28.4.2014

Arvio: The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007)


Jälkikäteen ajateltuna 2007 oli aivan erinomainen elokuvavuosi, jopa tämän vuosituhannen paras. Vuoden julkaisuista tunnustetuimpia ovat varmaankin Coenin veljesten No Country for Old Men ja Paul Thomas Andersonin There Will Be Blood, mutta näiden lisäksi omiin suosikkielokuviini voisi tuolta vuodelta lisätä esimerkiksi David Fincherin Zodiacin ja Sean Pennin Into the Wildin. Andrew Dominikin länkkäri Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta pesee kuitenkin omissa papereissani nämä kaikki, ja onkin sikäli harmi, että leffa jäi julkaisuvuotenaan pahasti mm. edellä mainittujen isompien julkaisujen varjoon niin palkintogaaloissa kuin lippuluukuillakin. Sana kuitenkin leviää, ja myös "Jesse James" on tuntunut löytävän yleisönsä vähintään kohtalaisesti viimeistään DVD:llä.

Elokuvan nimi kertoo juonesta oleellisimman. Elokuvan alussa Jesse James (Brad Pitt) on maineikas rikollinen, kansan palvoma sankari ja aikakautensa suurin julkkis, jonka ura on kuitenkin tulossa tiensä päähän. Jessen jengi on suurimmaksi osaksi hajonnut, sillä porukka on joko vangittu tai tapettu. Jesse ja hänen veljensä Frank (Sam Shepard) hankkivatkin avukseen paikallisia maajusseja ja muita heittiöitä viimeisiä ryöstökeikkoja vetämään.

Mukaan tulee mm. Bob Ford (Casey Affleck), joka ihailee Jesseä ja himoitsee kunniaa ja mainetekoja. Pikku hiljaa Bobin Jesseä kohtaan osoittama pakkomielteinen ihailu kuitenkin alkaa muuttua halveksunnaksi, kateudeksi ja kostonhimoksi. Jesse taas tiedostaa aikansa olevan loppumaisillaan, ja palvottu sankari muuttuu entistä vainoharhaisemmaksi ja huomaa, että Bob saattaa koitua hänen kohtalokseen. Hahmojen välinen suhde rinnastelee julkkismyyttiä, jossa palvottu sankari onkin jotakin ihan muuta kuin ulkokuori ja tarinat kertovat. Jesse James on illuusio, jonka rikkoutumisen Bob saa kokea.

Näyttelijäsuoritukset menevät suurimmaksi osaksi "uran paras" -kategoriaan. Brad Pitt on toisessa nimiroolissa huikaisevan hyvä. Jesse James on toisaalta karismaattinen, toisaalta häikäilemätön ja vainoharhainen murhaaja, mutta Pitt saa tuotua esille myös hahmon menneisyyden kalvaman ja katuvan puolen. Casey Affleckin Robert Ford puolestaan on ihailtavan monisyinen hahmo, josta ei tiedä, pitäisikö häntä vihata, kannustaa vai sääliä. Affleck sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden, ja olisin suonut saman myös Pittille. Sivuhahmot ovat myös poikkeuksetta mielenkiintoisia, joista muistettavimpia lienevät Jesse Jamesin joukkioon kuuluvat "Bobin veli" Charley Ford (Sam Rockwell) ja runollisesti puhuva naistenmies Dick Liddil (Paul Schneider).

Dominik kuljettaa juonta hidastempoisesti kohti vääjäämätöntä, mutta kaksi ja puoli tuntia kuluvat tämän elokuvan parissa antoisasti. Leffa on unenomainen ja melankolisuus ja lopun uhkaavuus ovat läsnä jatkuvasti, mikä näkyy myös karunkauniissa visuaalisuudessa. Kuvaaja Roger Deakinsia taisin jo aiemmin Prisoners-arvion yhteydessä kehaistakin, mutta tähänkin elokuvaan mies on loihtinut upean maailman. Valaistus, maastot, vuodenaikojen vaihtelut ja esimerkiksi runsaasti käytetyt lähikuvat henkilöhahmoista on toteutettu mielettömän hienosti. Alkupuolella oleva junaryöstökohtaus on varmaankin yksi tyylikkäimmin valaistuista ja kuvatuista kohtauksista, jonka tiedän.

Elokuvan soundtrack ansaitsee myös suitsutusta. Nick Caven ja Warren Ellisin surumielinen musiikki sopii kohtauksiin kuin nakutettu ja vie tunnelatauksen uudelle tasolle. Kuuntelen Caven ja Ellisin kappaleita mielelläni muutenkin, ja itse asiassa leffan soundtrack-levy taitaa olla yksi suosikkialbumeistani. Pieni maistiainen alla.


Aikamoista hehkutustahan tästä tuli, mutta minkäs teet kun kyseessä on yksi allekirjoittaneen suosikkielokuvista. Leffasta en suurempaa kritisoitavaa keksi, ja tämä onkin itselleni yksi niistä "täydellisimmistä" elokuvista, joista on paha laittaa paremmaksi. Ensimmäisen katsomiskerran jälkeen hidastempoisuus oli suurin miinus, sillä kahden ja puolen tunnin kesto ajoittain tuntui. Nykyään pidän rauhallista juonenkuljetusta yhtenä leffan suurimmista vahvuuksista, sillä siinä tulee uppouduttua juoneen ja hahmoihin entistä paremmin. Lisäksi elokuva on tunnelmaltaan niin vahva, että jaksan viettää sen parissa aikaa uudestaan ja uudestaan.

Western on lajityyppinä nykyään melko harvinainen, mutta silloin tällöin genrestä putkahtaa ilmoille melkoisia helmiä. Sanotaanko näin, että jos western ei ole lajityyppinä kirosana, ja jos Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta ei ole vielä entuudestaan tuttu, niin ei voi kuin lämpimästi suositella.

Arvio: ★★★★★

Traileri:


11.4.2014

Arvio: Stoker (2013)


"Sometimes you need to do something bad to stop you from doing something worse."

Korealaisohjaaja Park Chan-wook on viimein ohjannut ensimmäisen englanninkielisen elokuvansa. Valinta oli näyttelijä Wentworth Millerin käsikirjoitukseen perustuva Stoker, jossa yhdistyvät psykologinen trilleri, kauhukuvasto ja nuoren naisen kasvutarina. Oldboy-ohjaajan ensimmäiseen Hollywood-elokuvaan kohdistui tottakai paljon odotuksia, jotka myös lunastetaan kohtalaisen hyvin. Perinteinen trilleri kääntyy Parkin käsittelyssä vakuuttavan visuaaliseksi ja erinomaisen vangitsevaksi kokonaisuudeksi.

India Stoker (Mia Wasikowska) saa 18-vuotissyntymäpäivänään kuulla isänsä kuolleen. Samalla paikalle saapuu tuntematon sukulainen, kuolleen isukin velipoika Charlie (Matthew Goode). India suhtautuu setäänsä varauksella, koska ei ole mysteerimiehestä koskaan kuullutkaan. Tämä kuitenkin jää asumaan Indian ja hänen epävakaan äitinsä Evelynin (Nicole Kidman) kanssa Stokereiden suureen taloon. Mies on mukava ja karismaattinen, mutta samalla todella karmiva. Aikuisuuden kynnyksellä oleva India alkaa epäilyksistään huolimatta tuntea vetoa Charlieta kohtaan. Tutustuessaan setäänsä eristäytynyttä elämää viettänyt tyttö alkaa löytää itsestäänkin uusia puolia...

Onneksi ohjaajaksi valikoitui Park, sillä käsikirjoitus vaikuttaa itsessään melko tavanomaiselta trilleriltä, eikä tarjoa mitään todella yllättävää. Juoni tempaisee kuitenkin mukaansa alusta lähtien ja pitää vahvasti otteessaan mielenkiintoisten henkilöiden ansiosta. Parkin vahvan visuaalinen ohjaustyyli tuo elokuvaan aivan oman sävyn ja rytmin. Kuvasto ja värimaailma on tarkkaan mietitty, ja joka puolella on havaittavissa esimerkiksi henkilöitä kuvaavia symboleita. Clint Mansellin säveltämä soundtrack tukee elokuvan eleganttia mutta häiriintynyttä tunnelmaa.

Näyttelijät on valittu rooleihinsa huolella. Mia Wasikowska on India Stokerin roolissaan vangitseva, ja jossei 24-vuotiaan aussinäyttelijättären nimi ole vielä tuttu, kannattaa se painaa korvan taakse. Hänestä tullaan kuulemaan vielä paljon. Tasapäisesti elokuvan parhaan roolisuorituksen palkinnosta tappelee Matthew Goode, joka ei ole aiemmissa elokuvissaan (mm. Watchmen ja A Single Man) ollut kovinkaan mieleenjäävä tapaus. Tällä kertaa tilanne on toinen miehen vetäessä creepy-vaihteen päälle. Nicole Kidman jää ehkä hieman Wasikowskan ja Gooden varjoon, mutta ei hän kovan luokan karismaattisena näyttelijättärenä aivan seinäruusuksi jää.

Stoker ei aivan Oldboyn tasoinen elokuva ole, mutta kyllä tämä vahvistaa Parkin asemaa yhtenä visuaalisesti lahjakkaimpana elokuvaohjaajana. Miehen aiemmat elokuvat menevät viimeistään tämän myötä katselulistalle, ja tulevia ohjaustöitä jäädään toki myös odottelemaan mielenkiinnolla.

Arvio: ★★★★

Traileri:

 

6.4.2014

Arvio: Noah (2014)


Darren Aronofsky on viimein saanut valmiiksi yhden unelmaprojekteistaan, Nooan arkki -tarinaan perustuvan Noahin. Aronofsky on tunnettu varsin synkistä elokuvistaan, joten tätä elokuvaa tuli odotettua vähintäänkin kiinnostuneena. Elokuvan jälkituotantovaihe oli ilmeisesti varsin mielenkiintoinen, sillä studio tiettävästi halusi markkinoille kristitylle yleisölle kohdennetun version, mutta ohjaaja (onneksi) sai tahtonsa läpi ja teatterikierroksella pyörivä versio on Aronofskyn leikkaama.

Aronofsky ei ole kääntänyt Raamatun Nooa-tarinaa suoraan valkokankaalle, vaan leffassa on ilmeisesti vaikutteita myös Raamatun tarinaa vanhemmasta tulvamyytistä. Lisäksi elokuvassa yhdistyvät eeppinen luonnonkatastrofi- ja fantasiakuvasto sekä synkähkö perhedraama, mutta käsitelläänpä myös ihmisen ja luonnon suhdetta sekä pyritään yhdistelemään luomismyyttiä ja evoluutioteoriaa. Melkoinen soppa, jonka Aronofsky saa ajoittaisesta sekavuudesta huolimatta pidettyä kasassa ihailtavasti.

Tarina on pääpiirteissään varmasti kaikille tuttu. Ihmiskunta joutuu syntiensä vuoksi Luojan rangaistuksen kohteeksi, ja seurauksena on koko maailman peittämä vedenpaisumus. Nooa (Russell Crowe) saa näyssä varoituksen odotettavissa olevasta tuhosta, ja mies alkaakin rakentaa valtavaa arkkia, johon eläinkunnan edustajat pakkautuvat. Tieto arkista kuitenkin leviää, ja pellossa elävät ihmiset ovat valmiita lähes mihin vain pelastuakseen. Arkkia on suojelemassa myös joukko kivijättiläisten hahmot ottaneita langenneita enkeleitä.

Noah on visuaalisesti todella kunnianhimoinen elokuva. Nooan näyt tulevasta tuhosta ovat varsin hienosti toteutettuja, ja Aronofskyn visio maailman luomisesta on myös todella upea. Juonen kannalta olennaisin asia, eli tulva, on tietenkin efektipitoinen, mutta yhtälailla eeppinen luomus. Teknistä puolta käsitellessä ei voi jättää huomiotta myöskään musiikkia, jonka on säveltänyt Aronofskyn pitkäaikainen yhteistyökumppani Clint Mansell. Miesten yhteinen historia tuo väkisinkin tietyissä kohdissa mieleen The Fountain -elokuvan soundtrackin. Mielleyhtymät ovat kuitenkin positiivisia, sillä myös Noahin musiikki toimii oivallisesti.

Kuten mainittua, myös perhedraamaa on mukana runsaasti. Russell Crowe tehtävässään horjumattomana Nooana on vakuuttava, mutta myös esimerkiksi Jennifer Connelly vaimona ja Emma Watson löytötyttärenä vetävät hienosti. Muu perhe ei pysty oikein käsittämään Nooan järkkymättömyyttä, ja tunnelma onkin elokuvan edetessä varsin synkkä.

Ei Noah ainakaan Aronofskyn tuotannossa ihan parhaimpien teosten joukkoon yllä, mutta on se kaikessa riskialttiudessaan kuitenkin todella mielenkiintoinen visio Raamatun tarinasta.

Arvio: ★★★★

Traileri:


Arviossa "Captain America: The Winter Soldier" (2014)


Marvelin Avengers-universumin kakkosvaihe on jo kovassa vauhdissa. Jatkoa omille sooloelokuvilleen ovat saaneet jo niin Iron Man kuin Thor, ja tällä kertaa on Captain American vuoro. Tarina on tietenkin suoraa jatkoa niin ensimmäiselle Captain America: The First Avenger -elokuvalle kuin sankarit yhteen koonneelle The Avengersille. Uutuus on lanseerattu Suomessa erikoisesti Captain America: The Return of the First Avenger -nimellä. Mikäs siinä, mutta englanninkielisen nimen vaihtaminen toiseen vain tuntuu hieman kummalliselta.

40-luvulta nykyaikaan hyppäämisen voi kuvitella olevan haastavaa, ja Steve Rogers yrittääkin yhä sopeutua moderniin yhteiskuntaan. Rikollisten jahtaaminen S.H.I.E.L.D.:in leivissä kuitenkin pitää Kapun kiireisenä. Uhka nousee kuitenkin menneisyydestä, kun natsien kuolleeksi ja kuopatuksi luultu Hydra-organisaatio levittelee lonkeroitaan oman talon sisällä. Lisäksi vihollisella on asettaa Kapua vastaan vahva vihollinen The Winter Soldier, jossa on sankarillemme jotakin hyvin tuttua. Kapteenilla itselläänkin on apuvoimia, sillä jo aiemmista osista tuttu Black Widow ja ensiesiintymisensä tekevä Falcon jeesailevat joka puolella majailevaa vihollista vastaan.

Tuttuun Marvel-tyyliin The Winter Soldier on oikein viihdyttävää katsottavaa, jossa yhdistyvät poliittinen trilleri ja supersankaritoiminta. Kapu on hahmona esimerkiksi Thoriin verrattuna reilusti vakavampi, joten juonikin on tehty hieman enemmän aikuiseen makuun, mikä toimi omalla kohdallani erinomaisesti. Toimintavetoinen elokuva tämä kuitenkin on, joten paikallaan ei juuri olla. Toimintakohtaukset ovat välillä hieman sekavia käsivarakuvauksen takia, mutta suurimmaksi osaksi mytke on varsin intensiivistä ja tyylikkäästi toteutettua, etenkin Kapun ottaessa yhteen Winter Soldierin kanssa.

Vaikka en Marvelin sarjiksia ole oikeastaan ikinä lukenut, tuntuvat hahmot siirtyneen valkokankaalle oikein toimivalla tavalla. Ongelmana on ehkä se, että hahmot eivät yksittäin ole tarpeeksi vetäviä, jotta innostuisin näistä ns. "sooloiluelokuvista" kovinkaan paljon. Toisaalta The Avengers oli aivan älyttömän hyvä supersankarimäiske, sillä Kapu, Thor, Iron Man, Hulk ja kumppanit olivat yhdessä hauskempia kuin yksitellen. Juoni on kuitenkin tässä uutuudessa sen verran vahva, että se pelastaa paljon, vaikka Kapu ei se moniulotteisin supersankari olisikaan.

Chris Evans sopii oikein hyvin kiiltokuvapoika Steve Rogersin rooliin, ja oli ilmeisen hyvä idea laittaa Scarlett Johansson tarjoamaan sivutukea Natasha Romanoffina. Mahtaisikohan Black Widow saada jossakin vaiheessa kokonaan oman elokuvansakin. Ensimmäisestä Kapu-leffasta tuttu Sebastian Stan palaa The Winter Soldierina, joka saa kylläkin harmittavan vähän ruutuaikaa. Tämä on varmaankin suurin miinus, jonka leffalle voin antaa. Samuel L. Jackson puolestaan on ollut Nick Furyn roolissa jo useassa elokuvassa, mutta viimein saa hänkin jotain kunnon tekemistä. Robert Redford taas on alusta saakka ilmeinen pahis, mutta perusvarmasti hänkin roolinsa hoitaa.

Kokonaisuutena The Winter Soldier kuuluu Avengers-sarjassa helposti parhaimmistoon. Mukaansatempaava juoni, hyvää toimintamäiskettä ja pieniä välikevennyksiä, niin hyvän supersankarileffan ainekset ovat aika pitkälti kasassa. Jos joku on menossa tätä katsomaan, niin kannattaa ehkäpä istua penkissä ihan sinne lopputekstien finaaliin saakka, sillä tiedossa on peräti kaksi ekstrakohtausta.


136 min | Ohjaus: Anthony ja Joe Russo | Pääosissa: Chris Evans, Samuel L. Jackson, Scarlett Johansson, Robert Redford, Sebastian Stan, Anthony Mackie | Traileri | IMDb

Arvio: ★★★★

Arvio: Non-Stop (2014)

Non-Stop on ihan kohtalaisen tiivistunnelmainen suljettuun tilaan sijoittuva jännäri, jossa Liam Neesonin esittämän alkoholisoituneen lentopoliisin päänmenoksi kehitellään juonia. Mystinen kaappaaja lähettää viestin, jossa vaatii sataa miljoonaa dollaria tililleen tai matkustajia alkaa kuolla 20 minuutin välein. Muut lennon matkustajat eivät oikein luota menneisyytensä painaman lentopoliisin Bill Marksin rehellisyyteen, kun mies alkaa omavaltaisesti selvittää tilannetta. Marksilla on täysi työ saada lentokone alas jotenkuten turvallisesti.

Leffa on monin paikoin ihan toimiva. Asiaan päästään melko nopeasti, ja parhaimmillaan Non-Stop on silloin, kun katsoja pääsee itse pohtimaan, kuka lennon matkustajista on murhaaja. Ideat kuitenkin loppuvat loppuratkaisuun mennessä, joten juoni lässähtää pahasti viimeisen parikymmenminuuttisen aikana.

Lopun kökköydestä huolimatta tämä on varsin toimivaa viihdettä, vaikka kovin muistettavaksi leffaa ei voikaan kehua. Liam Neeson on pääosassa totuttuun tapaan karismaattinen, joten tuttuudestaan huolimatta päähenkilöä voi hyvin sympata. Muutenkin mukaan on saatu laatunäyttelijöitä, kuten Julianne Moore, House of Cards -sarjan Corey Stoll ja tuore Oscar-voittaja Lupita Nyong'o.

Hyvin tämän kerran katsoo, mutta parempia murhamysteereitä on pilvin pimein. Tästä tulikin mieleeni, että jokunen päivä sitten ostin Citymarketista Sidney Lumetin ohjaaman Murder on the Orient Express -leffan yhdellä eurolla. Agatha Christien kirjaan perustuvalta Lumet-leffalta on lupa odottaa hyvää.


Arvio: ★★

Traileri: