidin uudet ihmissuhteet, isän kanssa vietetyt viikonloput, muutot uusiin paikkoihin, ystävyydet, teinirakkaudet, valmistumiset ja niin edelleen. Ihmisiä tulee ja menee, vuodet vierivät ja elämä kuljettaa. Jotain on tehty oikein, kun näinkin tavanomaisista aineksista on saatu aikaan vangitseva ja otteessaan pitävä mahtava elokuva.

Tarinan vahvuus on siinä, miten hienosti se rinnastuu tosielämään. Uskoakseni ainakin vanhemmat voivat nimittäin olla samaa mieltä siitä, että lapset kasvavat ja häipyvät pesästä liiankin nopeasti. Yhtenä päivänä pikkupoika leikkii pihalla, ja yhtäkkiä se onkin jo muuttamassa muualle opiskelemaan. Tämä kaari käydään läpi episodimaisesti kolmessa tunnissa. Tuntuu aika pysäyttävältä ajatella, miten nopeasti omassakin elämässä aika on vierinyt. Ja tuntuu vierivän yhä nopeammalla tahdilla!

Ajan kulumista ei elokuvassa todistella esimerkiksi vuosiluvuilla, vaan sen huomaa lasten kasvusta ja muidenkin näyttelijöiden ulkonäön muuttumisesta. Myös Gameboy vaihtuu Xboxiin ja taustalla soiva musiikki esimerkiksi Coldplayn Yellow:sta Gotyen Somebody That I Used to Know -hittiin. Mukaan on otettu myös isoja ilmiöitä kuten Irakin sota ja Obaman vaalikampanja.

Näyttelijät pysyvät jatkuvasti samoina, mikä vie jo itsessään henkilöhahmojen uskottavuuden aivan uudelle tasolle. Henkilöiden, ja samalla näyttelijöiden, kehitystä on myös huikeaa seurata. Lasten kasvun ohella myös elokuvan aikuiset muuttuvat, kasvavat ja tekevät virheitä siinä sivussa. Patricia Arquette ja Ethan Hawke eronneina vanhempina ovat huippuiskussa. Arquetten yksinhuoltajaäiti yrittää pärjätä miessuhteiden, opiskelun ja työn keskellä taatakseen lapsilleen mahdollisimman hyvän kasvuympäristön. Hawken huoleton isä puolestaan harjoittelee vastuullisen aikuisen elämää.

Leffan itseoikeutettu tähti on kuitenkin Ellar Coltrane, joka on luonteva jo lapsuusajan kuvauksessa, mutta kasvaa myös näyttelijänä läpi vuosien. Mason tuntuu uskottavalta, omaa paikkaansa etsivältä henkilöltä. Masonilla on toki myös sisko Samantha, jota esittää ohjaaja-Linklaterin oma tytär Lorelei. Samantha on pari vuotta veljeään vanhempi, joten hän kokee elämänmuutokset hieman eri tavalla kuin Mason. Nuorempi Linklater ei ollut ehkä aivan yhtä luonteva lapsinäyttelijä kuin Coltrane, mutta kehittyy hänkin vuosien varrella upeasti.

Vaikka leffa kestääkin lähes kolme tuntia, ei sen olisi halunnut päättyvän vielä. Kuvat ja tunnelmat soljuvat vastustamattomasti ihon alle, ja huomasinkin jossain vaiheessa alkavani täyttää episodien väliin jääneitä tapahtumia mielessäni. Myös elokuvan lopussa hahmot jäävät elämään omaa elämäänsä.
Eipä tästäkään juuri negatiivista sanottavaa keksinyt. Jää nähtäväksi, mutta veikkaisin tämän nousevan omien suosikkielokuvien listalla melko korkealle.

Arvio: ★★★★★

Traileri:

6.10.2014

Arvio: Gone Girl (2014)

Noniin. Tässä olisi elokuva, jonka arviointia tekstin muodossa en haluaisi oikeastaan edes yrittää. Olen kuitenkin itselleni luvannut kirjoitella arviot kaikista leffassa näkemistäni rainoista, joten koitetaan kirjoitella jotain paljastamatta leffasta liikoja ja samalla tiivistämisen jaloa taitoa harjoitellen.

Nick ja Amy Dunne (Ben Affleck ja Rosamund Pike) ovat New Yorkista Nickin kotikonnuille muuttanut aviopari. Viidentenä hääpäivänä Amy kuitenkin katoaa, ja poliisitutkinnassa löytyvien johtolankojen perusteella epäilykset alkavat kohdistua aviomieheen. Nick ajautuu entistäkin huonompaan valoon median alkaessa revitellä tapauksella. Juonen edetessä pääpari esitellään Amyn näkökulmasta kuvatuissa takaumissa.

Gone Girl on likimain täydellinen elokuvasovitus Gillian Flynnin romaanista sekä erinomainen trilleri, joka tarjoaa yllätyksiä ja toimii myös satiirina ihmissuhteista ja avioliitosta sekä siitä, miten helposti ihmisiä voi median välityksellä manipuloida. Fincher on epäilemättä oikea mies luotsaamaan tämä tarina valkokankaalle, sillä miehen aiemmistakin elokuvista tuttu kylmänkolkko ja painostava tunnelma sopii siihen kuin nakutettu. Fincher taitaa juonen kujettamisen, mutta myös tekninen puoli, kuten kuvaus, värit ja äänimaailma ovat totutusti huikealla tasolla. Ohjaajan luottosäveltäjiksi nousseet Trent Reznor ja Atticus Ross vastaavat jälleen musiikista.

Romaanin hieman hyppivä rakenne on saatu toteutettua valkokankaalle hienosti. Käsikirjoituksen onkin laatinut kirjailija Flynn itse. Oleelliset asiat ovat mukana, mutta kirja on tiivistetty elokuvaksi onnistuneesti. Kahden ja puolen tunnin kesto voi tuntua ennakkoon pitkältä, mutta tarina kulkee sujuvasti ja tarjoaa aivoille pureksittavaa varsinaisen juonen ohessakin.

Fincherillä on erinomainen kyky valita rooleihin oikeat näyttelijät ja saada heistä irti erinomaiset roolisuoritukset. Esimerkiksi tärkeissä sivurooleissa nähtävät Tyler Perry ja Neil Patrick Harris tuntuivat ennakkoon hieman omituisilta valinnoilta, mutta yllätys yllätys, epäilijät saivat luun kurkkuun. Pääosissa Affleck ja Pike ovat erinomaisia. Affleck ei ehkä ole maailman moniulotteisin näyttelijä, mutta miehen olemus sopii Nickin rooliin. Ehdottomasti uran parhaimmistoon kuuluva suoritus joka tapauksessa. Leffan tähti on kuitenkin Rosamund Pike, jolle Amyn rooli vaikuttaisi olevan se lopullinen läpimurto. Oscar-ehdokkuus taitaa vähintään olla odotettavissa. Myös Carrie Coon tekee Nickin kaksoissisko Margona läpimurtonsa elokuvamaailmaan, sillä teatteritaustainen näyttelijä ei ole juuri leffoja tehnyt. Töitä taitaa hänellekin olla jatkossa luvassa.

Vaikka hyvää elokuvaa odotinkin, olin silti positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin leffa piti otteessaan, vaikka olin lukenut kirjan vasta hiljattain. Yllätyksellisyydestä saattoi jotain kadota, mutta muuten tästä ei juuri mitään puuttunut. Fincherin varsin loistokkaassa filmografiassa Gone Girl on erittäin tervetullut tasonnosto hieman turhan The Girl With the Dragon Tattoo -filmatisoinnin jälkeen. Tämä alkaa jo vähintäänkin lähennellä Se7enin, Fight Clubin, Zodiacin ja The Social Networkin tasoa.

Tässäpä ne tärkeimmät. Mielellään tästä olisi lisääkin kirjoitellut, sillä ajatuksia olisi vaikka millä mitalla. Parempi varmaan jättää loput katsojan vastuulle. Kaikki tätä lukevat nyt kuitenkin säntäävät heti leffaan, eikö niin?

Menehän jo siitä.

Arvio: ★★★★

Traileri:

1.10.2014

Arvio: Vadelmavenepakolainen (Hallonbåtsflyktingen, 2014)

Blogi olisi taas tulilla! Tässä on ollut pientä päivitystaukoa, koska leffassa käyminen on jäänyt viimeisen parin kuukauden mittaan melko vähälle. Miika Nousiaisen romaaniin perustuva Vadelmavenepakolainen oli kuitenkin trailerin perusteella sen verran hauskanoloinen uutuus, että pakko se oli käydä Finnkinon Superpäivän ennakkonäytöksessä tsekkaamassa.

Tarinan idea on erinomaisen hauska. Päähenkilö Mikko Virtanen (Jonas Karlsson) on lapsuudestaan lähtien kokenut olevansa "pakkosuomalainen", eli ruotsalainen mies vangittuna suomalaiseen ruumiiseen. Ruotsinlaivalla masentunut Mikko törmää ruotsalaiseen, itsemurhaa hautovaan Mikaeliin (Erik Johansson), joka antaa henkilöllisyytensä Mikolle. Näin leffan (anti)sankarista tulee Mikael Andersson, ruotsalainen psykologi Ruotsista.

Uusi henkilöllisyys tuo mukanaan myös yllätyksiä, kuten uuden siskon (Josephine Bornebusch) ja ruotsalaisen tyttöystävän (Frida Hallgren). Melko hulvattomia tilanteita syntyy, kun Mikko pyrkii kaikin keinoin olemaan paljastumatta suomalaiseksi. Kirkasotsainen Ruotsin ihannointi joutuu myös koetukselle, kun todellisuus ei aina vastaakaan hemmon lapsuudesta tuttuja mielikuvia. Mutta onnistuuko kusetus vai tuleeko Mikko lopulta sinuiksi suomalaisuutensa kanssa?

Leffa alkaa lupaavasti melko tummasävyisen huumorin merkeissä, mutta muuttuu edetessään kepeämmäksi. Melko harmitonta, mutta silti mukavasti toimivaa huumoria revitään Suomen ja Ruotsin kulttuurien sekä ihmisten eroavaisuuksista. En ole romaania lukenut, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että siinä olisi ollut aineksia enempäänkin mustan huumorin hyödyntämiseen, Leffan käsikirjoitusta on muokattu romanttisen komedian suuntaan. Valitettavasti sellaisena Vadelmavenepakolainen tuntuu keskinkertaisen yllätyksettömältä. Kaupallisen menestyksen puolesta ratkaisu on varmaankin perusteltu, mutta aika pliisuksi se lopulta jää.

Elokuvaa kantaa harteillaan pääosaa esittävä Jonas Karlsson, joka onnistuu mainiosti. Ruotsalainen näyttelijä esittämässä ruotsalaista esittävää suomalaista kuulostaa melko omituiselta ajatukselta, mutta ratkaisu toimii. Etenkin puhetyyli on hauska, sillä hahmo yrittää imitoida mahdollisimman ruotsalaista kielen ääntämystä siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Pidin kyllä leffasta, mutten aivan niin paljon kuin ennakkoon toivoin. Hyvää yritystä siinä on, ja huumori suurimmaksi osaksi toimii. Loppua kohden tulee silti tunne, että varman päälle tässä pelataan, sillä juoni menee turhan kaavamaiseksi. Tässä ollaan jälleen kerran kasvokkain sen tosiasian kanssa, että mitä enemmän elokuvia katsoo, sitä hankalampi on tulla yllätetyksi. Kyllä tämä 90 minuutin edestä silti viihdyttää, ei siinä mitään. Eikä sitä aina muuta tarvitakaan.

Syyskausi taitaa olla nyt avattu, ja loppuvuodesta on taas pienen suvannon jälkeen tulossa toinen toistaan mielenkiintoisempia leffoja ensi-iltaan. Odottelen etenkin tulevana perjantaina ensi-iltansa saavaa David Fincherin Gone Girl -jännäriä, siitä viikon päästä ilmestyvää ja erittäin kiiteltyä Richard Linklaterin Boyhood -kasvutarinaa sekä Christopher Nolanin Interstellaria. Kotiteatterijulkaisuista kiinnostaa etenkin australialaisen David Michôdin (mm. Animal Kingdom) suoraan DVD:llä ja Blu-raylla julkaistava The Rover. Ainakin näistä on luvassa tekstiä tänne blogiinkin.

Arvio: ★★★

Traileri:

26.8.2014

TV-arvio: Breaking Bad (2008-2013)



Kuten moni varmasti jo huomasi, voitti Breaking Bad viimeöisessä Emmy-gaalassa viisi palkintoa jättäen muun muassa kehutut ja hehkutetut Game of Thrones - ja True Detective -sarjat nuolemaan näppejään merkittävimpien palkintokategorioiden osalta. Sarja palkittiin parhaana draamasarjana, Bryan Cranston parhaasta miespääosasta, Aaron Paul parhaasta miessivuosasta ja Anna Gunn parhaasta naissivuosasta. Lisäksi Moira Walley-Beckett sai Emmyn Ozymandias-jakson käsikirjoituksesta.


Breaking Bad -tiimi poseeraa. (Getty)
Eihän tämä yllätyksenä tullut, koska Breaking Bad on voittanut useita Emmy-patsaita aiemminkin. Menestys tämänkin vuoden gaalassa kuitenkin ilahdutti, koska eiliset Emmy-kinkerit olivat samalla lopulliset jäähyväiset jo viime vuonna päätökseensä tulleelle sarjalle. Vaikka jäähyväislisää saattoi palkintojenjaossa hieman ollakin, ei sarjan laadustakaan voi valittaa. Viimeinen tuotantokausi oli erittäin koukuttavaa tv-viihdettä siinä missä aiemmatkin kaudet, ja se tuli itsekin katsottua yhdellä istumalla. Kahdeksan jaksoa putkeen on jotain, mitä ei tule usein harrastettua.

Ajattelin kirjotella hieman omaakin oodia tälle laatusarjalle. Häpeillen myönnän, että sain aikaiseksi aloittaa katsomisen toden teolla vasta viime syksynä, eli kun sarja oli tulossa jo päätökseensä. Olin katsonut pari jaksoa aiemminkin, ja olin niiden perusteella kokolailla varma, että sarja tulisi olemaan mieluinen. Netflix tarjosi helpon vaihtoehdon aloittaa katsominen, ja tässä vaiheessa ketään ei varmaan yllätä, että vauhtiin päästyäni katsomista ei voinutkaan lopettaa niin vain. Vince Gilliganin luoma sarja koukuttaa sekä henkilöhahmojensa että juonensa avulla. Parhaimmillaan sarja liimaa tuoliin jännittävyydellään, mutta mukana on myös tummasävyistä huumoria tunnelmaa keventämässä.

