28.2.2014

Arvio: Inside Llewyn Davis (2013)


Joel ja Ethan Coenin uudet elokuvat kuuluvat tässä vaiheessa aina siihen joukkoon, jota seuraavat suuret odotukset. Idea 60-luvun New Yorkiin sijoittuvasta folklaulajan tarinasta vaikutti varsin mielenkiintoiselta, ja odotin melkoisesti pääseväni näkemään, miten Coenit lähtevät aihetta tarkastelemaan. No, ei tarvinnut pettyä. Inside Llewyn Davis nousee helposti vuoden 2013 parhaiden elokuvien joukkoon.

Coenit heittävät jälleen runsaasti vastoinkäymisiä elokuvansa päähenkilön niskaan. Tällä kertaa elämän potkimaksi joutuu turhautunut folk-muusikko Llewyn Davis (Oscar Isaac), jonka duokumppani on tehnyt itsemurhan. Mies on myös rahaton ja koditon, sekä punkkailee lähes joka yön eri kaverin tai tuttavan luona. Mies on myös siittänyt ex-tyttöystävänsä Jeanin (Carey Mulligan), joka haluaa tehdä abortin. Llewyn myös onnistuu päästämään tuttavaperheen kissan karkuun New Yorkin kaduille. Välillä Llewynille tarjoutuu mahdollisuuksia elämänsä korjaamiseen, mutta huonot valinnat tuntuvat seuraavan miestä minne hän meneekin.

Llewyn Davis on varsin eksynyt persoona. Toisaalta hän on menneisyyden painama, eikä osaa käsitellä musiikin luomista ilman kuollutta duokumppaniaan. Toisaalta taas hemmo on itsekkään narsistinen tyyppi, joka osaa vieraannuttaa läheiset ympäriltään. Vioistaan huolimatta Llewyn on jollakin tapaa sympaattinen. Ehkä se johtuu pitkin leffaa sirotelluista lukuisista musisointikohtauksista, joissa hahmo syttyy eloon. Kuten useat artistit, Llewyn on onnellisimmillaan esittäessään musiikkiaan, ja se välittyy Oscar Isaacin roolisuorituksesta aivan mainiosti. Nimirooli on Isaacilta nappisuoritus, sillä mies on roolissaan todella luonnollinen ja laulaa hienosti.

Sivurooleista mainittavin on Carey Mulliganin hauska suoritus äksynä ex-tyttöystävänä. Myös Justin Timberlake pääsee esittelemään näyttely- ja laulutaitojaan, ja mukana piipahtaa myös lukuisissa Coen-leffoissa nähty John Goodman jazz-muusikkona, jollaiseksi Llewyn ei ainakaan halua tulla.

Inside Llewyn Davis on toki audiovisuaalisesti hieno elokuva. Kuvaus on Coen-leffoille tyypillisesti huippuluokkaa, mutta tällä kertaa kuvaajana on puikoissa Roger Deakinsin sijaan Bruno Delbonnel. Folk-musiikista pitäville katsojille on tarjolla runsaasti hyvää musiikkia, ja ainakin täällä kolahti sen verran vahvasti, että soundtrack lähti samantien iTunesista hankintaan.

Leffaan on luotu jotenkin poikkeuksellisen vahva tunnelma, jonka myötä ikään kuin vain leijuin rainan läpi. Ei tämä kuitenkaan olisi Coen-elokuva, ellei se jättäisi myös ajateltavaa uusintakierrokselle. Leffan nähtyäni pohdin, uskallanko antaa viittä tähteä ainakaan ensimmäisen katsomiskerran jälkeen, mutta koska pidän elokuvasta yhä enemmän sitä mukaa kun sitä ajattelen, on sama lyödä kaikki mahdolliset tähdet tiskiin. All in. Fiilis on tärkein.

Loppuun vielä pieni fiilistelypala elokuvan soundtrackista. Hienoa tulkintaa Oscar Isaacilta.



104 min | Ohjaus: Joel Coen & Ethan Coen | Pääosissa: Oscar Isaac, Carey Mulligan, Justin Timberlake, John Goodman | Traileri | IMDb

Arvio: ★★★★★

Arvio: American Hustle (2013)

 

Palkintogaaloissa mainetta niittäneiden Taistelija- ja Unelmien pelikirja -elokuvien ohjaaja David O. Russell tuo tällä kertaa katsottavaksi huijaridraamaa. Huipulle nousseen ohjaajan uutuudessa nähdään melkoinen määrä tähtiloistoa, kun pääosista löytyvät mm. aina hyvää työtä tekevät Christian Bale ja Amy Adams sekä viimeistään Unelmien pelikirjan myötä näyttelijöiden A-sarjaan nousseet Jennifer Lawrence ja Bradley Cooper. Myös näyttelijälegenda Robert De Niro on mukana pienessä roolissa.

Hype on kasvanut Oscar-gaalan lähestyessä entisestään, sillä American Hustle kahmi peräti kymmenen Oscar-ehdokkuutta ja ehtipä se jo aiemmista palkintotilaisuuksista rohmuta läjäpäin palkintojakin. Odotukset olivat siis väkisinkin melko kovat ennakkonäytökseen astellessa. Nyt leffan nähtyäni tuntuu, että hype on hieman ylimitoitettua, mutta ei tätä huonoksikaan voi moittia.

1970-luvun lopulle sijoittuva tarina rakentuu huijarismies Irving Rosenfeldin (Bale) sekä tämän rikostoverin ja rakastajattaren Sydney Prosserin (Adams) ympärille. Pariskunta huijaa rahaa huono-osaisilta katteettomilla lainoilla ja kaupittelee väärennettyjä taideteoksia, kunnes joutuu FBI:n haaviin. Hienoisen yli-innokas ja kunnianhimoinen FBI-agentti Richie DiMaso (Cooper) kiristää Irvingin ja Sydneyn mukaan juoneen, jonka tarkoituksena on saada nalkkiin korruptoituneita poliitikkoja. Mukana kuvioissa ovat myös newjerseyläinen poliitikko (Jeremy Renner), Irvingin epävakaa vaimo Rosalyn (Lawrence), upporikas arabisheikki (Michael Peña) ja alamaailman päällikkö (De Niro).

Parasta elokuvassa ovat näyttelijät, joiden työ on erittäin viihdyttävää seurattavaa. Christian Bale lihotti itseään rooliaan varten sen verran, että mies näyttää elokuvassa Batmanilta suunnilleen yhtä paljon kuin allekirjoittanut. Hahmo on itsevarma huijari, jolla alkaa omatunto välillä kolkutella, joten hahmosta tulee yleisön suuntaan varsin sympaattinen. Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence tuovat rooleihinsa mukavasti huumoria, sillä hahmojen sanomisista ja tekemisistä aiheutuu monia koomisia tilanteita. Etenkin Cooperin esittämän Richien koheltaminen on hauskaa katsottavaa. Ehkä parhaimman roolin vetää kuitenkin Amy Adams, jonka hahmoon on saatu runsaasti syvyyttä. Ulkopuolella hän esiintyy brittiaristokraattina huijaten ihmisiä, mutta sisimmässään on amerikkalaistyttö, joka haluaa keinolla millä hyvänsä olla joku muu. Adams tuo molemmat puolet esiin vakuuttavasti. Muutenkin tuntuu, että Adams ja Lawrence pyyhkivät tässä leffassa mieskollegoillaan lattiaa.

American Hustle on toki myös ulkoisesti hieno elokuva. Vuosi 1978 tuodaan valkokankaalle rennosti ja hauskasti, ja aikakausi kuuluu myös leffan soundtrackilla, jolla soivat mm. Donna Summerin "I Feel Love" ja Paul McCartneyn "Live and Let Die". Leffan ongelma on kuitenkin jonkinlainen haahuilevuus. David O. Russell keskittyy näyttelijöihinsä niin paljon, että unohtaa juonenkuljetuksen merkityksen. Leffassa on paljon dialogia, ja varmaankin jokainen juonenkäänne selitetään auki katsojalle. Tuntuu, että leffa olisi saattanut toimia itselleni paremmin, jos juoni olisi edennyt terävämmin ja jouhevammin. Nyt se jäi vähän valjuksi. Aika klassinen esimerkki elokuvasta, jossa dialogin määrä korvaa laadun. Lieväksi pettymykseksi American Hustle tällä suunnalla jäi. Kyllä sitä silti muillekin suositella voi, sillä viihdyttämisessä se onnistuu oikein hyvin.

Seuraava leffavisiitti on tulossa jo tänään, sillä itselleni alkuvuoden odotetuimpiin elokuviin kuuluva Inside Llewyn Davis saa ensi-iltansa. Luotto Coenin veljeksiin on kova. Aion myös viikonlopun aikana kirjoitella Oscar-ennakkoa, sillä tärkeimmät ehdokkaat alkavat olla nähtynä.


138 min | Ohjaus: David O. Russell | Pääosissa: Christian Bale, Bradley Cooper, Amy Adams, Jeremy Renner, Jennifer Lawrence | Traileri | IMDb

Arvio: ★★★

17.2.2014

Arvio: Lone Survivor (2013)

 

Peter Bergin ohjaama Lone Survivor perustuu Marcus Luttrellin, entisen Yhdysvaltain laivaston erikoisjoukkojen (Navy SEALs) sotilaan, kirjoittamaan samannimiseen kirjaan. Kyseessä on tositapahtumaan perustuva selviytymistarina, jossa Afganistanissa palvelustaan suorittava Luttrell (Mark Wahlberg) ja kolme muuta sotilasta (Taylor Kitsch, Emile Hirsch ja Ben Foster) saavat tehtäväkseen ottaa kiinni tai tappaa Taliban-päällikkö Ahmad Shah. Tehtävä kuitenkin menee pahasti pieleen, sillä radioyhteydet eivät vuoristoisella alueella toimi, ja epäonnekseen joukko myös paljastuu. Seuraa intensiivinen ajojahti, jossa paikallisilla on järkyttävä miesylivoima. Nämä neljä herrasmiestä ovat kuitenkin todella vaativan sotilaskoulutuksen saaneita tappokoneita, jotka aikovat taistella viimeiseen hengenvetoon saakka.

Berg on kiistatta erittäin hyvä ohjaamaan toimintaa. Miesten paljastumista seuraava ajojahti on pitkä ja armottoman brutaali. Päähenkilöt ottavat melkoisesti osumaa, mutta silti lahtaavat melkoisen kasan Talibaneja. Tässä vaiheessa alkaa väkisinkin ajatella, että ei kukaan voi realistisesti kestää tuollaista höykytystä. Ilmeisesti kuitenkin taistelu on kuvattu aika pitkälti niin kuin kirjassakin, mutta liekö Luttrell sitten hieman värittänyt tarinaa. Ainakin Navy SEAL -sotilaiden maine kohoaa, mutta kyllähän ihmisruumis toisaalta pahassa paikassa ja adrenaliinin virratessa voi kestää vaikka mitä. Joka tapauksessa iskuja satelee paljon, ja ne tuntuvat katsojassakin. Aivan herkimmille tämä ei taida soveltua.

Teknisesti Lone Survivor on huippuluokkaa. Taistelukohtausten leikkaukset ovat nopeita ja kamera heiluu, mutta katsoja pysyy kartalla tapahtumien kulusta, joten tästä kuuluu hatunnosto ohjaajalle ja kuvaajalle. Leffalle irtosi myös pari Oscar-ehdokkuutta äänen editoinnista ja miksauksesta, ja ihan ansaitusti. Ainakin teatterin äänentoistolla aseiden pamaukset ja iskut ovat todella vakuuttavia. Myös maskeerausporukka onnistuu hyvin, ja heille myös töitä riittää kaikenlaisten haavojen ja muiden osumien muodossa.

Leffan heikkous on henkilöhahmojen yksiulotteisuus. Leffan alkuteksteissä näytetään toki tosielämän kuvaa erikoisjoukkojen koulutuksesta, ja myös päähenkilöt esitellään pintapuolisesti ennen kuin toiminta alkaa. Ymmärrän kyllä, että tässä on tarkoitus tehdä pääasiassa ison rahan toimintaa, mutta hieman enemmän Berg olisi voinut keskittyä hahmojen rakentamiseen. Jos katsoja ehtisi muodostaa näitä tyyppejä kohtaan jonkinlaisen siteen, heidän taistelunsa seuraaminen olisi tätäkin intensiivisempää.

Erikoisjoukkojen miesten keskinäinen luottamus ja veljeys ovat tietenkin keskeisiä asioita vaativissa ja henkisesti rassaavissa tehtävissä, ja tämä puoli on toteutettu elokuvassa mainiosti. Näyttelijöiden kemiat osuvat kohdalleen varsin hyvin, ja taistelussa joukko toimii todella tiiviinä ja yhteenhitsautuneena ryhmänä. Pääosasuoritukset ovat kaikki varsin uskottavia, mutta jo monesti itsensä laatunäyttelijäksi osoittanut Ben Foster tuntuu onnistuvan erityisen hyvin.

Hieman minua ennen teatteriin astumista huolestutti, että miten paljon keitokseen on lisätty jenkkipropagandaa ja armeijapaatosta. Näiden määrä on kuitenkin mukavan alhainen. Vaikka leffassa laivaston erikoisjoukoille kunniaa annetaankin, Berg tuntuu jättäneen politiikan sivummalle ja pyrkii ensisijaisesti kertomaan näiden neljän sotilaan tarinan mahdollisimman tehokkaasti. Afganistanilaisiakaan ei rinnasteta Talibaniin, ja vihujen lisäksi tavallisilla afgaaneillakin on tarinassa osansa näyteltävänä.

Eihän tämä kokonaisuutena mikään Full Metal Jacketin tai Apocalypse Now!:n tapainen monikerroksinen sotaeepos ole, mutta selviytymistarinana ja toimintaleffana suorastaan erittäin hyvä. Lopputekstien aikana saattaa karskimpikin körmy ainakin vähän herkistyä, tietenkin sillä edellytyksellä, ettei ole sisältä kuollut.

121 min | Ohjaus: Peter Berg | Pääosissa: Mark Wahlberg, Taylor Kitsch, Emile Hirsch, Ben Foster, Eric Bana | Traileri | IMDb
Arvio: ★★★★

8.2.2014

Arvio: Her (2013)


Vuoden 2014 Oscar-katsaus jatkuu Spike Jonzen uutuuselokuvalla Her. Leffa kertoo varsin erikoisen, lähitulevaisuuteen sijoittuvan rakkaustarinan, joka osoittautui moniulotteisuudessaan varsin vaikeaksi arvioitavaksi. Enpä tiedä, osaanko tehdä leffalle oikeutta, mutta kokeillaan. Tämä on kuitenkin raina, joka on mielellään koettava itse.

Joaquin Phoenix esittää avioeron läpikäynyttä ja hieman yksinäistä Theodore Twomblya, joka työskentelee kirjoittajana henkilökohtaisia kirjeitä välittävässä yrityksessä. Mies on varsin herkkä ja tarkkanäköinen, joten hän menestyy työssään oikein hyvin. Oma avioero kuitenkin painaa mieltä, kunnes mies asentaa tietokoneeseensa uuden käyttöjärjestelmän, joka on luotu toteuttamaan käyttäjän kaikki toiveet. Samantha-nimen ottavalla uuden ajan Winukalla on oma persoonallisuus, joka toimii intuitiivisesti ja kehittyy kokemuksien myötä. Theodoren ja Samanthan välille kehittyy romanssi, jonka ylä- ja alamäet ovat varsin valloittavaa seurattavaa. Voiko ihmisen ja tekoälyn välille kuitenkaan muodostua aitoa rakkautta? Jonzen tarinan mukaan voi.

Samantha on kerrassaan mielenkiintoinen ilmestys, joka on toteutettu valkokankaalle hienosti. Käyttöjärjestelmä on todellakin oma hahmonsa, jonka persoonallisuuden Scarlett Johanssonin ääni tuo herkullisesti esille. Joaquin Phoenix on myös moniulotteinen näyttelijä, joka kykenee nytkin melkoiseen roolisuoritukseen. Kummankin näyttelijän suoritus takaa, että eriskummallinen lähtökohta muuttuu kiehtovaksi tarinaksi. Phoenix on mukana (ainakin lähes) jokaisessa kohtauksessa, joista suuressa osassa hän kommunikoi jatkuvasti mukana kulkevan Samanthan kanssa. Kohtauksia on kuitenkin hienoa seurata, ja paikoitellen Her on erittäin hauska, toisinaan taas koskettava.

Leffassa on myös satiiria nyky-yhteiskunnan teknologiariippuvuudesta. Tulevaisuuden visio on mielikuvituksekas, mutta jollakin tavalla erittäin todentuntuinen. Teknologia on kehittynyt niin älykkääksi, että se korvaa aidot ihmiskontaktit, ja tulevaisuuden Los Angelesin kadut ja metrot ovat täynnä kännykkäänsä äänikomennoin käyttäviä ihmisiä, jotka ovat kovin eristäytyneitä toisistaan. Visuaalinen ilme tarkasti mietitty. Jos Jonzen ja puvustajatiimin visiota on uskominen, nykyajan hipsterin vaatekaapin sisältö on tulevaisuudessa melko yleisessä käytössä. Myös elokuvan musiikki korostaa vaikutelmaa. Elokuva on toki ulkoisesti nätti ja hienosti kuvattu. Värimaailma on lämmin, mikä sopii leffan tunnelmaan vallan hyvin.

Kuten sanottua, Her on varsin moniulotteinen elokuva. Ihmisen ja teknologian suhteen lisäksi elokuva tutkailee ihmismielen ja sydämen pyrkimystä löytää hyväksyntää, yhteyttä ja rakkautta. Joskus ne voivat löytyä eriskummallisilla tavoilla, ja siksi Theodore Twomblyn tarina onkin kovin kiehtova. Uskoisin, että tämän katsoo mielellään joskus uudestaankin.

126 min | Ohjaus: Spike Jonze | Pääosissa: Joaquin Phoenix, Scarlett Johansson, Amy Adams | Traileri | IMDb
Arvio: ★★★★

4.2.2014

Arvio: Syvyys (Djúpið, 2012)


Islannin Oscar-ehdokkaanakin viime vuonna ollut Syvyys pohjautuu ihmeelliseen tositarinaan vuodelta 1984. Pyyntialus lähtee miehistöineen kalastusretkelle mukanaan Ólafur Darri Ólafssonin esittämä Gulli. Sattuu kuitenkin onnettomuus, ja alus kellahtaa nurin jättäen miehistön veden varaan hyisellä Islannin rannikolla. Vaihtoehtoina ovat ainoastaan rantaa kohti uiminen tai kuolema. Ainoastaan Gulli selviää hädin tuskin hengissä vietettyään meressä kuusi tuntia. Tätä kuitenkin pidetään ihmeenä, sillä kenenkään ei normaalisti pitäisi kyetä selviytymään moisissa olosuhteissa tuntia pidempään.

Elokuvan ensimmäinen puolikas on vakuuttava. Tarinaa ei ole ylidramatisoitu, sillä aluksen uppoaminen ja selviytymistarina kerrotaan realistisella otteella. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, ja etenkin merelle sijoittuvat kohtaukset ovat hienoja. Veden varassa ollessaan Gunnin hahmo saa myös hyvin syvyyttä (pun intended), sillä hänellä on uidessaan aikaa mm. miettiä syntyjä syviä ja keskustella lintujen kanssa. Mielenmaisemaa avataan mm. takaumilla ja kuvitelmilla tulevista tapahtumista. Tapaus herättää luonnollisesti paljon huomiota, ja Gunnille tehdäänkin tutkimuksia, jotta voitaisiin selvittää, miksi hän selviytyi ajautumatta hypotermiaan. Jälkimmäisellä puoliskolla elokuvan jännite hieman häviää, mutta tarina on kieltämättä varsin mielenkiintoinen.

Ólafsson vetää pääosassa hillityn, mutta hyvän roolin. Elokuvan jälkipuoliskon mielenkiintoisinta ja koskettavinta antia ovatkin Gullin kohtaamiset läheistensä kanssa. Gulli ei aivan itsekään ymmärrä, miksi juuri hän selvisi, mutta hahmo vaikuttaa semisti muuttuneelta mieheltä. Varsin henkilökeskeinen elokuva on kyseessä. Pätkä onnistuu myös kuvaamaan 80-lukulaista elämää islantilaisessa rannikkokylässä mallikkaasti. Itseäni huvitti erityisesti kohtaus, jossa yksi kalastajista turhautuu aluksen Beta-nauhuriin. VHS pitäisi saada, koska sille julkaistaan enemmän katsottavaa.

Ei hullumpi raina siis. Syvyys on selkeästi parhaita, ellei paras, Baltasar Kormákurin ohjaama elokuva. Kauas tämä ei neljästä tähdestäkään jää, mutta leffan jälkipuolisko ei vain ole aivan niin hyvä kuin alku. Sen perusteella, mitä olen nähnyt, Kormákurin Islannissa ohjaamat leffat ovat muutenkin varsin mielenkiintoisia, mutta on hän päässyt kokeilemaan siipiään myös rapakon takana mm. elokuvissa Contraband ja 2 Guns. Jälkimmäistä en ole nähnyt, mutta Contraband on varsin keskinkertainen ja ylipitkä jännäri. Seuraavaksi on luultavasti vuorossa taas selviytymistarina. Leffan nimi tulee olemaan Everest (kertonee itsessään tarpeeksi), julkaisuajankohdaksi on ilmoitettu helmikuu 2015, ja pääosiin kiinnitetty niinkin nimekkäitä näyttelijöitä kuin Jake Gyllenhaal ja Josh Brolin. Myös sivuosissa tulee olemaan mielenkiintoisia nimiä, kuten Jason Clarke ja John Hawkes.


88 min | Ohjaus: Baltasar Kormákur | Pääosissa: Ólafur Darri Ólafsson, Stefán Hallur Stefánsson, Jóhann G. Jóhannsson | Traileri | IMDb

Arvio: ★★★

2.2.2014

Arvio: Kasvot kuvaruudussa (Network, 1976)

"I would like at this moment to announce that I will be retiring from this program in two weeks' time because of poor ratings. Since this show is the only thing I had going for me in my life, I've decided to kill myself. I'm going to blow my brains out right on this program a week from today. So tune in next Tuesday. That should give the public relations people a week to promote the show. You ought to get a hell of a rating out of that. 50 share, easy."

Sidney Lumetin pitkälle ohjaajan uralle mahtui lukuisia huippuelokuvia, kuten 12 Angry Men, Dog Day Afternoon, Serpico ja The Verdict. Listaan voi huoletta lisätä tämän älykkään ja paikoitellen julmanhauskan mediasatiirin.

Howard Beale (Peter Finch) on UBS-kanavan uutisankkuri, jonka ohjelman katsojaluvut ovat jatkuvassa laskussa, vaimo hiljattain kuollut ja alkoholismi nostaa päätään. Miehelle annetaan potkut, ja kuten ylempänä olevasta lainauksesta voi päätellä, hän ilmoittaa suorassa TV-lähetyksessä ampuvansa itsensä viikon kuluttua. Suorassa lähetyksessä. Katsojaluvut kääntyvät hurjaan nousuun ja vaikeuksissa oleva UBS nostaa epätoivoissaan Bealen kanavan ykköstähdeksi. Epävakaan uutisankkurin profeetalliset julistukset nousevat melkoiseen suosioon, ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Bealea katsotaan kuitenkin hyvällä tasan niin pitkään, kuin katsojaluvut pysyvät korkeina.

On melko vaikuttavaa, miten ajankohtainen elokuva Network yhäkin on. Se saattoi jopa olla edellä aikaansa. Satiiri ei kosketa vain TV-alaa, vaan mediakenttää laajemminkin. Myös politiikka ja talousjärjestelmä saavat osansa. Onhan se nähtävissä, että katsojia ja nettilinkkien klikkauksia haetaan lähes keinolla millä hyvänsä myös internet-aikakaudella, ja nähtäväksi jää, joutuuko sitä vielä joskus lukemaan otsikoita, kuten "Mies hyppäsi kymmenennestä kerroksesta - katso kuvat".

Paddy Chayefskyn käsikirjoitus voittikin aikanaan useita palkintoja, mm. Oscarin. Elokuvan dialogi on huikeaa tykitystä alusta loppuun, ja mukana on myös useampi melkoisen kova monologi. Hahmot ovat osuvia, ja tuttuun tapaan Lumet saa näyttelijöistään irti vakuuttavat suoritukset. Peter Finch mieleltään järkkyneenä uutisankkurina on loistava, ja Faye Dunaway tekee luultavasti uransa parhaan roolin kylmänä ja laskelmoivana ohjelmapäällikkönä. Kuten leffassakin mainitaan, hahmo on tavallaan TV-bisneksen ruumiillistuma. Hahmo on TV-aikakauden kasvatti, jolla ei ole juurikaan kontaktia tosielämään, ja joka näkee kaiken vain käsikirjoituksena. Myös Robert Duvallilla on loistava rooli kanavan rahahuolista stressaantuneena pomona. Mies on valmis mihin vain katsojalukujen saamiseksi.

Kuten tuli jo todettua, leffan satiiri osuu naulan kantaan, mutta jos jotakin kritisoitavaa tästä pitää keksiä, niin se on ehkä ajoittain liiankin päällekäyvää ja osoittelevaa. Myös William Holdenin vanhemman polven ohjelmapampun ja Dunawayn välille rakennettu romanssi on vähän väkinäisen oloinen, vaikka sen avulla vertaillaankin esimerkiksi hahmojen sukupolvien välisiä eroja. Leffa on vajaat pari tuntia pitkä, ja se alkaa loppuvaiheilla myös tuntua, kun asiaa tulee hengästyttävän paljon. Ehkäpä tässä voi vertailukohtana käyttää Lumetin mestariteosta, 12 Angry Men -pätkää, jossa sanottava toimitetaan hieman hienovaraisemmin perille 90 minuutissa niin, että katsoja ei malta kääntää katsettaan pois ruudusta. Tokihan elokuvat ovat tyyliltään aivan erilaisia, mutta 12 Angry Menissa moniulotteinen käsikirjoitus pysyy jotenkin paremmin kasassa.

Ehdottomasti loistava elokuva, mutta katselukokemuksena ajoittain hiukan raskas. Tekee kuitenkin mieleni katsella tämä uudestaan joskus tulevaisuudessa, ja ehkä silloin annan sen yhden puuttuvan tähden.

113 min | Ohjaus: Sidney Lumet | Pääosissa: Faye Dunaway, William Holden, Peter Finch, Robert Duvall | Traileri | IMDb

Arvio: ★★★★

1.2.2014

Arvio: Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange, 1971)



Siitä on varmaan ainakin kymmenen vuotta, kun olen viimeksi nähnyt Stanley Kubrickin legendaarisen Kellopeliappelsiinin. Tänä aikana on tullut katsottua monenmoisia elokuvia, mutta mieleen ei tule ainuttakaan lähellekään samankaltaista teosta. Kyseessä on kokolailla jäljittelemätön ja synkkä, mutta kuitenkin absurdin hauska mestariteos, jonka kohtaukset painuvat katsojan mieleen pitkäksi aikaa.

Leffan päähenkilö Alex DeLarge (Malcolm McDowell) on häiriintynyt, seksistä ja väkivallasta nauttiva nuorimies, joka kavereidensa (tai druugiensa) kanssa tykkää mm. kadunmiehien hakkaamisesta sekä naisten raiskaamisesta ja pahoinpitelystä (ultraväkivallasta). Väkivallanteot ovat häiriintyneitä, mutta Kubrick maustaa kohtauksia entisestään komiikalla ja esittämällä ne performansseina, sillä kohtausten taustalla soi Beethovenin yhdeksäs sinfonia.

Alex joutuu murhasta vankilaan, mutta pääsee auktoriteetteja nuoleskelemalla ohjelmaan, jonka tarkoituksena on "parantaa" rikolliset väkivaltaisista himoistaan. Alex on tämän jälkeen kykenemätön väkivaltaan, sillä himo aiheuttaa pahan fyysisen vastareaktion. Elokuva muuttuukin anarkistiseksi poliittiseksi satiiriksi, joka kritisoi auktoriteettien halua poistaa valinnanvapaus rikollisuuden kitkemiseksi.

Elokuvan teemat ovat ajattomia, ja niitä korostetaan visuaalisuudella ja musiikilla. Kubrick on luonut surrealistisen maailman, jossa yhdistellään vanhoja ja futuristisia elementtejä, joten elokuva tavallaan sijoittuu määrittelemättömään tulevaisuuteen. Viimeinen silaus on klassinen musiikki, jota on hankala yhdistää mihinkään tiettyyn aikakauteen. Kubrick hyödynsi klassista musiikkia myös muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä elokuvassaan 2001: A Space Odyssey.

Elokuvahan perustuu Anthony Burgessin kirjaan. En ole sitä lukenut, mutta ilmeisesti kieli on siirretty elokuvaan melko uskollisesti. Hahmot puhuvat omintakeisesti ja käyttävät erikoisia sanoja. Se tuo katsomiskokemukseen oman hauskan mausteensa.

Alex on itsessään huikea hahmo. Hän saattaa olla häiriintynyt ja väkivaltainen ongelmanuori, mutta onnistuu silti olemaan sympaattinen. Rooli on Malcolm McDowellilta nappisuoritus, ja ehdottomasti yksi viihdyttävimmistä luomuksista ikinä. Myös sivuhenkilöt ovat lähestulkoon kaikki omintakeisen hauskoja.

Katsomiskokemus on joka kerta yhtä hämmentävä. Klassikko on statuksensa ansainnut.


136 min | Ohjaus: Stanley Kubrick | Pääosassa: Malcolm McDowell | Traileri | IMDb

Arvio: ★★★★★