31.1.2014

Arvio: Philomena (2013)



Tositapahtumiin perustuvat elokuvat tuntuvat olevan vuodesta toiseen kuumaa kamaa erilaisten palkintogaalojen ehdokaslistoilla. Tänäkin vuonna parhaan elokuvan Oscarista kisaavista pätkistä kuusi, Philomena mukaanlukien, pohjautuu tositarinaan. Mikäs siinä niin kauan, kun stoorit ovat kertomisen arvoisia.

Elokuva kertoo Philomena Leen  (Judi Dench) tarinan. Philomena on noin 65 vuoden ikään ehtinyt irlantilainen nainen, jolla on takanaan varsin surullinen menneisyys. Tiukan katolisen kasvatuksen saanut Philomena tulee teininä raskaaksi ja ajautuu isänsä hylkäämänä nunnien ylläpitämään luostariin, jossa joutuu viettämään useita vuosia sovittaakseen haureudestaan aiheutuneet synnit. Nunnat antavat (tai pikemminkin myyvät) Philomenan synnyttämän pojan adoptoitavaksi. Philomena yrittää vuosien saatossa etsiä lastaan, mutta luostari ei pysty tai halua auttaa asiassa.

Elokuvan tarina alkaa, kun pojan syntymästä on kulunut 50 vuotta. Philomena törmää potkut saaneeseen journalistiin Martin Sixsmithiin (Steve Coogan), joka lupautuu auttamaan pojan etsinnässä ja kirjoittamaan siitä kirjan. Henkilöt eivät voisi olla juuri kauempana toisistaan: Martin on kyyninen mies, Philomena taas vannoo positiivisuuden ja ainaisen anteeksiannon nimeen. Elokuvan edetessä Martin tietenkin oppii Philomenan elämänasenteesta paljon.

Tarina kerrotaan kepeästi huumorin sävyttämänä, mutta se saa myös surullisia sävyjä. Melko perushuttuahan tämä leffa on, mutta se saa paljon anteeksi perustuessaan tositapahtumiin. Elokuvassa halutaankin keskittyä itse Philomenaan henkilönä, ja tässä onkin rainan merkittävin ansio. Judi Dench, joka tunnetaan mm. Bond-elokuvien M:nä, osaa tuoda rooleihinsa sekä luonteen jämäkkyyttä että herkkyyttä. Philomena ei ole höpsö mummeli (no, on se paikoitellen sitäkin), vaan ajan tasalla oleva, paljon nähnyt nainen. Philomena ei myöskään tunne pätkääkään katkeruutta menneistä tapahtumista. Jos näin olisi, muuttuisi elokuvan sävykin paljon negatiivisemmaksi. Itselleni vielä varsin tuntematon Steve Coogan sopii rooliinsa myös mainiosti, mutta jää Denchin varjoon.

Kokonaisuutena elokuva on varsin laadukas, ja sen katsoo mielellään. Ei tämä kuitenkaan itselleni aivan huipputeokseksi nouse Judi Denchin erinomaisesta suorituksesta huolimatta. Leffalle napsui neljä Oscar-ehdokkuutta, tärkeimpänä toki parhaan elokuvan ehdokkuus. Myös Steve Cooganin ja Jeff Popen kyhäämä kässäri on ehdolla parhaan sovitetun käsikirjoituksen kategoriassa. Lisäksi Judi Dench sai ehdokkuuden pääosastaan ja säveltäjä Alexandre Desplat elokuvan soundtrackista. Voittojen puolesta en löisi vetoa, sen verran kovia kilpailijoita on jokaisessa kategoriassa.

Oscar-katselmus jatkunee ensi viikolla, kun Spike Jonzen Her saa ensi-iltansa. Sitä odotellessa! Eiköhän tässä välissäkin tule silti jotain katseltua.

98 min | Ohjaus: Stephen Frears | Pääosissa: Judi Dench, Steve Coogan | Traileri | IMDb
Arvio: ★★★

30.1.2014

Pika-arvio: Menneisyys (Le passé, 2013)


Missasin tämän alun perin, kun se syksyllä jonkin aikaa pyöri Finnkinolla, mutta onneksi Kulttuuritalo Valveella rainan vielä pääsi näkemään. Asghar Farhadin edellinen elokuva, parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnonkin voittanut A Separation, oli mielenkiintoinen draama iranilaisen pariskunnan avioerosta. 

Ero on teemana myös Farhadin uutuudessa, mutta Iranin sijasta tapahtumat sijoittuvat Ranskaan, johon iranilainen Ahmad (Ali Mosaffa) saapuu tapaamaan entistä vaimoaan Marieta (Bérénice Bejo) ja allekirjoittamaan avioeropaperit. Marie on löytänyt jälleen uuden miehen Samirin (Tahar Rahim), mutta Marien vanhin tytär on aviosuunnitelmia vastaan.

Juonikuviot ja menneisyyden tapahtumat alkavat vähitellen paljastua ja hahmot saamaan syvyyttä. Farhadin vahvuutena on erityisesti henkilöhahmojen ja heidän ympäristönsä realistinen kuvaus ja juonen hienovarainen avaaminen. Tarinaan uppoutuu väkisinkin, jos siihen on valmis. Vähän kärsivällisyyttä tämä elokuva vaatii, mutta kokemus on palkitseva. Koko näyttelijäkaarti pelaa hyvin yhteen, ja myös lapsinäyttelijät ovat rooleissaan mainioita.

Arvio: ★★★★

Arvio: 12 Years a Slave (2013)


Steve McQueenin 12 Years a Slave oli omissa papereissani helposti vuoden 2013 odotetuin elokuva, sen verran huikeita miehen aiemmat ohjaustyöt Hunger ja Shame olivat. McQueen tekee elokuvia, jotka eivät ole helppoja katsottavia, sillä päähenkilöiden tuska on usein käsinkosketeltavaa. 12 Years a Slave vaikuttaa lähtökohdiltaan Oscar-syötiltä, mutta McQueen ei sorru turhaan sentimentaalisuuteen, vaan tuo katsottavaksi uskottavan ja rankan kuvauksen orjuudesta Amerikassa.

Tämäkin elokuva perustuu omaelämäkertaan. Solomon Northup on vapaa mies, joka kidnapataan orjaksi. Mieheltä viedään kaikki henkilöllisyystodistukset, joten pakotietä ei ole, ja seuraavat 12 vuotta hänet tunnetaankin orjana nimeltä Platt.

Northup kirjoitti elämäkertansa vapauduttuaan orjuudesta. Luin kirjan ennen elokuvan katsomista, ja koen, että molemmat antavat orjuudesta ja koko systeemistä todentuntuisen kuvan. Kirja on kuitenkin sävyltään toivorikkaampi. Northup keskittyy kuvaamaan orjuutta ja kertoo samalla omaa tarinaansa, kun taas elokuvassa Northupin tarina on keskeisemmässä roolissa. Elokuvan kannalta tämä on ainoa oikea valinta, ja tarina on kuitenkin tuotu valkokankaalle alkuperäisteosta kunnioittaen. McQueen onnistuu viemään katsojan toiseen aikaan ja paikkaan, sillä Louisianan kostea ilmasto ja 1800-luvun tunnelma välittyvät myös ruudun toiselle puolelle.

Elokuvan merkittävää pahista, Edwin Eppsiä, esittää McQueenin luottonäyttelijä Michael Fassbender, joka onnistuu tekemään hahmosta muutakin kuin paholaismaisen plantaasinomistajan. Sympatiaa hahmo ei herätä, mutta arvostan Fassbenderin tapaa tuoda esille hahmon kompleksisuus. Elokuvan tähti on kuitenkin Chiwetel Ejiofor Solomon Northupin roolissa, joka näyttelee lähes sydänverellään ja epäilemättä tekee oikeutta esikuvansa harvinaiselle tarinalle. Myös Lupita Nyong'o Eppsin julmuuden kohteeksi joutuvana Patseyna tekee sydäntä riipaisevan roolisuorituksen.

Uskomattoman hyvä elokuva hienolta ohjaajalta, jolta on lupa odottaa suuria. McQueenilla on kuitenkin melkoinen työsarka ylittää tämä, mutta uskoisin hänen tekevän seuraavaksi jotakin aivan muunlaista. Toivottavasti tämä voittaa niitä palkintojakin, vaikka leffan näkeminen olikin jo hienoa sinänsä.

Arvio: ★★★★★

Pika-arvio: Dallas Buyers Club (2013)


Tapanani on ollut katsoa Best Motion Picture of the Year -kategorian Oscar-ehdokkaat läpi viimeisen muutaman vuoden ajan. Jean-Marc Valléen Dallas Buyers Club olisi saattanut mennä itseltäni pahasti ohi ilman Oscar-pöhinöitä. Onneksi tämä tuli käytyä katsomassa, sillä kyseessä on huikeilla roolisuorituksilla varustettu vahva draama.

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Ron Woodroof (Matthew McConaughey) on Teksasissa asuva punaniska naistenmies, joka saa selville, että on sairastunut AIDS:iin. Lääkärit (mm. Jennifer Garner) antavat miehelle kuukauden elinaikaa, mutta Woodroof löytääkin sairauden myötä elämälleen tarkoituksen ja alkaa taistella lääkeyhtiöitä vastaan välittämällä muille sairastuneille lääkkeitä ulkomailta. Samalla mies yllättäen ystävystyy Jared Leton esittämän transvestiitin, Rayonin, kanssa.

Tarina on aidosti mielenkiintoinen ja henkilöhahmot hienosti rakennettuja. Sekä McConaughey että Leto ovat huippuvedossa, sillä näyttelijät tuntuvat katoavan rooleihinsa. Oscareita luulisi miehille napsuvan, vaikka esimerkiksi seuraavana arviointivuorossa olevassa 12 Years a Slave -leffassa kovia haastajia onkin.

Arvio: ★★★★

Pika-arvio: Vangitut (Prisoners, 2013)


Prisoners on taiten rakennettu ja erittäin intensiivinen jännäri, jossa Hugh Jackmanin ja Terrence Howardin esittämät perheenisät joutuvat kohtaamaan jokaisen vanhemman painajaisen miesten tytärten kadotessa. Kidnappaajaksi epäillään naapurustossa pyörinyttä nuorta miestä. Etsivä Loki (Jake Gyllenhaal) ottaa jutun hoitaakseen, mutta johtolankoja tuntuu olevan liikaakin.

Ohjaaja Denis Villeneuve kuljettaa juonta melko hitaalla temmolla, mutta jos sille antaa mahdollisuuden, on kokemus todella koukuttava. Elokuva on teknisesti huippuluokkaa, sillä legendaarinen kameramies Roger Deakins on loihtinut jälleen valkokankaalle todella realistisen ja karun maiseman. Ei ihme, että Prisoners on Oscar-ehdokkaana parhaasta kuvauksesta. Ihme taas on se, että herra Deakins ei ole pitkällä urallaan aiemmin voittanut Oscaria.

Myös elokuvan musiikki on kohdallaan, sillä islantilaisen Jóhan Jóhannssonin soundtrack tukee kohtausten tunnelmaa tehden niistä entistäkin painostavampia. Vielä kun pääosiin on saatu Hollywoodin laatunäyttelijöitä, on lopputuloksena loistava trilleri, jonka soisi saavan enemmänkin huomiota. Jos tykkäät esimerkiksi David Fincherin Se7en- ja Zodiac-leffoista, on tämä todennäköisesti sinun juttusi.

Arvio: ★★★★

Pika-arvio: The Wolf of Wall Street (2013)


Martin Scorsesen elokuvien tyylissä ja ronskiudessa ei ainakaan ohjaajan ikä näy millään tavalla, sillä The Wolf of Wall Street on varmasti yksi miehen räävittömimmistä elokuvista. Samalla se on aivan hillitön satiiri bisnesmaailmasta. Kirosanaennätykset paukkuvat, ja huumorin toimivuus riippuu kunkin yksilön sietokyvystä. 

Leffa pohjautuu Jordan Belfortin omaelämäkertaan, ja Scorsese marssittaakin valkokankaalle melkoisen katraan mitä kusipäisempiä henkilöhahmoja. Leffa on kolmen tunnin repeilykavalkaadi, joka on kuitenkin aavistuksen ylipitkä, sillä tiettyjen kohtausten leikkaaminen ei olisi ollut kovinkaan suuri menetys lopputuloksen kannalta.

Leonardo DiCaprio on pääosassa mainio tehden yhden uransa parhaista roolisuorituksista, ja etenkin Jonah Hill ja Matthew McConaughey tukevat päätähteä maukkaasti sivurooleissa. McConaugheyn rooli oli odotettua pienempi, mutta Hill lähes varastaa tietyissä kohdissa koko shown.

Arvio: ★★★★

Katsaus leffavuoteen 2013

Moi! Päätin aloittaa leffablogini uudelta pohjalta, mutta ajattelin tämän aiemmin kirjoittelemani katsauksen toimivan hyvänä lähtökohtana blogille ja uudelle elokuvavuodelle. Tavoitteena on siis kirjoittaa säännöllisen epäsäännöllisesti katsomistani elokuvista tai sarjoista. Nähtäväksi jää, mihin suuntiin blogi lähtee repeämään. Tästä se nyt kuitenkin lähtee, hoplaa!

Vuosi 2013 oli kohtalaisen älytön elokuvavuosi allekirjoittaneelle, sillä olen katsonut rainoja melkoisen kasan. Itse asiassa tarkalleen ottaen näin 371 erillistä kokoillan elokuvaa. Jos lasketaan lyhytelokuvat ja uusintakatselut mukaan, elokuvia kertyi 398. Letterboxd-profiili kertoo enemmän: KLIK. Määrä tuntuu melkoisen hurjalta, vaikka alun perin osallistuinkin haasteeseen nimeltä The 2013 Project, jossa oli tarkoituksena katsoa vuoden aikana 500 vähintään 50 minuuttia kestävää elokuvaa. Ei "ihan" onnistunut, mutta voin olla tyytyväinen nähtyäni yli yhden elokuvan per päivä.

Elokuvaharrastus sai lisäpontta myös leffateatterin pimeydestä. Elokuvissa tuli nimittäin käytyä vuoden aikana useammin kuin koskaan: yhteensä 45 kertaa. Ensi vuosi tulee varmasti olemaan hiljaisempi, sillä eihän ainainen leffojen vahtaaminen ole sosiaalisen elämän kannalta kovinkaan järkevää. Pyrin silti jatkossakin käymään elokuvissa ahkerasti. Elokuva on kuitenkin parhaimmillaan teatterissa. Leffateatteri saa ympäristönä heikommankin rainan vaikuttamaan paremmalta kuin onkaan, ja antaa merkittävän lisän parempien elokuvien katselukokemukselle.

2013 on ollut melkoisen hyvä elokuvavuosi, ja laadukkaita leffoja onkin varsin hankala laittaa paremmuusjärjestykseen. Yritin kuitenkin laatia listan kymmenestä parhaasta näkemästäni elokuvasta, jotka on Suomessa julkaistu vuonna 2013. Osa näistä on siis vuoden 2012 tuotantoa, mutta ne on julkaistu meillä vasta tänä vuonna. Yhtä lukuunottamatta näille kaikille elokuville on yhteistä se, että näin jokaisen alun perin elokuvateatterissa, joten kiitokset elokuvavuodesta myös Oulun Finnkino Plazan, Mäntän Bio Säteen ja Helsingin Kino- ja Tennispalatsin suuntaan! Aletaanpa purkaa listaa.

10. Searching for Sugar Man (ohj. Malik Bendjelloul)

Dokumentti-Oscarin voittanut pätkä kertoo aikanaan pari folk-levyä tehneen Sixto Rodriguezin etsinnästä. Rodriguezin levyt eivät omana aikanaan herättäneet sen kummempaa huomiota, paitsi Etelä-Afrikassa, jossa miehestä oli tietämättään tullut kokonaisen sukupolven äänitorvi ja yksi aikansa suosituimmista artisteista. Ruotsalaisen Bendjelloulin ohjaama dokumentti seuraa eteläafrikkalaisten fanien yritystä jäljittää kadonnut muusikko. Erittäin yllättävä, tunteikas ja hyvän mielen jättävä dokumentti. Totuus on joskus tarua ihmeellisempää.


9. The Master - Mestari (ohj. Paul Thomas Anderson)

Paul Thomas Anderson tekee omalaatuisia ja haastavia elokuvia, joihin ei aina tahdo päästä sisälle. There Will Be Blood -mestariteoksen huikeus avautui itselleni vasta toisella katsomiskerralla usean vuoden kypsyttelyn jälkeen, ja sama saattaa tapahtua myös Mestarin kohdalla. Elokuva on audiovisuaalisesti upea, ja päätähdet Joaquin Phoenix sekä Philip Seymour Hoffman totutusti loistavia rooleissaan. Karismaattisen kulttijohtajan (Hoffman) ja sodan traumoista kärsivän veteraanin (Phoenix) kohtaamiset ja keskustelut ovat mielenkiintoisia. Vaatii uusintakatselun, mutta ansaitsee ehdottomasti paikkansa tällä listalla.

8. Spring Breakers (ohj. Harmony Korine)

Vuoden hämmentävimpiä elokuvatapauksia. Elokuva on täynnä biletystä, huumeita, seksiä ja korruptiota, mutta biletysleffaa odottavat joutuvat pettymään. Elokuva on pikemminkin tyylikkäästi kuvattu, neonvalojen sävyttämä, Skrillexin ja Britney Spearsin musiikilla täytetty painajainen. Kerronnaltaan melko abstrakti pätkä, ja on vaikea sanoa onko kyseessä satiiri vai jotain muuta. Joka tapauksessa mieleenpainuva elokuva. Mm. Disney-tähtöset Selena Gomez ja Vanessa Hudgens vetävät yllättävät roolit, ja James Franco gangsteri/räppäri Alienina on kohtalaisen pelottava! Spring break forever...

7.  The Hobbit: The Desolation of Smaug - Hobitti: Smaugin autioittama maa (ohj. Peter Jackson)

Hobitti-elokuvilla on lähes mahdoton työ yltää LOTR-trilogian valtaisan suosion tasolle, sen verran universaalisti rakastettu trilogia on kyseessä. Palaan silti mielelläni Tolkienin maailmaan, vaikka kirjat ovatkin vielä odottamassa lukijaansa. Bilbon, Gandalfin ja Thorin Tammikilven johtaman kääpiölauman seikkailut jatkuvat, kun porukka jatkaa taivaltaan kohti Smaug-lohikäärmeen valtaamaa Ereboria. Matkalle sattuu tilanne jos toinenkin, ja välillä tuntuukin, että sattumukset ovat lähempänä Indiana Jonesia kuin Sormusten Herraa. En pistä pahakseni, sillä melkoisen hienoja kohtauksia Jackson on jälleen tiimeineen loihtinut valkokankaalle.

Martin Freeman on yhäkin täydellinen Bilbo Reppuli, mutta lähes yhtä tärkeään asemaan nousee menneisyytensä painama Thorin, jonka monimutkaisuutta Richard Armitage tulkitsee hienosti. Kääpiökuninkaan synkkä puoli alkaa tulla esiin porukan päästessä lähemmäs tavoitettaan, Ereborin takaisin valtaamista. Tiellä on vain lohikäärme Smaug, jolle Benedict Cumberbatch on antanut äänensä ja liikkeensä. Smaug on varmasti yksi vaikuttavimmista valkokangasolennoista, jonka olen nähnyt. Kokonaisuutena "Hobitti nro. 2" on aavistuksen ykkösosaa parempi, koska elokuva on vauhdikkaampi. Ja koska se lohikäärme.

6. The Place Beyond the Pines (ohj. Derek Cianfrance)

Tässäpä elokuva, jonka kohdalla uusintakatselu teki ihmeitä. Leffan rakenne on jokseenkin yllättävä, minkä vuoksi hahmot tuntuivat aluksi jäävän hieman pinnallisiksi. Toinen katsomiskerta kuitenkin antoi leffalle uutta syvyyttä, ja teemat alkoivat valottua. Ei tämä täydellinen elokuva ole, mutta silti mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kuvaus isien ja poikien suhteesta ja siitä, miten vanhempien synnit siirtyvät sukupolvelta toiselle. Näyttelijäkaarti on vakuuttava, ja Ryan Gosling, Bradley Cooper, Eva Mendes ja Dane DeHaan tekevätkin laatutyötä. Soundtrackilla kuullaan mm. Bon Iverin The Wolves, joten isot plussat myös tästä.

5. Before Midnight - Rakkautta ennen keskiyötä (ohj. Richard Linklater) 


Richard Linklaterin Before-saaga on tullut kolmanteen osaansa. Leffat on julkaistu suurin piirtein yhdeksän vuoden välein, joten melkein 20 vuotta on kulunut Jessen ja Celinen ensitapaamisesta Wienissä. Ehkä en ole suurin romantiikan tai parisuhde-elokuvien ystävä, mutta Linklaterin trilogia on kauttaaltaan niin hyvin käsikirjoitettu, ohjattu ja näytelty, että Jessen ja Celinen katsominen tuntuu siltä, kuin valkokankaalla olisi oikeita ihmisiä. Jos tämä ei voita parhaan käsikirjoituksen Oscaria, se on vääryys. Before Sunrise taitaa olla tämänkin jälkeen suosikkielokuvani tässä trilogiassa, mutta toivon todella näkeväni yhdeksän vuoden päästä neljännen osan.

4. Zero Dark Thirty (ohj. Kathryn Bigelow)

Kathryn Bigelow tekee melko äijämäisiä elokuvia. Zero Dark Thirty on tiukasti otteessaan pitävä jännäri Osama Bin Ladenin jahtauksesta, ja se sijoittuu kymmenen vuoden ajalle aina World Trade Centerin terroristi-iskusta Osama Bin Ladenin kuolemaan. Käsikirjoitustahan jouduttiin muokkaamaan, sillä Bin Laden saatiin kiinni, kun leffan oli määrä lähteä tuotantoon. Bigelow ja kumppanit onnistuivat lopulta hyvin, sillä antaisin luultavasti leffalle viisi tähteä jo intensiivisen viimeisen tunnin ansiosta. Ei tämä varmasti ihan jokaiseen makuun ole, mutta minulle itsestäänselvä valinta vuoden leffojen kärkipäähän. Jessica Chastain kannattelee elokuvaa esittäessään Bin Laden -jahdista vastuussa olevaa CIA-agentti Mayaa, joka uhraa kymmenen vuotta elämästään missiolle. Tämä huomioon ottaen leffan viimeinen kohtaus onkin hieno.

3. Django Unchained (ohj. Quentin Tarantino)

Quentin Tarantinon uusi elokuva on aina melkoinen tapaus itselleni. Kävin katsomassa "Djangon" kaksi kertaa elokuvissa, tosin toinen niistä oli Sony Pictures Finlandin sponssaama, sillä voitin kilpailusta leffan soundtrack-albumin ja liput elokuvaan. Kertaalleen katsoin pätkän vielä kotioloissa Blu-rayn ostettuani. Jamie Foxx on hyvä vapautettuna orjana Djangona, jonka palkkionmetsästäjä ja entinen hammaslääkäri King Schultz ottaa mukaansa valkoisia pahantekijöitä metsästämään. Miehet päätyvät yhdessä etsimään Djangon vaimoa, joka on erotettu miehestään ja viety toiselle orjatilalle. Leonardo DiCapriota ei pahisrooleissa ole juuri nähty, mutta sitä suuremmalla syyllä mies vetää loistoroolin Candyland-plantaasin omistavana Calvin Candiena. Koko shown varastaa kuitenkin Tarantinon luottomies Samuel L. Jackson Candien kotiorjan Stephenin roolissa. Käsikirjoitus on Tarantino-tyyliin mainio, ja leffa kantaa pitkän kestonsa ajan hienosti. Ainoastaan loppu tuntuu hieman pitkitetyltä, mutta se ei kokonaisuutta juurikaan kaada.

2. Gravity (ohj. Alfonso Cuarón)

Alfonso Cuarón toimitti loppuvuodesta 2013 nähtäville melkoisen huikean ja jännittävän avaruuspläjäyksen. Cuarón on aiemminkin tehnyt teknisesti hienoja elokuvia, kuten Children of Men, mutta Gravity on tekninen mestariteos ja yksi vaikuttavimmista elokuvateatterikokemuksista koskaan. 3D ei ole varmaankaan ikinä näyttänyt näin hyvältä. Varsinaista tarinaahan tässä ei ole, mutta toisaalta selviytymistarinana kässäri on varsin kompakti, ja mitään ylimääräistä ei ole. Helpostihan tämäntyyppisen elokuvan kestoa halutaan venyttää, mutta kaikki olennainen tulee sanotuksi noin puolessatoista tunnissa. Sandra Bullockin hahmolle Gravity on selviytymistarina parissakin mielessä, sillä Ryan Stone taistelee sekä elämästään että elämänhalustaan.

1. Amour - Rakkaus (ohj. Michael Haneke)

Vuoden paras elokuva oli itsellenikin yllätys, sillä odotin tältä jotakin aivan erilaista. Jotakin, jota Haneken tuntien lähestulkoon vihaisin. No, Amour paljastui riipaisevan kauniiksi vanhuuden ja luopumisen kuvaukseksi. Parhaita rakkautta ja kuolemaa käsitteleviä elokuvia, jonka olen koskaan nähnyt. Mikään siirappinen kyynelkanavien aukaisija tämä ei ole, vaan Haneke rakentaa tarinaa taiten. Annen (huikea Emmanuelle Riva) sairaus vie naisen yhä heikompaan kuntoon, mikä tekee aviomies Georgesin (yhtä lailla vakuuttava Jean-Louis Trintignant) kärsimyksestä varsin kirpaisevaa katsottavaa. Leffahan ei ole varsinaisesti synkkä monen muun Haneke-leffan tapaan, vaan itse asiassa oikein kaunis, mutta en ole varma olisinko aivan heti valmis katsomaan tätä uudestaan. Siitä on aikaa, kun jokin elokuva on viimeksi kouraissut yhtä syvältä.

Tässäpä tätä. Hyvää alkanutta vuotta kaikille, joka tätä tekstiä ovat eksyneet lukemaan!