Hieman kieltämättä harmittaa, että sarjaa ei tullut seurattua ns. Jenkkilän tahtiin. Vaikka uusien jaksojen odottelu tuotantokausien välissä onkin ärsyttävää, tuo se oman merkittävän mausteensa sarjan katsomiseen. Odotukset voivat nousta taivaisiin, ja kun lopulta kuukausien odottelun jälkeen tunnari soi, on fiilis kohdillaan. Tämä kokemus jäi valitettavasti nyt puuttumaan, mutta Breaking Bad on onneksi harvinaisen hyvin putkeen katsottavaksi sopiva sarja. Tarina jatkuu jokaisessa jaksossa, eikä täytemateriaalia ole mukana. Se on siinä mielessä malliesimerkki nykyaikaisesta sarjasta, jota voi katsoa omalla ajalla silloin kuin haluaa, ja niin monta jaksoa putkeen kuin ehtii ja jaksaa. Ainakin omalla kohdallani takana ovat ne ajat, jolloin illalla kello 21 pitää olla liimautuneena television ääreen suosikkisarjan alkaessa.

Walter White... vaiko sittenkin Heisenberg? (amc.com)
Itse sarjahan on yksi parhaiten kirjoitetuista televisio-ohjelmista ikinä, ja voisi kuvitella, että se tulee myös säilymään yhtenä ikisuosikkina vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ainakin niin kauan, kuin muisti pelaa. Tarinan kaari ensimmäisestä jaksosta viimeiseen on huikea. Nössykkä kemianopettaja Walter White kehittyy Bryan Cranstonin tulkitsemana pikku hiljaa yhä häikäilemättömämmäksi huumediileriksi, joka käyttää taiteilijanimeä Heisenberg, mutta onnistuu pitämään katsojien sympatiat puolellaan kaikesta huolimatta. Vaikka hahmo synkkenee tarinan edetessä, sitä muistaa hahmon symppiksen puolen ja toivoo kaiken päättyvän hyvin.

Antisankari Walter Whiten kehityksessä ehkäpä kiehtovin puoli on se, että oikeissa - tai ehkä pikemminkin väärissä - olosuhteissa tavallinenkin ihminen voi kyetä hirmutekoihin. Tämä on toki historian saatossa jo todettu, mutta Breaking Bad tarjoaa jälleen yhden näkökulman siitä, miten hyvä ja paha ovat jokaisessa ihmisessä läsnä. Sarja usein valitsee sekä juonikuvioiden että hahmojen osalta ne suunnat, joihin katsoja ei sen odottaisi menevän, joten vastaavantyyppistä moniulotteisuutta löytyy myös sivuhahmoista. Etenkin Walterin vaimolle Skylerille (Anna Gunn) ja rikostoveri Jesse Pinkmanille (Aaron Paul) on varattu herkullisia juonikuvioita sarjan sukeltaessa ihmismielen tummempiin syövereihin.

Näyttelijät uppoutuvat hahmoihinsa antaumuksella. Bryan Cranston oli ehkä parhaiten tunnettu Malcolm in the Middle -komediasarjasta ennen Breaking Badia, mutta pääsi vasta Walter Whiten roolissa esittelemään vakavamman draamanäyttelijän kykyjään laajemmalle yleisölle. Rooli on tuonut useita palkintoja ja avannut uusia ovia, sillä mies on nähty viime vuosina mm. Nicolas Winding Refnin Drive-kulttileffassa, Ben Affleckin Oscar-palkitussa Argossa ja tämän vuoden Godzilla-uudelleenfilmatisoinnissa. Cranstonilta voi jatkossakin odottaa lähes mitä vain, kun tiedetään, miten monipuolinen näyttelijä on kyseessä. Toivottavasti laaturooleja riittää jatkossakin!

Gus. (variety.com)
Jottei tämä menisi pelkäksi Bryan Cranstonin hehkuttamiseksi, pitää sanoa, että loistavaa tukea tulee myös sivurooleista. Aaron Paul on läpimurtoroolissaan Jesse Pinkmanina mainio, ja kemiat Cranstonin kanssa toimivat hienosti. Jessekin kokee kovia ja tekee pahoja juttuja, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen narkkari nousee kuitenkin sarjan edetessä sympaattisimmaksi hahmoksi. Anna Gunn puolestaan antaa Waltille hyvän vastuksen kotioloissa vaimo-Skylerin roolissa. Bob Odenkirk keventää tunnelmaa hieman koomisena lakimiehenä Saul Goodmanina, ja Giancarlo Esposito tuo ruudulle Gus Fringin, yhden parhaista pahiksista hetkeen.

Sarja on teknisesti huipputasoa. Se on upeasti kuvattu ja lavastettu, ja tunnelmaan sopivasti mikään ei tunnu liian siloitellulta. Vaikka pitkässä sarjassa ohjaajia on luonnollisesti monia, esiin hyppää nimi Rian Johnson. Herra käsikirjoitti ja ohjasi vuoden 2012 scifihitti Looperin. Muun muassa yksi viimeisen kauden avainjaksoista, aiemmin mainittu Ozymandias, on Johnsonin ohjaama.

Vaikka hieman valittelinkin, etten ehtinyt bandwagoniin tarpeeksi ajoissa, oli Breaking Bad kaikin puolin nautittava katsomiskokemus. Koko sarja tuli katsottua loppuvuoden 2013 aikana, ja viimeisen kauden jälkipuolisko meni itse asiassa vielä toiseenkin kertaan. Suosittelen lämpimästi, ja aion itsekin katsoa tämän alusta alkaen uudelleen, kun pöly hieman ensin laskeutuu. Laadukkaita TV-sarjoja tehdään kyllä nykyisin niin paljon, että katsottavaa varmasti riittää pitkään. Esimerkiksi Game of Thronesin, True Detectiven ja House of Cardsin parissa viihtyy vallan mainiosti.

Arvio: ★★★★★

24.8.2014

Arviossa Sin City: A Dame to Kill For (2014)


Vuoden 2005 Sin City -sarjisfilmatisoinnille saatiin odotella jatkoa melko pitkään. Sarjakuvia en ole lukenut, mutta suurimmaksi osaksi mustavalkoinen ja synkässä noir-estetiikassa kylpenyt omaleimainen elokuva oli yksi julkaisuvuotensa onnistuneimmista. Se on myös eräs Robert Rodriguezin uran parhaista ohjaustöistä. Myös jatko-osa on visuaalisesti hieno, mutta valitettavasti viehätys on muilta osin kadonnut, ja pätkä onkin vuoden isoimpia pettymyksiä.

Juonta en ala suuremmin purkamaan, mutta elokuva koostuu ykkösosan tavoin eri hahmojen vinkkelistä kootuista tarinoista. Mukana on paljon edellisestä elokuvasta tuttuja tyyppejä, kuten Mickey Rourken esittämä Marv ja Jessica Alban strippari Nancy. Myös Dwight McCarthy on mukana, mutta esittäjä on vaihtunut Clive Owenista Josh Broliniin. Bruce Willisin Hartigan käy myös haamuna näyttäytymässä. Uusina tulokkaina synnin kotoon saapuvat mm. Joseph Gordon-Levittin esittämä uhkapeluri Johnny ja Eva Greenin femme fatale Ava Lord.

Ensimmäisessä leffassa hommaa hallitsivat mieshahmot Marv, Dwight ja Hartigan, mutta kakkososassa naiset nousevat etualalle. Katkeroitunut ja alkoholisoutunut Nancy hautoo kostoa korruptoituneelle senaattorille (Powers Boothe), ja miehiä pikkusormensa ympärille viekoitteleva Ava juonii omia suunnitelmiaan vetäen vaaralliseen peliinsä ex-rakastettu Dwightin. Taustalla Johnny pelaa vaarallista uhkapeliä senaattoria vastaan, ja Marv muuten vain häärii mukana eri osioissa.

Elokuvan nimihahmo Ava Lord, "daami, jonka puolesta voisi tappaa", on kohtalokkaiden naisten erikoisosaajan Eva Greenin käsialaa, ja näyttelijätär pääseekin revittelemään roolissa mukavasti. Uskoisin myös, että Green on ruutuajassa mitaten suurimman osan roolistaan ilman rihman kiertämää, mikä saattaa monelle olla rainan mieleenjäävintä antia. Pahisroolissa myös Powers Boothella on selvästi hauskaa. Jessica Alban rooli jää vaisuksi, vaikka hahmo onkin huomattavasti synkempi kuin ykkösosassa. Josh Brolin istuu Dwightin rooliin ihan mukavasti, mutta kieltämättä hieman Clive Oweniakin kaipailin, sen verran hyvin mies leiviskänsä edelliskerralla hoiti. Joseph Gordon-Levitt puolestaan vetää itsevarman pelurijuipin roolinsa uskottavasti, mutta koko juonikuvio jää hieman irralliseksi.

Etenkin sarjakuvaa lukemattomalle Sin City: A Dame to Kill For on hieman sekava tapaus. Vaikka elokuva on Sin Cityn jatko-osa, ilmeisesti osa tarinoista sijoittuu aikaan ennen ensimmäisen elokuvan tapahtumia. Vielä kun tietäisi, mikä osa. Sekavuuden tunnetta lisää hätäisesti poukkoileva juoni, joka ei malta keskittyä yhteenkään hahmoon pintaraapaisua enempää. Etenkin Dwightin ja Avan tarina olisi kaivannut syventämistä. Osa tarinoista tuntuu myös olevan mukana ikään kuin täytteenä johtamatta juuri mihinkään, joten jokin tässä tuntuu menneen pieleen ja pahasti. En päässyt elokuvaan sisään missään vaiheessa ja kiinnostus lopahti pahasti.

Leffassa tuli hieman samankaltainen fiilis kuin vuoden toista Frank Millerin sarjakuvaan pohjautuvaa elokuvaa, 300: Rise of an Empire, katsoessa. Molemmat jatkikset tarjoavat visuaalisesti sitä samaa kuin ykkösosatkin, mutta kaikki muu on hieman väkisintehdyn ja tylsän oloista. Huhut myös kertovat, että leffa olisi pahasti floppaamassa lippuluukuilla, joten nähtäväksi jää, pääsevätkö Rodriguez ja Miller yrittämään vielä kolmannen kerran.
 
Arvio: ★★

Traileri:

13.8.2014

Arvio: Mistaken for Strangers (2013)


Vihdoinkin! Huudahdus johtuu siitä, että The National -orkesterista kertova dokumentti Mistaken for Strangers on julkaistu DVD:llä. Viimeisen vuoden aikana tätä on voinut Suomessa nähdä ainakin parilla elokuvafestivaalilla, ja taidettiinpa sitä esittää myös tämänvuotisilla Flow-festivaaleilla bändin keikan kunniaksi. Harmikseni en päässyt näkemään leffaa missään näistä, mutta onneksi pätkä on viimein saanut myös DVD-julkaisun, sillä onhan tämän näkemistä jo hetki odoteltukin.

Mistaken for Strangers on musiikki- tai bändidokumentti ainoastaan näennäisesti, sillä pääosaan nousee dokumentaristi Tom Berninger itse. Metallimusiikista ja B-luokan kauhuleffoista innostunut amatööriohjaaja pestataan veljensä Matt Berningerin bändin The Nationalin roudariksi. Samalla Tom alkaa kuvata dokumenttia bändistä. Roudarin hommissa hemmo ei kuitenkaan ole parhaimmillaan, ja onnistuukin käymään sekä veljensä että kiertuehenkilökunnan hermoille. Dokumenttikin tuntuu etenevän "kuvataan nyt jotain" -periaatteella, mutta lopputulos on muotoutunut erittäin onnistuneeksi.

Kiertue-elämää ja bändin musisointia näytetään jonkin verran, mutta dokkarin tärkeimmäksi anniksi nousee lopulta Tom ja Matt Berningerin veljessuhde. Yhdeksän vuotta vanhemman veljensä varjossa elänyt Tom tuntee alemmuutta veljeään kohtaan ja hieman jopa kadehtii tämän menestystä. Veljekset ovat myös sen verran eri maailmoista, että yhteistä säveltä ei aina tahdo löytyä. Omalla sarallaan varsin meritoitunut isoveli Matt kuitenkin pyrkii auttamaan Tomia oman juttunsa löytämisessä, ja dokkarin valmistuminen onkin lopulta tärkeä virstanpylväs. Siinä mielessä leffa onkin jonkinlainen dokumentti dokumentin tekemisestä.

Joillekin The National -faneille Mistaken for Strangers saattaa olla pettymys siinä mielessä, että bändiä itseään ei käsitellä kovin paljoa, mutta toisaalta leffa on hyvä esimerkki siitä, miten lopputulos voi muokkautua matkan varrella joksikin aivan muuksi kuin oli alun perin tarkoitus. Pätkässä on vakava puolensa, mutta onnistuu se myös hauskuuttamaan etenkin Tomin herätessä kiertue-elämän todellisuuteen, joka ei tahdo vastata hänen käsitystään rock-maailmasta. Mukana on varsin hulvattomia tilanteita hienoisella myötähäpeän sivujuonteella.

Loppujen lopuksi leffa on piristävän erilainen bändidokumentti, johon on löydetty tavanomaisesta sekoilusta ja takahuonehassuttelusta poikkeava näkökulma. Sekoilua The National -dokkarilta ei kyllä tohdi edes toivoa, ellei bändillä sitten ole jotain salattua puolta, josta ei puhuta. Hassutteluunkin voi keskittyä esimerkiksi musiikkivideoilla, kuten tässä:




75 min | Ohjaus: Tom Berninger | Pääosissa: Tom Berninger, Matt Berninger, Aaron Dessner, Bryce Dessner, Bryan Devendorf, Scott Devendorf  | Traileri | IMDb | Kotisivut

Arvio: ★★★★

4.8.2014

Arvio: Guardians of the Galaxy (2014)


No nyt! Uusin Marvel-sankaripoppoo Guardians of the Galaxy saapui teattereihin melkoisella rytinällä. Suurelle yleisölle hieman tuntemattoman tiimin seikkailut olivat kieltämättä Marvelille hieman riskialtis valinta, mutta varsin onnistuneesti rosvojoukkion seikkailut ovat lähteneet lentoon. Huumoripitoinen ja sopivasti ylilyöty toimintapaketti onkin mitä parhainta viihdettä kesän helteille, kun aivot eivät jaksa sulatella mitään raskassoutuista taide-elokuvaa.

Guardians of the Galaxyn pääosassa on viisihenkinen tiimi etsintäkuulutettuja rosvoja ja tappajia. Johtohahmona häärii Maasta lähtöisin oleva Peter Quill (Chris Pratt), joka käyttää itsestään mieluummin nimitystä Star-Lord. Hemmosta on vuosien varrella kehittynyt etevä varas, joka ei liiemmin auktoriteeteista piittaa. Quill varastaa tietämättään varsin voimakkaan esineen, jota himoitsee myös tarinan pääpahis Ronan (Lee Pace), ja joutuu tämän seurauksena Zoe Saldanan tulkitseman tappajan Gamoran jahtaamaksi. Soppaan sotkeutuvat vielä puhuva pesukarhu Rocket (äänenään Bradley Cooper) sekä tämän rikostoveri ja henkivartija, puuolento Groot (Vin Diesel). Viidentenä mukaan tarttuu Dave Bautistan esittämä väkivahva Dax.

Tiimi ajautuu kuitenkin nokkapokkasille Ronanin ja taustalla piilottelevan megapahis Thanosin (Josh Brolin) kanssa. Ronanin apuna häärii lisäksi Thanosin tytär ja Gamoran sisarpuoli Nebula (Karen Gillan). Miljardien olentojen henget ovat äärimmäisessä vaarassa, joten eri suuntiin vetävät sankarit joutuvat tekemään yhteistyötä pelastaakseen kotigalaksinsa.

Päähenkilöiden väliset kemiat toimivat ja jokainen saa tilaisuutensa loistaa. Chris Prattin karisma kantaa johtajahahmona varsin mainiosti, mutta varsin rajallisella sanavarastolla varustettu Groot ja aseista pitävä pesukarhu Rocket varastavat shown. Daxilla ja Gamorallakin on hetkensä. Pahikset eivät liiemmin vakuuta, sillä nämä Ronanit ja Nebula-sidekickit on nähty jo moneen kertaan, vaikka näyttelijät osiinsa hyvin eläytyvätkin. Mielenkiintoisten pahisten luominen onkin ollut Marvelin suurimpia heikkouksia tässä Avengers-saagassa. Oikeastaan vain Tom Hiddlestonin esittämä Loki on ollut ainoa kunnolla mieleenjäävä tapaus tällä saralla.

Parituntinen elokuva etenee varsin hyväntuulisesti ja hauskasti, mutta pahisten lisäksi pientä miinusta on annettava siitä, että omaperäisissä hahmoissa olisi ollut aineksia johonkin muuhunkin kuin perinteiseen Marvel-elokuvaan. Toisaalta Avengers-maailmaan kytkeytyvästä elokuvasta tietää kyllä mitä saa, ja supersankaripätkänä Guardians of the Galaxy on erinomainen. Hieman muita Avengers-leffoja enemmän kieli poskessa väsätyn rainan vitsitkin osuvat maaliin varsin mukavalla prosentilla, joten taattua eskapismiviihdettä tämä on.

Teknisestä puolesta ei tarvinne liikoja mainita, sillä hienoltahan Guardians of the Galaxy näyttää, ja sen maailmaan uppoutuu pariksi tunniksi mielellään. 70- ja 80-lukujen hiteistä koostuva soundtrack tuo avaruusmiljööseen mukavaa vaihtelua, kun Star-Lordin vanhasta Walkmanista kajahtaa ilmoille Jackson 5:n kaltaisia klassikoita. Jo trailerissa kuultu Blue Sweden "Hooked on a Feeling" soi päässä parhaillaankin. Loppukaneetiksi ei varmaan muuta tarvitakaan.



 
Arvio: ★★★★
 
Ja vielä ihan virallinen trailerikin:


20.7.2014

Arvio: Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes, 2014)

Yksi kesän 2014 suurista kassamagneeteista saapui teattereihin varsin suurien odotusten kera, sillä vaikka leffasarja ei alun perin jaksanut varsinaisesti kiinnostaa, katsoin jatko-osaa silmälläpitäen kolme vuotta sitten ilmestyneen Apinoiden planeetan nousun, joka pääsi yllättämään erittäin positiivisesti. Leffan nähtyäni oli selviö, että jatko-osa pitäisi päästä todistamaan isolta kankaalta. Apinoiden planeetan vallankumous -nimellä suomennettu kakkososa pitää tason korkealla ja nostaakin sitä hieman edeltäjäänsä nähden, mutta viimeinen isku jää puuttumaan.

Joka tapauksessa tuntuu siltä, että Apinoiden planeetalle on onnistuttu tekemään hieman samankaltaista uudistusta kuin Batmanille Christopher Nolanin käsittelyssä. Leffojen maailma on pyritty liittämään mahdollisimman lähelle omaa todellisuuttamme, joten tapahtumat tuntuvat joten kuten realistisilta ja samaistuttavilta. Dawn of the Planet of the Apes jatkaa oikeastaan siitä, mihin edeltäjä jäi, mutta aikaa elokuvien maailmassa on kulunut useita vuosia.

Eläinkoelaboratoriosta karannut virus on tappanut suurimman osan maapallon ihmisväestöstä ja romahduttanut yhteiskunnan lähes täysin. Caesarin (Andy Serkis) johtama laboratoriosta karannut apinayhteisö elelee San Franciscon laidalla olevassa metsässä ja välttelee kontaktia ihmisiin. Superälykkäiden ja jopa puhuvien apinoiden keskuuteen saapuu kuitenkin kutsumattomia vieraita, kun metsässä sijaitsevaa patoa etsivä siirtokunta saapuu paikalle.

Elokuva on parhaimmillaan alkupuoliskolla, jossa ihmiset ja apinat yrittävät olla sulassa sovussa. Alkupuolella ohjaaja Matt Reeves luo jännitettä kerrassaan mainiosti, sillä pinnan alla kytee jatkuvasti uhka siitä, että pienikin asia voi laukaista sodan ihmisten ja apinoiden välille. Caesar ja tämän luotettavuuden ja poikkeuksellisen älykkyyden aistiva Malcolm (Jason Clarke) pyrkivät välttelemään yhteenottoa parhaansa mukaan suojellakseen perheitään, mutta katkeroitunut ja ihmisiä vihaava Koba-apina (Toby Kebbell) puolestaan haluaa lietsoa sotaa. Vastapuolella ihmissiirtokunnan johtaja Dreyfus (Gary Oldman) ei hänkään kaihda kovia otteita omiaan puolustaakseen.

Jälkipuolisko taas painottuu blockbuster-tyyliin enemmän toimintaan, ja vaikka toimintajaksot ovat kyllä upeita, luottaa elokuva liikaakin tutunoloiseen kaavaan, joka tuntuu moneen kertaan nähdyltä. Juonellisesti Dawn of the Planet of the Apes ei siis ole kummoinen, mutta viihdyttää silti ansiokkaasti. Apinahahmot ovat erinomaisia, joista etenkin johtaja Caesar ja hänen vastaparinsa Koba nousevat esiin. Koba on paikoin todella pelottava, sekä ulkonäkönsä että arvaamattoman luonteensa ansiosta. Andy Serkisin suoritusta kehaisin jo ykkösosan miniarviossa, mutta loistavaa työtä mies tekee jälleen. Serkis on selkeästi Klonkun roolin jälkeen löytänyt oman juttunsa, jota antaumuksella myös toteuttaa. Ihmishahmot jäävät elokuvassa selvästi jalkoihin, mutta kyllähän esimerkiksi Jason Clarke tekee laatunäyttelijänä hommansa uskottavasti. Gary Oldmanin osa puolestaan jää hieman odotettua vaisummaksi.

Arviota ei voi lopettaa puhumatta teknisestä toteutuksesta, joka saattaa jopa olla se paras syy tutustua Apinoiden planeetan rebootiin. Liikkeenmallinnustekniikalla toteutetut ihmisnäyttelijöiden esittämät apinat ovat fantastisen luonnollisen oloisia, ja olennot saavat rutkasti lisää luonnetta Serkisin ja kumppaneiden esittäminä. Kuten ylläolevasta kuvasta voi päätellä, näyttelijät voivat tehdä työnsä ilman, että keskustelun toinen osapuoli tarvitsee luoda jälkikäteen. Näyttelijäntyön helpottamiseksi myös katsoja voi samaistua hahmoon paremmin, sillä pelkästään CGI:llä luodut hahmot tuppaavat usein pistämään pahasti silmään. Jotkin lavasteet ovat myös aivan fantastisia, ja itse asiassa elokuva onkin studion sijaan kuvattu lähestulkoon kokonaan oikeissa lokaatioissa.

Rise of the Planet of the Apes ja Dawn of the Planet of the Apes ovat elokuvia, joita voi lämpimästi suositella, vaikka jo varsin iäkkään leffasarjan aiemmat osat eivät olisikaan tuttuja. Leffat ovat varsin älykkäästi ja tekniseltä puolelta viimeisen päälle toteutettua ison rahan viihdettä. Valitettavasti Hollywood-tyyliin etenkin jatko-osa kärsii turvallisista ja ennalta-arvattavista ratkaisuista, jotka estävät sen nousemisen ihan huippuluokkaan. Sen verran hyvä tämä kuitenkin on, että kaikkien kannattaa hommata ykkösosa jostain, katsoa se ja marssia sen jälkeen teatteriin tsekkaamaan jatkis.

Arvio: ★★★★

Traileri: