26.5.2014

Arviossa "X-Men: Days of Future Past" (2014)

Aijai, Ryhmä-X palaa valkokankaille ehkä vahvempana kuin koskaan. En ole Marvel-sarjiksia lukenut oikeastaan ikinä, joten sarjan ensimmäinen elokuva, vuosituhannen vaihteen jälkeen ilmestynyt X-Men, pääsi yllättämään totaalisesti. Ohjaaja Bryan Singer onnistui liittämään vakavia ja myös aikuisempaan makuun sopivia teemoja viihdyttävään toimintapakettiin ja tuli samalla käynnistäneeksi toden teolla supersankarileffojen genren.

Jatko-osa X2 pisti vielä paremmaksi (ollen tähänastisista X-Men-leffoista paras), mutta kolmososa The Last Stand petti fanien odotukset. Itse sarjiksia lukemattomana pidän sitä hieman mainettaan parempana elokuvana, vaikka kiistämättä se on sarjan heikoin osa. Tämän jälkeen ilmestyi Wolverinen oma leffa X-Men Origins: Wolverine, joka oli jo melko onneton viritelmä. Sarja heräsi kuitenkin laadun puolesta uudelleen henkiin, kun X-Men: First Class palautti mutantit oikeille raiteille Matthew Vaughnin luotsaamana. Viime vuonna ilmestynyt The Wolverine oli myös jo paljon lähempänä päähahmonsa ansaitsemaa hyvää sooloelokuvaa kuin Origins. Rimanalituksista ollaan siis päästy taas nousujohteiselle tielle.

Vaihtelevasta tasosta huolimatta X-Menit tuntuvat vetoavan itseeni genren edustajista parhaiten normaalia vakavampien teemojen ja mielenkiintoisten hahmojen vuoksi. Tällä kertaa erityisesti ohjaaja Bryan Singerin paluu sekä hahmojen vanhojen ja uusien versioiden esiintyminen samassa elokuvassa varmistavat, että Days of Future Past on itselleni erityisen odotettu elokuva. Jo ensimmäinen traileri nosti odotukset taivaisiin, joten eihän tässä ollut muuta vaihtoehtoa kuin pettyä rankasti, vai oliko? No oli, nimittäin se, että leffa täyttää sarjan fanin odotukset ja jopa ylittää ne.

Juoni kulkee sulavasti kahdella aikatasolla. Tulevaisuuden Terminator 2 -henkisessä maailmassa mutantit taistelevat henkensä edestä heitä jahtaamaan ja tuhoamaan kehitettyjä Sentinel-robotteja vastaan. Professori X (Patrick Stewart) ja Magneto (Ian McKellen) kuitenkin saavat idean, jonka seurauksena Kitty Pryde (Ellen Page) lähettää Wolverinen (Hugh Jackman) tietoisuuden menneisyyteen 1970-luvulle, jossa hänen tavoitteensa on estää omille teilleen lähtenyttä Mystiqueta (Jennifer Lawrence) tekemästä jotakin peruuttamatonta, millä olisi kauaskantoiset vaikutukset. Sitä ennen täytyy kuitenkin saada nuoret Professori X (James McAvoy) ja Magneto (Michael Fassbender) yhteistyöhön, mikä on hieman haastavaa hahmojen ajauduttua erilleen.

Juoni on supersankarielokuvaksi varsin mielenkiintoinen ja Singer myös onnistuu pitämään sen hyppysissään hienosti niin, että tarina nivoutuu olemassa olevaan X-Men-jatkumoon mukavasti. Tulevaisuuden visio on mutanttien kannalta synkkä, ja se on toteutettu mallikkaasti. 70-luku taas on villeine asuineen ja huumorin turvin aidosti hauskaa katsottavaa. Jälleen kerran tarinan hahmovetoisuus on todella hieno asia. On eduksi, jos aiemmat X-Menit on nähtynä ennen tätä. Ainakin on suositeltavaa katsoa First Class ennen leffaan astelemista, sillä aiemmistakin osista tutut jännitteet hahmojen välillä nousevat merkittävään osaan.

On sanottu, että First Class kertoi Erik Lensherrin matkasta Magneto-pahikseksi, kun taas Days of Future Past kertoo, miten Charles Xavierista tulee Professori X. Wolverinen tehtävänä onkin ohjata kaiken menettänyt Xavier suuntaan, josta mies tunnetaan aiemmista elokuvista. Xavier opettaa mutantteja rauhanomaiseen yhteiseloon ihmisten kanssa, kun taas Magneto on arvaamaton mies, joka ei luota ihmisiin ja joka himoitsee mutanttien ylivaltaa. Leffassa käytetyn ajalla kikkailun avulla tulevaisuus voi muuttua joko Xavierin tai Magneton haluamaan suuntaan, ja lopullisen päätöksen tekee vihan ja anteeksiannon välillä tasapainotteleva Mystique. Lisätään soppaan vielä Wolverine, niin keskeiset suhteet ovat selvillä. Konflikteilta ei vältytä, ja siinä rytäkässä näyttelijätkin pääsevät loistamaan.

Wolverine on sarjan suurin tähti ja yhäkin todella siisti hahmo, jonka Hugh Jackman on omaksunut erittäin vakuuttavaan tyyliin. Tällä kertaa ahmamies on kuitenkin hienoisesti sivuosassa keskeisestä roolistaan huolimatta, kun etenkin Michael Fassbender ja James McAvoy varastavat päähuomion. Fassbender on metallia hallitsevaksi Magnetoksi nappivalinta, sillä mies osaa esittää pahista, joka operoi moraalisesti hieman harmaalla alueella. Magneton vanhempaa versiota esittävälle Ian McKellenille ei tällä kertaa löytynyt mielestäni ihan tarpeeksi tekemistä, mutta onhan hänkin jo Magnetona kannuksensa näyttänyt. James McAvoy ja Patrick Stewart nuoren ja vanhan Xavierin roolissa ovat hyviä, ja etenkin McAvoy pääsee loistamaan Professori X:n kasvutarinan ollessa elokuvan sydän. Myös Jennifer Lawrence on mainio Mystiquena, ja tarinan pahista, Sentinel-robottien kehittäjä Bolivar Traskia, tulkitseva Game of Thrones -tähti Peter Dinklage on hänkin erinomainen. Kuten Magneto, Trask ei ole yksiulotteinen pahis joka toimii siksi koska on paha, vaan hahmon toimintaa voi tämän moraalisten valintojen kyseenalaisuudesta huolimatta ymmärtää.

Leffan isoin heikkous on ehkä se, että valtavan kokoista lahjakasta näyttelijäkaartia ei saada tarpeeksi hyödynnettyä. Suurin osa elokuvasta sijoittuu 70-luvulle, ja tulevaisuudessa esitellyt uudet tuttavuudet, kuten Omar Syn Bishop ja myös osa vanhoista tutuista, kuten Halle Berryn Storm, jäävät täysin statisteiksi. Leffan hauskimman kohtauksen tähteä Quicksilveriä (Evan Peters) olisi myös ollut hauska nähdä enemmän, mutta hän katoaa kuvioista melko epämääräisesti. Hieman riskialtista on myös ajalla leikkiminen. Sen verran selkeästi aikahyppely tosin toteutetaan, että juoni ei pääse puuroutumaan ja juoniaukkoja syntymään ainakaan liiaksi. Lisäksi Singer kirjoitustiimeineen onnistuu luomaan pohjalla olevan leffajatkumon kannalta melkoisen hauskan yllätyksen.

Pienet viat voi antaa anteeksi, sillä kokonaisuutena Days of Future Past on aivan erinomainen supersankarielokuva. Toiminta on isoa ja hauskaa seurattavaa, ja myös tarina sekä hahmot tempaisevat mukaansa. Tämä on The Avengersin ohella viime vuosien paras supersankarigenren edustaja ja parhaimmillaan päästään jopa Christopher Nolanin Batman-leffojen tasolle tai jopa ylitetään ne.

X-Men-sarja tulee myös saamaan jatkoa elokuvan X-Men: Apocalypse muodossa. Parin vuoden päähän ajoitetusta jatko-osasta esitetään lopputekstien jälkeen pieni maistiainen. Myös The Wolverine -leffalle on tiettävästi tulossa jatko-osa, joten Hugh Jackman tullee pysymään kiireisenä X-rintamalla jatkossakin. Hienoa!


131 min | Ohjaus: Bryan Singer | Pääosissa mm. Hugh Jackman, James McAvoy, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Patrick Stewart, Ian McKellen ja Peter Dinklage | Traileri | IMDb
Arvio: ★★★★★

Pika-arvio: Locke (2013)


Locke on varsin kunnianhimoinen projekti, jossa Tom Hardyn esittämän Ivan Locken elämä suistuu raiteiltaan yhden automatkan ja lukuisten puhelinkeskustelujen seurauksena. Rakennusfirman työnjohtaja Locke tekee työpäivän jälkeen valinnan, jonka seurauksena vaarassa ovat hänen työpaikkansa, avioliittonsa ja perheensä. Puolentoista tunnin aikana seurataan miehen elämän luhistumista samalla, kun Locke ajaa Lontoosta kohti Birminghamia.

Juonen ainekset eivät ehkä riitä huippuleffaan, mutta isot kehut silti elokuvan ainoalle ruudulla näkyvälle näyttelijälle Hardylle ja ohjaaja Steven Knightille. Hardyn suoritus kantaa koko elokuvaa ja Knight ohjaajan pallilla saa kummasti pidettyä katsojan mielenkiinnon yllä. Teknisestä toteutuksesta myös isot plussat, sillä leffa näyttää hyvältä ja simppelistä ulkoasusta huolimatta elokuvan toteutus oli tiettävästi melkoinen haaste.

Helposti tylsistyville katsojille tätä ei uskalla ehkä suositella, sillä elokuvassa ei varsinaisesti tapahdu mitään (vaikka itse asiassa tapahtuu paljonkin). Toisaalta elokuva on melko optimaalisen mittainen, joten kyllä tälle kannattaa antaa mahdollisuus. Vastaavaa ei ainakaan näe kovin usein.

Arvio: ★★★★





Pika-arvio: Godzilla (2014)


Gojira palaa valkokankaalle perinteitä kunnioittaen, mutta tuoreella otteella. Roland Emmerichin vuonna 1998-ilmestynyt Godzilla-elokuva oli toki huono, mutta silti 12-vuotiaalle tenavalle melko kova juttu. Uusi versio tekee kuitenkin sen olemassaolon tarpeettomaksi, sillä elokuvana tämä on monin verroin parempi.

Syntytarinaa on hieman muokattu uusiksi, mutta mielestäni ratkaisu entisestään korostaa Godzillan statusta myyttisenä hirviönä, joka saapuu palauttamaan luonnon tasapainon ihmisten herätettyä hieman toisenlaiset monsterit henkiin. Juoni ei valitettavasti ole kummoinen ja (ihmis)hahmotkin jäävät vaisuiksi hirviöiden kuninkaan viedessä oikeutetusti päähuomion. Toisaalta jännitettä kasvatetaan mukavasti loppua kohden, sillä kaikkea ei lyödä tiskiin heti kättelyssä. Ihan hyvä, että ennakkotrailerit eivät paljastaneet Godzillasta tai sen vihollisista liikaa, joten teatteriinkin jäi jotain odotettavaa. Toimintakohtaukset ovat upeita, ja teatterissa kuuluikin hurrauksia ja taputuksia Godzillan esitellessä muuvejaan.

On sanomattakin selvää, että tämä kannattaa katsoa mahdollisimman isolta valkokankaalta, jos leffan haluaa nähdä. Kokonaisuudessaan sellainen kolmen tähden monsterielokuva, joka ansaitsee neljännen tähden hienosta ja tyylikkäästä toteutuksesta sekä Godzillan ansiokkaasta palauttamisesta monsterileffojen kärkeen.





Arvio: ★★★★

Pika-arvio: The Amazing Spider-Man 2 (2014)



Tämä ei ollut itselleni kovin kiinnostava tapaus edes odotusten tasolla, sillä pidin Spider-Man-sarjan rebootia melko turhana toimenpiteenä Sam Raimin leffojen jälkeen. Niistä kaksi ensimmäistä olivat varsin mainioita supersankarileffoja, ja toki myös The Amazing Spider-Man oli ihan katsottava. Jatko-osa tuntuu kärsivän identiteettikriisistä, sillä mukaan on yritetty ottaa niin parisuhdedraamaa, kasvutarinaa ja kolmea eri vihollistakin. Seurauksena on ylipitkä sekamelska, jossa mikään osa-alue ei lähde täysillä lentoon. Ajoittainen huumori toimii ihan hyvin, mutta Peter Parkerin angstailu ei lähtenyt itselleni ollenkaan, vaikka sekin toisaalta kuuluu hahmon luonteenpiirteisiin.

Näyttelijät onnistuvat ihan kohtalaisesti, sillä Andrew Garfield on hyvä Peter Parkerina ja Emma Stone totutun sympaattinen Gwen Stacyn roolissa. Harry Osbornea näyttelee Dane DeHaan, joka on kyllä aina oiva valinta ongelmanuoren rooleihin. Jamie Foxx puolestaan on vähän väärässä paikassa syrjäytyneen Max Dillonin roolissa. Dillonista tulee lopulta elokuvan pääpahis Electro, joka on kieltämättä melko siisti ilmestys. Myös Vihreä Menninkäinen tekee esiintymisen, joka tosin jää melko lyhyeksi.

Kyllä tämän kerran katsoi sateisena iltapäivänä, kun muutenkin oli luppoaikaa Jyväskylässä käytettävänä, mutta siinä se.


142 min | Ohjaus: Marc Webb | Pääosissa: Andrew Garfield, Emma Stone, Jamie Foxx, Dane DeHaan | Traileri | IMDb

Arvio: ★★

Pika-arvio: The Grand Budapest Hotel (2014)


Wes Andersonin elokuvat ovat nykyään kiinnostavaa kamaa jo pelkästään päätähtiensä ansiosta, sillä sen verran monta A-luokan näyttelijää ohjaaja saa jokaiseen elokuvaansa houkuteltua. Jotakin Andersonin arvostuksesta kertoo, että tähdet haluavat hänen elokuviinsa uudestaankin, ja vaikka pieneenkin rooliin. The Grand Budapest Hotel -rainassakin on monta tuttua aiemmista Anderson-leffoista.

Tällä kertaa pääosa meni Ralph Fiennesille, joka on tietenkin loistava Budapest-hotellin vastaanottovirkailijana. Fiennesin esittämä M. Gustave ja hänen apurinsa Zero (Tony Revolori) joutuvat melkoiseen pyöritykseen maailmansotien väliin sijoittuvassa tarinassa, kun Gustave saa rikkaan hotelliasiakkaan perinnön. Gustave mm. joutuu vankilaan, palkkatappajan (Willem Dafoe) jahtaamaksi ja on mukaan saatu yhytettyä hieman Bond-henkinen kelkkatakaa-ajokin.

Visuaalinen toteutus on Anderson-tyyliin omintakeisen hauska ja leffasta muutenkin huokuu jonkinmoinen leikkisyys. Suorastaan erinomainen hyvän mielen elokuva. Kehtaa suositella.

Arvio: ★★★★