20.7.2014

Arvio: Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes, 2014)

Yksi kesän 2014 suurista kassamagneeteista saapui teattereihin varsin suurien odotusten kera, sillä vaikka leffasarja ei alun perin jaksanut varsinaisesti kiinnostaa, katsoin jatko-osaa silmälläpitäen kolme vuotta sitten ilmestyneen Apinoiden planeetan nousun, joka pääsi yllättämään erittäin positiivisesti. Leffan nähtyäni oli selviö, että jatko-osa pitäisi päästä todistamaan isolta kankaalta. Apinoiden planeetan vallankumous -nimellä suomennettu kakkososa pitää tason korkealla ja nostaakin sitä hieman edeltäjäänsä nähden, mutta viimeinen isku jää puuttumaan.

Joka tapauksessa tuntuu siltä, että Apinoiden planeetalle on onnistuttu tekemään hieman samankaltaista uudistusta kuin Batmanille Christopher Nolanin käsittelyssä. Leffojen maailma on pyritty liittämään mahdollisimman lähelle omaa todellisuuttamme, joten tapahtumat tuntuvat joten kuten realistisilta ja samaistuttavilta. Dawn of the Planet of the Apes jatkaa oikeastaan siitä, mihin edeltäjä jäi, mutta aikaa elokuvien maailmassa on kulunut useita vuosia.

Eläinkoelaboratoriosta karannut virus on tappanut suurimman osan maapallon ihmisväestöstä ja romahduttanut yhteiskunnan lähes täysin. Caesarin (Andy Serkis) johtama laboratoriosta karannut apinayhteisö elelee San Franciscon laidalla olevassa metsässä ja välttelee kontaktia ihmisiin. Superälykkäiden ja jopa puhuvien apinoiden keskuuteen saapuu kuitenkin kutsumattomia vieraita, kun metsässä sijaitsevaa patoa etsivä siirtokunta saapuu paikalle.

Elokuva on parhaimmillaan alkupuoliskolla, jossa ihmiset ja apinat yrittävät olla sulassa sovussa. Alkupuolella ohjaaja Matt Reeves luo jännitettä kerrassaan mainiosti, sillä pinnan alla kytee jatkuvasti uhka siitä, että pienikin asia voi laukaista sodan ihmisten ja apinoiden välille. Caesar ja tämän luotettavuuden ja poikkeuksellisen älykkyyden aistiva Malcolm (Jason Clarke) pyrkivät välttelemään yhteenottoa parhaansa mukaan suojellakseen perheitään, mutta katkeroitunut ja ihmisiä vihaava Koba-apina (Toby Kebbell) puolestaan haluaa lietsoa sotaa. Vastapuolella ihmissiirtokunnan johtaja Dreyfus (Gary Oldman) ei hänkään kaihda kovia otteita omiaan puolustaakseen.

Jälkipuolisko taas painottuu blockbuster-tyyliin enemmän toimintaan, ja vaikka toimintajaksot ovat kyllä upeita, luottaa elokuva liikaakin tutunoloiseen kaavaan, joka tuntuu moneen kertaan nähdyltä. Juonellisesti Dawn of the Planet of the Apes ei siis ole kummoinen, mutta viihdyttää silti ansiokkaasti. Apinahahmot ovat erinomaisia, joista etenkin johtaja Caesar ja hänen vastaparinsa Koba nousevat esiin. Koba on paikoin todella pelottava, sekä ulkonäkönsä että arvaamattoman luonteensa ansiosta. Andy Serkisin suoritusta kehaisin jo ykkösosan miniarviossa, mutta loistavaa työtä mies tekee jälleen. Serkis on selkeästi Klonkun roolin jälkeen löytänyt oman juttunsa, jota antaumuksella myös toteuttaa. Ihmishahmot jäävät elokuvassa selvästi jalkoihin, mutta kyllähän esimerkiksi Jason Clarke tekee laatunäyttelijänä hommansa uskottavasti. Gary Oldmanin osa puolestaan jää hieman odotettua vaisummaksi.

Arviota ei voi lopettaa puhumatta teknisestä toteutuksesta, joka saattaa jopa olla se paras syy tutustua Apinoiden planeetan rebootiin. Liikkeenmallinnustekniikalla toteutetut ihmisnäyttelijöiden esittämät apinat ovat fantastisen luonnollisen oloisia, ja olennot saavat rutkasti lisää luonnetta Serkisin ja kumppaneiden esittäminä. Kuten ylläolevasta kuvasta voi päätellä, näyttelijät voivat tehdä työnsä ilman, että keskustelun toinen osapuoli tarvitsee luoda jälkikäteen. Näyttelijäntyön helpottamiseksi myös katsoja voi samaistua hahmoon paremmin, sillä pelkästään CGI:llä luodut hahmot tuppaavat usein pistämään pahasti silmään. Jotkin lavasteet ovat myös aivan fantastisia, ja itse asiassa elokuva onkin studion sijaan kuvattu lähestulkoon kokonaan oikeissa lokaatioissa.

Rise of the Planet of the Apes ja Dawn of the Planet of the Apes ovat elokuvia, joita voi lämpimästi suositella, vaikka jo varsin iäkkään leffasarjan aiemmat osat eivät olisikaan tuttuja. Leffat ovat varsin älykkäästi ja tekniseltä puolelta viimeisen päälle toteutettua ison rahan viihdettä. Valitettavasti Hollywood-tyyliin etenkin jatko-osa kärsii turvallisista ja ennalta-arvattavista ratkaisuista, jotka estävät sen nousemisen ihan huippuluokkaan. Sen verran hyvä tämä kuitenkin on, että kaikkien kannattaa hommata ykkösosa jostain, katsoa se ja marssia sen jälkeen teatteriin tsekkaamaan jatkis.

Arvio: ★★★★

Traileri:


19.7.2014

Arvio: Snowpiercer (2013)


Kesä ja futiksen MM-kisat. Siinä pari syytä, joiden vuoksi blogi on ollut leffa-arvioiden osalta hieman hiljainen viime aikoina. Leffassa tuli käytyä viimeksi toukokuun puolella, mutta sitten saapui heinäkuun SuperPäivä ja tauko katkesi. Elokuvakin oli varsin kovilla odotuksilla ryyditetty, joten kelpasi astella teatteriin kesäkeleistä huolimatta. Mukava lipuntarkastajaneitikin tokaisi, että pääsee hellettä pakoon talvimaailmaan. Siinä hän oli kyllä oikeassa, sillä korealaisen Joon-ho Bongin Hollywood-debyytti tarjoilee jääkausikuvaston lisäksi ajoittain myös sisällöllisesti melko kylmää ja tylyä meininkiä.

Parin vuosikymmenen päähän tulevaisuuteen sijoittuvassa scifijännärissä ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi suoritetut kokeet ovat epäonnistuneet ja maapallo muuttunut jääkautiseksi lumiplaneetaksi. Koko väestö on kylmyyden vuoksi kuollut lukuunottamatta Snowpiercer-junan populaa. Ikuisesti pyörivällä moottorilla varustettu juna puksuttaa maapalloa ympäri kierroksen verran vuodessa. Väki on jaettu kasteihin vaunuittain, ja kuten arvata saattaa, etupäässä eliitti irstailee ja elää yltäkylläisyydessä riistäen huoletta junan takaosan ns. vapaamatkustajia. Takapäässä kuitenkin vallitsee kapinahenki, ja Chris Evansin esittämä Curtis alkaakin johdattaa roskasakkia kohti junan etupäätä tavoitteenaan vallata juna ja lopettaa sorto.

Tyyli tuntuu rajusti vaihtelevan sitä mukaa, kun joukko etenee kohti junan kärkeä, sillä sankareille jokainen avattu ovi ja uusi vaunu tuo eteen uuden yllätyksen. Tunnelma säilyy kuitenkin varsin outona koko matkan ajan, mikä on varmasti korealaisohjaajan ansiota. Juoni etenee toimintapainotteisesti, ja kohtaamiset ovatkin yleensä tylyn väkivaltaisia, joskin myös varsin kekseliäitä. Tarinan taustat avautuvat hiljalleen juonen edetessä, joten Snowpiercer onnistuu pitämään katsojan otteessaan. Matka junan läpi on mielenkiintoinen ja osittain arvaamatonkin, mutta loppuratkaisut kuitenkin harmillisesti lässähtävät hieman tavanomaisiksi. Ei loppu varsinaisesti pahaa makua jätä suuhun, mutta parempaankin voisi olla aineksia.

Näyttelijät onnistuvat kauttaaltaan varsin hyvin. Chris Evans porukan johtajana tekee melkoisesti Kapteeni Amerikkaa rosoisemman ja synkemmän roolin ja Kang-ho Song huumekoukussa olevana tekniikan eksperttinä on myös mielenkiintoinen uusi tuttavuus, jonka aiempaa tuotantoa en ole nähnyt. Kokeneet ketut Ed Harris ja John Hurt vetävät takuuvarmat roolityöt. Leffan varastaa kuitenkin Tilda Swinton, joka vie roolihahmonsa koomisuuden lähes ärsyttävyyteen saakka. Rooli on kuitenkin jälleen yksi osoitus Swintonin huikeasta muuntautumiskyvystä.

Tekniseltä puolelta kiitosta ansaitsevat erityisesti lavasteet. Rähjäisistä takaosan vaunuista lähtien jokaisessa lavasteessa on oma viehätyksensä. Budjetti on kuitenkin tainnut loppua kesken erikoistehosteita luodessa, sillä ne ovat paikoin melkoisen kämäisiä. Tappelukohtauksissa hyödynnetään runsaasti heiluvaa kameraa, ja vaikka se on tavallaan omiaan lisäämään kohtaukseen kaaoksen tuntua, häiritsee se pahasti toiminnan seuraamista.

Leffan konsepti on omaperäinen ja toimintaviihteen ohella etenkin uskontoon ja yhteiskuntaan liittyvää vertauskuvallisuutta löytyy yllin kyllin. On myös hienoa, että tällaisia tavallisia riskaabelimpia viritelmiä myös Hollywoodin suunnalta välillä tulee. Vaikka leffassa on puutteensa, tarjoaa se scifin ja varmaankin myös aasialaisten leffojen ystäville hyvää toimintaviihdettä.

Arvio: ★★★★

Traileri: