26.8.2014

TV-arvio: Breaking Bad (2008-2013)



Kuten moni varmasti jo huomasi, voitti Breaking Bad viimeöisessä Emmy-gaalassa viisi palkintoa jättäen muun muassa kehutut ja hehkutetut Game of Thrones - ja True Detective -sarjat nuolemaan näppejään merkittävimpien palkintokategorioiden osalta. Sarja palkittiin parhaana draamasarjana, Bryan Cranston parhaasta miespääosasta, Aaron Paul parhaasta miessivuosasta ja Anna Gunn parhaasta naissivuosasta. Lisäksi Moira Walley-Beckett sai Emmyn Ozymandias-jakson käsikirjoituksesta.


Breaking Bad -tiimi poseeraa. (Getty)
Eihän tämä yllätyksenä tullut, koska Breaking Bad on voittanut useita Emmy-patsaita aiemminkin. Menestys tämänkin vuoden gaalassa kuitenkin ilahdutti, koska eiliset Emmy-kinkerit olivat samalla lopulliset jäähyväiset jo viime vuonna päätökseensä tulleelle sarjalle. Vaikka jäähyväislisää saattoi palkintojenjaossa hieman ollakin, ei sarjan laadustakaan voi valittaa. Viimeinen tuotantokausi oli erittäin koukuttavaa tv-viihdettä siinä missä aiemmatkin kaudet, ja se tuli itsekin katsottua yhdellä istumalla. Kahdeksan jaksoa putkeen on jotain, mitä ei tule usein harrastettua.

Ajattelin kirjotella hieman omaakin oodia tälle laatusarjalle. Häpeillen myönnän, että sain aikaiseksi aloittaa katsomisen toden teolla vasta viime syksynä, eli kun sarja oli tulossa jo päätökseensä. Olin katsonut pari jaksoa aiemminkin, ja olin niiden perusteella kokolailla varma, että sarja tulisi olemaan mieluinen. Netflix tarjosi helpon vaihtoehdon aloittaa katsominen, ja tässä vaiheessa ketään ei varmaan yllätä, että vauhtiin päästyäni katsomista ei voinutkaan lopettaa niin vain. Vince Gilliganin luoma sarja koukuttaa sekä henkilöhahmojensa että juonensa avulla. Parhaimmillaan sarja liimaa tuoliin jännittävyydellään, mutta mukana on myös tummasävyistä huumoria tunnelmaa keventämässä.

Hieman kieltämättä harmittaa, että sarjaa ei tullut seurattua ns. Jenkkilän tahtiin. Vaikka uusien jaksojen odottelu tuotantokausien välissä onkin ärsyttävää, tuo se oman merkittävän mausteensa sarjan katsomiseen. Odotukset voivat nousta taivaisiin, ja kun lopulta kuukausien odottelun jälkeen tunnari soi, on fiilis kohdillaan. Tämä kokemus jäi valitettavasti nyt puuttumaan, mutta Breaking Bad on onneksi harvinaisen hyvin putkeen katsottavaksi sopiva sarja. Tarina jatkuu jokaisessa jaksossa, eikä täytemateriaalia ole mukana. Se on siinä mielessä malliesimerkki nykyaikaisesta sarjasta, jota voi katsoa omalla ajalla silloin kuin haluaa, ja niin monta jaksoa putkeen kuin ehtii ja jaksaa. Ainakin omalla kohdallani takana ovat ne ajat, jolloin illalla kello 21 pitää olla liimautuneena television ääreen suosikkisarjan alkaessa.

Walter White... vaiko sittenkin Heisenberg? (amc.com)
Itse sarjahan on yksi parhaiten kirjoitetuista televisio-ohjelmista ikinä, ja voisi kuvitella, että se tulee myös säilymään yhtenä ikisuosikkina vielä pitkälle tulevaisuuteen. Ainakin niin kauan, kuin muisti pelaa. Tarinan kaari ensimmäisestä jaksosta viimeiseen on huikea. Nössykkä kemianopettaja Walter White kehittyy Bryan Cranstonin tulkitsemana pikku hiljaa yhä häikäilemättömämmäksi huumediileriksi, joka käyttää taiteilijanimeä Heisenberg, mutta onnistuu pitämään katsojien sympatiat puolellaan kaikesta huolimatta. Vaikka hahmo synkkenee tarinan edetessä, sitä muistaa hahmon symppiksen puolen ja toivoo kaiken päättyvän hyvin.

Antisankari Walter Whiten kehityksessä ehkäpä kiehtovin puoli on se, että oikeissa - tai ehkä pikemminkin väärissä - olosuhteissa tavallinenkin ihminen voi kyetä hirmutekoihin. Tämä on toki historian saatossa jo todettu, mutta Breaking Bad tarjoaa jälleen yhden näkökulman siitä, miten hyvä ja paha ovat jokaisessa ihmisessä läsnä. Sarja usein valitsee sekä juonikuvioiden että hahmojen osalta ne suunnat, joihin katsoja ei sen odottaisi menevän, joten vastaavantyyppistä moniulotteisuutta löytyy myös sivuhahmoista. Etenkin Walterin vaimolle Skylerille (Anna Gunn) ja rikostoveri Jesse Pinkmanille (Aaron Paul) on varattu herkullisia juonikuvioita sarjan sukeltaessa ihmismielen tummempiin syövereihin.

Näyttelijät uppoutuvat hahmoihinsa antaumuksella. Bryan Cranston oli ehkä parhaiten tunnettu Malcolm in the Middle -komediasarjasta ennen Breaking Badia, mutta pääsi vasta Walter Whiten roolissa esittelemään vakavamman draamanäyttelijän kykyjään laajemmalle yleisölle. Rooli on tuonut useita palkintoja ja avannut uusia ovia, sillä mies on nähty viime vuosina mm. Nicolas Winding Refnin Drive-kulttileffassa, Ben Affleckin Oscar-palkitussa Argossa ja tämän vuoden Godzilla-uudelleenfilmatisoinnissa. Cranstonilta voi jatkossakin odottaa lähes mitä vain, kun tiedetään, miten monipuolinen näyttelijä on kyseessä. Toivottavasti laaturooleja riittää jatkossakin!

Gus. (variety.com)
Jottei tämä menisi pelkäksi Bryan Cranstonin hehkuttamiseksi, pitää sanoa, että loistavaa tukea tulee myös sivurooleista. Aaron Paul on läpimurtoroolissaan Jesse Pinkmanina mainio, ja kemiat Cranstonin kanssa toimivat hienosti. Jessekin kokee kovia ja tekee pahoja juttuja, mutta pohjimmiltaan hyväsydäminen narkkari nousee kuitenkin sarjan edetessä sympaattisimmaksi hahmoksi. Anna Gunn puolestaan antaa Waltille hyvän vastuksen kotioloissa vaimo-Skylerin roolissa. Bob Odenkirk keventää tunnelmaa hieman koomisena lakimiehenä Saul Goodmanina, ja Giancarlo Esposito tuo ruudulle Gus Fringin, yhden parhaista pahiksista hetkeen.

Sarja on teknisesti huipputasoa. Se on upeasti kuvattu ja lavastettu, ja tunnelmaan sopivasti mikään ei tunnu liian siloitellulta. Vaikka pitkässä sarjassa ohjaajia on luonnollisesti monia, esiin hyppää nimi Rian Johnson. Herra käsikirjoitti ja ohjasi vuoden 2012 scifihitti Looperin. Muun muassa yksi viimeisen kauden avainjaksoista, aiemmin mainittu Ozymandias, on Johnsonin ohjaama.

Vaikka hieman valittelinkin, etten ehtinyt bandwagoniin tarpeeksi ajoissa, oli Breaking Bad kaikin puolin nautittava katsomiskokemus. Koko sarja tuli katsottua loppuvuoden 2013 aikana, ja viimeisen kauden jälkipuolisko meni itse asiassa vielä toiseenkin kertaan. Suosittelen lämpimästi, ja aion itsekin katsoa tämän alusta alkaen uudelleen, kun pöly hieman ensin laskeutuu. Laadukkaita TV-sarjoja tehdään kyllä nykyisin niin paljon, että katsottavaa varmasti riittää pitkään. Esimerkiksi Game of Thronesin, True Detectiven ja House of Cardsin parissa viihtyy vallan mainiosti.

Arvio: ★★★★★

24.8.2014

Arviossa Sin City: A Dame to Kill For (2014)


Vuoden 2005 Sin City -sarjisfilmatisoinnille saatiin odotella jatkoa melko pitkään. Sarjakuvia en ole lukenut, mutta suurimmaksi osaksi mustavalkoinen ja synkässä noir-estetiikassa kylpenyt omaleimainen elokuva oli yksi julkaisuvuotensa onnistuneimmista. Se on myös eräs Robert Rodriguezin uran parhaista ohjaustöistä. Myös jatko-osa on visuaalisesti hieno, mutta valitettavasti viehätys on muilta osin kadonnut, ja pätkä onkin vuoden isoimpia pettymyksiä.

Juonta en ala suuremmin purkamaan, mutta elokuva koostuu ykkösosan tavoin eri hahmojen vinkkelistä kootuista tarinoista. Mukana on paljon edellisestä elokuvasta tuttuja tyyppejä, kuten Mickey Rourken esittämä Marv ja Jessica Alban strippari Nancy. Myös Dwight McCarthy on mukana, mutta esittäjä on vaihtunut Clive Owenista Josh Broliniin. Bruce Willisin Hartigan käy myös haamuna näyttäytymässä. Uusina tulokkaina synnin kotoon saapuvat mm. Joseph Gordon-Levittin esittämä uhkapeluri Johnny ja Eva Greenin femme fatale Ava Lord.

Ensimmäisessä leffassa hommaa hallitsivat mieshahmot Marv, Dwight ja Hartigan, mutta kakkososassa naiset nousevat etualalle. Katkeroitunut ja alkoholisoutunut Nancy hautoo kostoa korruptoituneelle senaattorille (Powers Boothe), ja miehiä pikkusormensa ympärille viekoitteleva Ava juonii omia suunnitelmiaan vetäen vaaralliseen peliinsä ex-rakastettu Dwightin. Taustalla Johnny pelaa vaarallista uhkapeliä senaattoria vastaan, ja Marv muuten vain häärii mukana eri osioissa.

Elokuvan nimihahmo Ava Lord, "daami, jonka puolesta voisi tappaa", on kohtalokkaiden naisten erikoisosaajan Eva Greenin käsialaa, ja näyttelijätär pääseekin revittelemään roolissa mukavasti. Uskoisin myös, että Green on ruutuajassa mitaten suurimman osan roolistaan ilman rihman kiertämää, mikä saattaa monelle olla rainan mieleenjäävintä antia. Pahisroolissa myös Powers Boothella on selvästi hauskaa. Jessica Alban rooli jää vaisuksi, vaikka hahmo onkin huomattavasti synkempi kuin ykkösosassa. Josh Brolin istuu Dwightin rooliin ihan mukavasti, mutta kieltämättä hieman Clive Oweniakin kaipailin, sen verran hyvin mies leiviskänsä edelliskerralla hoiti. Joseph Gordon-Levitt puolestaan vetää itsevarman pelurijuipin roolinsa uskottavasti, mutta koko juonikuvio jää hieman irralliseksi.

Etenkin sarjakuvaa lukemattomalle Sin City: A Dame to Kill For on hieman sekava tapaus. Vaikka elokuva on Sin Cityn jatko-osa, ilmeisesti osa tarinoista sijoittuu aikaan ennen ensimmäisen elokuvan tapahtumia. Vielä kun tietäisi, mikä osa. Sekavuuden tunnetta lisää hätäisesti poukkoileva juoni, joka ei malta keskittyä yhteenkään hahmoon pintaraapaisua enempää. Etenkin Dwightin ja Avan tarina olisi kaivannut syventämistä. Osa tarinoista tuntuu myös olevan mukana ikään kuin täytteenä johtamatta juuri mihinkään, joten jokin tässä tuntuu menneen pieleen ja pahasti. En päässyt elokuvaan sisään missään vaiheessa ja kiinnostus lopahti pahasti.

Leffassa tuli hieman samankaltainen fiilis kuin vuoden toista Frank Millerin sarjakuvaan pohjautuvaa elokuvaa, 300: Rise of an Empire, katsoessa. Molemmat jatkikset tarjoavat visuaalisesti sitä samaa kuin ykkösosatkin, mutta kaikki muu on hieman väkisintehdyn ja tylsän oloista. Huhut myös kertovat, että leffa olisi pahasti floppaamassa lippuluukuilla, joten nähtäväksi jää, pääsevätkö Rodriguez ja Miller yrittämään vielä kolmannen kerran.
 
Arvio: ★★

Traileri:

13.8.2014

Arvio: Mistaken for Strangers (2013)


Vihdoinkin! Huudahdus johtuu siitä, että The National -orkesterista kertova dokumentti Mistaken for Strangers on julkaistu DVD:llä. Viimeisen vuoden aikana tätä on voinut Suomessa nähdä ainakin parilla elokuvafestivaalilla, ja taidettiinpa sitä esittää myös tämänvuotisilla Flow-festivaaleilla bändin keikan kunniaksi. Harmikseni en päässyt näkemään leffaa missään näistä, mutta onneksi pätkä on viimein saanut myös DVD-julkaisun, sillä onhan tämän näkemistä jo hetki odoteltukin.

Mistaken for Strangers on musiikki- tai bändidokumentti ainoastaan näennäisesti, sillä pääosaan nousee dokumentaristi Tom Berninger itse. Metallimusiikista ja B-luokan kauhuleffoista innostunut amatööriohjaaja pestataan veljensä Matt Berningerin bändin The Nationalin roudariksi. Samalla Tom alkaa kuvata dokumenttia bändistä. Roudarin hommissa hemmo ei kuitenkaan ole parhaimmillaan, ja onnistuukin käymään sekä veljensä että kiertuehenkilökunnan hermoille. Dokumenttikin tuntuu etenevän "kuvataan nyt jotain" -periaatteella, mutta lopputulos on muotoutunut erittäin onnistuneeksi.

Kiertue-elämää ja bändin musisointia näytetään jonkin verran, mutta dokkarin tärkeimmäksi anniksi nousee lopulta Tom ja Matt Berningerin veljessuhde. Yhdeksän vuotta vanhemman veljensä varjossa elänyt Tom tuntee alemmuutta veljeään kohtaan ja hieman jopa kadehtii tämän menestystä. Veljekset ovat myös sen verran eri maailmoista, että yhteistä säveltä ei aina tahdo löytyä. Omalla sarallaan varsin meritoitunut isoveli Matt kuitenkin pyrkii auttamaan Tomia oman juttunsa löytämisessä, ja dokkarin valmistuminen onkin lopulta tärkeä virstanpylväs. Siinä mielessä leffa onkin jonkinlainen dokumentti dokumentin tekemisestä.

Joillekin The National -faneille Mistaken for Strangers saattaa olla pettymys siinä mielessä, että bändiä itseään ei käsitellä kovin paljoa, mutta toisaalta leffa on hyvä esimerkki siitä, miten lopputulos voi muokkautua matkan varrella joksikin aivan muuksi kuin oli alun perin tarkoitus. Pätkässä on vakava puolensa, mutta onnistuu se myös hauskuuttamaan etenkin Tomin herätessä kiertue-elämän todellisuuteen, joka ei tahdo vastata hänen käsitystään rock-maailmasta. Mukana on varsin hulvattomia tilanteita hienoisella myötähäpeän sivujuonteella.

Loppujen lopuksi leffa on piristävän erilainen bändidokumentti, johon on löydetty tavanomaisesta sekoilusta ja takahuonehassuttelusta poikkeava näkökulma. Sekoilua The National -dokkarilta ei kyllä tohdi edes toivoa, ellei bändillä sitten ole jotain salattua puolta, josta ei puhuta. Hassutteluunkin voi keskittyä esimerkiksi musiikkivideoilla, kuten tässä:




75 min | Ohjaus: Tom Berninger | Pääosissa: Tom Berninger, Matt Berninger, Aaron Dessner, Bryce Dessner, Bryan Devendorf, Scott Devendorf  | Traileri | IMDb | Kotisivut

Arvio: ★★★★

4.8.2014

Arvio: Guardians of the Galaxy (2014)


No nyt! Uusin Marvel-sankaripoppoo Guardians of the Galaxy saapui teattereihin melkoisella rytinällä. Suurelle yleisölle hieman tuntemattoman tiimin seikkailut olivat kieltämättä Marvelille hieman riskialtis valinta, mutta varsin onnistuneesti rosvojoukkion seikkailut ovat lähteneet lentoon. Huumoripitoinen ja sopivasti ylilyöty toimintapaketti onkin mitä parhainta viihdettä kesän helteille, kun aivot eivät jaksa sulatella mitään raskassoutuista taide-elokuvaa.

Guardians of the Galaxyn pääosassa on viisihenkinen tiimi etsintäkuulutettuja rosvoja ja tappajia. Johtohahmona häärii Maasta lähtöisin oleva Peter Quill (Chris Pratt), joka käyttää itsestään mieluummin nimitystä Star-Lord. Hemmosta on vuosien varrella kehittynyt etevä varas, joka ei liiemmin auktoriteeteista piittaa. Quill varastaa tietämättään varsin voimakkaan esineen, jota himoitsee myös tarinan pääpahis Ronan (Lee Pace), ja joutuu tämän seurauksena Zoe Saldanan tulkitseman tappajan Gamoran jahtaamaksi. Soppaan sotkeutuvat vielä puhuva pesukarhu Rocket (äänenään Bradley Cooper) sekä tämän rikostoveri ja henkivartija, puuolento Groot (Vin Diesel). Viidentenä mukaan tarttuu Dave Bautistan esittämä väkivahva Dax.

Tiimi ajautuu kuitenkin nokkapokkasille Ronanin ja taustalla piilottelevan megapahis Thanosin (Josh Brolin) kanssa. Ronanin apuna häärii lisäksi Thanosin tytär ja Gamoran sisarpuoli Nebula (Karen Gillan). Miljardien olentojen henget ovat äärimmäisessä vaarassa, joten eri suuntiin vetävät sankarit joutuvat tekemään yhteistyötä pelastaakseen kotigalaksinsa.

Päähenkilöiden väliset kemiat toimivat ja jokainen saa tilaisuutensa loistaa. Chris Prattin karisma kantaa johtajahahmona varsin mainiosti, mutta varsin rajallisella sanavarastolla varustettu Groot ja aseista pitävä pesukarhu Rocket varastavat shown. Daxilla ja Gamorallakin on hetkensä. Pahikset eivät liiemmin vakuuta, sillä nämä Ronanit ja Nebula-sidekickit on nähty jo moneen kertaan, vaikka näyttelijät osiinsa hyvin eläytyvätkin. Mielenkiintoisten pahisten luominen onkin ollut Marvelin suurimpia heikkouksia tässä Avengers-saagassa. Oikeastaan vain Tom Hiddlestonin esittämä Loki on ollut ainoa kunnolla mieleenjäävä tapaus tällä saralla.

Parituntinen elokuva etenee varsin hyväntuulisesti ja hauskasti, mutta pahisten lisäksi pientä miinusta on annettava siitä, että omaperäisissä hahmoissa olisi ollut aineksia johonkin muuhunkin kuin perinteiseen Marvel-elokuvaan. Toisaalta Avengers-maailmaan kytkeytyvästä elokuvasta tietää kyllä mitä saa, ja supersankaripätkänä Guardians of the Galaxy on erinomainen. Hieman muita Avengers-leffoja enemmän kieli poskessa väsätyn rainan vitsitkin osuvat maaliin varsin mukavalla prosentilla, joten taattua eskapismiviihdettä tämä on.

Teknisestä puolesta ei tarvinne liikoja mainita, sillä hienoltahan Guardians of the Galaxy näyttää, ja sen maailmaan uppoutuu pariksi tunniksi mielellään. 70- ja 80-lukujen hiteistä koostuva soundtrack tuo avaruusmiljööseen mukavaa vaihtelua, kun Star-Lordin vanhasta Walkmanista kajahtaa ilmoille Jackson 5:n kaltaisia klassikoita. Jo trailerissa kuultu Blue Sweden "Hooked on a Feeling" soi päässä parhaillaankin. Loppukaneetiksi ei varmaan muuta tarvitakaan.



 
Arvio: ★★★★
 
Ja vielä ihan virallinen trailerikin: