14.10.2014

Arvio: Boyhood (2014)




Enpä olisi ihan heti uskonut, että näkisin vuoden 2014 aikana paremman elokuvan kuin 12 Years a Slave, mutta tässä sellainen hyvin todennäköisesti olisi. Richard Linklaterin ohjaama Boyhood on kunnianhimoinen ja vuosien ajan tekeillä ollut projekti, jonka loistelias lopputulos on nyt nähtävillä Suomenkin teattereissa. Ensi-iltaviikonloppunaan leffa keräsi hehkutuksesta huolimatta teattereihin vain reilut 2000 silmäparia, joten heti alkuun sanottakoon, että käykää hyvät lukijat ihmeessä katsomassa tämä jossette vielä ole ehtineet. Toista vastaavantyyppistä ei nimittäin todennäköisesti ole ihan heti tulossa.

Boyhoodin keskeinen juju on siinä, että leffa on 12 vuoden aikana kuvattu kronikka, jossa seurataan Mason-pojan (Ellar Coltrane) kasvua pikkupojasta parikymppiseksi miehenaluksi. Linklaterin kyhäämä ja ohjaama tarina soljuu eteenpäin näyttäen ikään kuin palasia Masonin elämästä, niin äidin uudet ihmissuhteet, isän kanssa vietetyt viikonloput, muutot uusiin paikkoihin, ystävyydet, teinirakkaudet, valmistumiset ja niin edelleen. Ihmisiä tulee ja menee, vuodet vierivät ja elämä kuljettaa. Jotain on tehty oikein, kun näinkin tavanomaisista aineksista on saatu aikaan vangitseva ja otteessaan pitävä mahtava elokuva.

Tarinan vahvuus on siinä, miten hienosti se rinnastuu tosielämään. Uskoakseni ainakin vanhemmat voivat nimittäin olla samaa mieltä siitä, että lapset kasvavat ja häipyvät pesästä liiankin nopeasti. Yhtenä päivänä pikkupoika leikkii pihalla, ja yhtäkkiä se onkin jo muuttamassa muualle opiskelemaan. Tämä kaari käydään läpi episodimaisesti kolmessa tunnissa. Tuntuu aika pysäyttävältä ajatella, miten nopeasti omassakin elämässä aika on vierinyt. Ja tuntuu vierivän yhä nopeammalla tahdilla!

Ajan kulumista ei elokuvassa todistella esimerkiksi vuosiluvuilla, vaan sen huomaa lasten kasvusta ja muidenkin näyttelijöiden ulkonäön muuttumisesta. Myös Gameboy vaihtuu Xboxiin ja taustalla soiva musiikki esimerkiksi Coldplayn Yellow:sta Gotyen Somebody That I Used to Know -hittiin. Mukaan on otettu myös isoja ilmiöitä kuten Irakin sota ja Obaman vaalikampanja.

Näyttelijät pysyvät jatkuvasti samoina, mikä vie jo itsessään henkilöhahmojen uskottavuuden aivan uudelle tasolle. Henkilöiden, ja samalla näyttelijöiden, kehitystä on myös huikeaa seurata. Lasten kasvun ohella myös elokuvan aikuiset muuttuvat, kasvavat ja tekevät virheitä siinä sivussa. Patricia Arquette ja Ethan Hawke eronneina vanhempina ovat huippuiskussa. Arquetten yksinhuoltajaäiti yrittää pärjätä miessuhteiden, opiskelun ja työn keskellä taatakseen lapsilleen mahdollisimman hyvän kasvuympäristön. Hawken huoleton isä puolestaan harjoittelee vastuullisen aikuisen elämää.

Leffan itseoikeutettu tähti on kuitenkin Ellar Coltrane, joka on luonteva jo lapsuusajan kuvauksessa, mutta kasvaa myös näyttelijänä läpi vuosien. Mason tuntuu uskottavalta, omaa paikkaansa etsivältä henkilöltä. Masonilla on toki myös sisko Samantha, jota esittää ohjaaja-Linklaterin oma tytär Lorelei. Samantha on pari vuotta veljeään vanhempi, joten hän kokee elämänmuutokset hieman eri tavalla kuin Mason. Nuorempi Linklater ei ollut ehkä aivan yhtä luonteva lapsinäyttelijä kuin Coltrane, mutta kehittyy hänkin vuosien varrella upeasti.

Vaikka leffa kestääkin lähes kolme tuntia, ei sen olisi halunnut päättyvän vielä. Kuvat ja tunnelmat soljuvat vastustamattomasti ihon alle, ja huomasinkin jossain vaiheessa alkavani täyttää episodien väliin jääneitä tapahtumia mielessäni. Myös elokuvan lopussa hahmot jäävät elämään omaa elämäänsä.
Eipä tästäkään juuri negatiivista sanottavaa keksinyt. Jää nähtäväksi, mutta veikkaisin tämän nousevan omien suosikkielokuvien listalla melko korkealle.

Arvio: ★★★★★

Traileri:

6.10.2014

Arvio: Gone Girl (2014)

Noniin. Tässä olisi elokuva, jonka arviointia tekstin muodossa en haluaisi oikeastaan edes yrittää. Olen kuitenkin itselleni luvannut kirjoitella arviot kaikista leffassa näkemistäni rainoista, joten koitetaan kirjoitella jotain paljastamatta leffasta liikoja ja samalla tiivistämisen jaloa taitoa harjoitellen.

Nick ja Amy Dunne (Ben Affleck ja Rosamund Pike) ovat New Yorkista Nickin kotikonnuille muuttanut aviopari. Viidentenä hääpäivänä Amy kuitenkin katoaa, ja poliisitutkinnassa löytyvien johtolankojen perusteella epäilykset alkavat kohdistua aviomieheen. Nick ajautuu entistäkin huonompaan valoon median alkaessa revitellä tapauksella. Juonen edetessä pääpari esitellään Amyn näkökulmasta kuvatuissa takaumissa.

Gone Girl on likimain täydellinen elokuvasovitus Gillian Flynnin romaanista sekä erinomainen trilleri, joka tarjoaa yllätyksiä ja toimii myös satiirina ihmissuhteista ja avioliitosta sekä siitä, miten helposti ihmisiä voi median välityksellä manipuloida. Fincher on epäilemättä oikea mies luotsaamaan tämä tarina valkokankaalle, sillä miehen aiemmistakin elokuvista tuttu kylmänkolkko ja painostava tunnelma sopii siihen kuin nakutettu. Fincher taitaa juonen kujettamisen, mutta myös tekninen puoli, kuten kuvaus, värit ja äänimaailma ovat totutusti huikealla tasolla. Ohjaajan luottosäveltäjiksi nousseet Trent Reznor ja Atticus Ross vastaavat jälleen musiikista.

Romaanin hieman hyppivä rakenne on saatu toteutettua valkokankaalle hienosti. Käsikirjoituksen onkin laatinut kirjailija Flynn itse. Oleelliset asiat ovat mukana, mutta kirja on tiivistetty elokuvaksi onnistuneesti. Kahden ja puolen tunnin kesto voi tuntua ennakkoon pitkältä, mutta tarina kulkee sujuvasti ja tarjoaa aivoille pureksittavaa varsinaisen juonen ohessakin.

Fincherillä on erinomainen kyky valita rooleihin oikeat näyttelijät ja saada heistä irti erinomaiset roolisuoritukset. Esimerkiksi tärkeissä sivurooleissa nähtävät Tyler Perry ja Neil Patrick Harris tuntuivat ennakkoon hieman omituisilta valinnoilta, mutta yllätys yllätys, epäilijät saivat luun kurkkuun. Pääosissa Affleck ja Pike ovat erinomaisia. Affleck ei ehkä ole maailman moniulotteisin näyttelijä, mutta miehen olemus sopii Nickin rooliin. Ehdottomasti uran parhaimmistoon kuuluva suoritus joka tapauksessa. Leffan tähti on kuitenkin Rosamund Pike, jolle Amyn rooli vaikuttaisi olevan se lopullinen läpimurto. Oscar-ehdokkuus taitaa vähintään olla odotettavissa. Myös Carrie Coon tekee Nickin kaksoissisko Margona läpimurtonsa elokuvamaailmaan, sillä teatteritaustainen näyttelijä ei ole juuri leffoja tehnyt. Töitä taitaa hänellekin olla jatkossa luvassa.

Vaikka hyvää elokuvaa odotinkin, olin silti positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin leffa piti otteessaan, vaikka olin lukenut kirjan vasta hiljattain. Yllätyksellisyydestä saattoi jotain kadota, mutta muuten tästä ei juuri mitään puuttunut. Fincherin varsin loistokkaassa filmografiassa Gone Girl on erittäin tervetullut tasonnosto hieman turhan The Girl With the Dragon Tattoo -filmatisoinnin jälkeen. Tämä alkaa jo vähintäänkin lähennellä Se7enin, Fight Clubin, Zodiacin ja The Social Networkin tasoa.

Tässäpä ne tärkeimmät. Mielellään tästä olisi lisääkin kirjoitellut, sillä ajatuksia olisi vaikka millä mitalla. Parempi varmaan jättää loput katsojan vastuulle. Kaikki tätä lukevat nyt kuitenkin säntäävät heti leffaan, eikö niin?

Menehän jo siitä.

Arvio: ★★★★

Traileri:

1.10.2014

Arvio: Vadelmavenepakolainen (Hallonbåtsflyktingen, 2014)

Blogi olisi taas tulilla! Tässä on ollut pientä päivitystaukoa, koska leffassa käyminen on jäänyt viimeisen parin kuukauden mittaan melko vähälle. Miika Nousiaisen romaaniin perustuva Vadelmavenepakolainen oli kuitenkin trailerin perusteella sen verran hauskanoloinen uutuus, että pakko se oli käydä Finnkinon Superpäivän ennakkonäytöksessä tsekkaamassa.

Tarinan idea on erinomaisen hauska. Päähenkilö Mikko Virtanen (Jonas Karlsson) on lapsuudestaan lähtien kokenut olevansa "pakkosuomalainen", eli ruotsalainen mies vangittuna suomalaiseen ruumiiseen. Ruotsinlaivalla masentunut Mikko törmää ruotsalaiseen, itsemurhaa hautovaan Mikaeliin (Erik Johansson), joka antaa henkilöllisyytensä Mikolle. Näin leffan (anti)sankarista tulee Mikael Andersson, ruotsalainen psykologi Ruotsista.

Uusi henkilöllisyys tuo mukanaan myös yllätyksiä, kuten uuden siskon (Josephine Bornebusch) ja ruotsalaisen tyttöystävän (Frida Hallgren). Melko hulvattomia tilanteita syntyy, kun Mikko pyrkii kaikin keinoin olemaan paljastumatta suomalaiseksi. Kirkasotsainen Ruotsin ihannointi joutuu myös koetukselle, kun todellisuus ei aina vastaakaan hemmon lapsuudesta tuttuja mielikuvia. Mutta onnistuuko kusetus vai tuleeko Mikko lopulta sinuiksi suomalaisuutensa kanssa?

Leffa alkaa lupaavasti melko tummasävyisen huumorin merkeissä, mutta muuttuu edetessään kepeämmäksi. Melko harmitonta, mutta silti mukavasti toimivaa huumoria revitään Suomen ja Ruotsin kulttuurien sekä ihmisten eroavaisuuksista. En ole romaania lukenut, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että siinä olisi ollut aineksia enempäänkin mustan huumorin hyödyntämiseen, Leffan käsikirjoitusta on muokattu romanttisen komedian suuntaan. Valitettavasti sellaisena Vadelmavenepakolainen tuntuu keskinkertaisen yllätyksettömältä. Kaupallisen menestyksen puolesta ratkaisu on varmaankin perusteltu, mutta aika pliisuksi se lopulta jää.

Elokuvaa kantaa harteillaan pääosaa esittävä Jonas Karlsson, joka onnistuu mainiosti. Ruotsalainen näyttelijä esittämässä ruotsalaista esittävää suomalaista kuulostaa melko omituiselta ajatukselta, mutta ratkaisu toimii. Etenkin puhetyyli on hauska, sillä hahmo yrittää imitoida mahdollisimman ruotsalaista kielen ääntämystä siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Pidin kyllä leffasta, mutten aivan niin paljon kuin ennakkoon toivoin. Hyvää yritystä siinä on, ja huumori suurimmaksi osaksi toimii. Loppua kohden tulee silti tunne, että varman päälle tässä pelataan, sillä juoni menee turhan kaavamaiseksi. Tässä ollaan jälleen kerran kasvokkain sen tosiasian kanssa, että mitä enemmän elokuvia katsoo, sitä hankalampi on tulla yllätetyksi. Kyllä tämä 90 minuutin edestä silti viihdyttää, ei siinä mitään. Eikä sitä aina muuta tarvitakaan.

Syyskausi taitaa olla nyt avattu, ja loppuvuodesta on taas pienen suvannon jälkeen tulossa toinen toistaan mielenkiintoisempia leffoja ensi-iltaan. Odottelen etenkin tulevana perjantaina ensi-iltansa saavaa David Fincherin Gone Girl -jännäriä, siitä viikon päästä ilmestyvää ja erittäin kiiteltyä Richard Linklaterin Boyhood -kasvutarinaa sekä Christopher Nolanin Interstellaria. Kotiteatterijulkaisuista kiinnostaa etenkin australialaisen David Michôdin (mm. Animal Kingdom) suoraan DVD:llä ja Blu-raylla julkaistava The Rover. Ainakin näistä on luvassa tekstiä tänne blogiinkin.

Arvio: ★★★

Traileri: