10.11.2014

Arvio: Interstellar (2014)

Christopher Nolan pyrkii hyppäämään viimeisimmässä elokuvassaan uusiin sfääreihin. Ohjaajaa pakko ihailla etenkin siitä, että hän pyrkii kaupallista menestystä saavutettuaankin jatkuvasti ylittämään itsensä ja tuomaan valtavirtaelokuvaan jotakin uutta. Interstellar onkin yksi kunnianhimoisimmista megaleffoista miesmuistiin, mutta sinkoilee valitettavasti hieman turhankin moniin suuntiin ja mielenkiintoiset ideat menevät lopulta hieman höpönlöpöksi.

Maapallon käydessä yhä elinkelvottomammaksi lähetetään Matthew McConaugheyn esittämä entinen avaruuslentäjä ja sittemmin maanviljelijäksi ryhtynyt miekkonen matkalle kohti toista galaksia elinkelpoista planeettaa etsimään. Mies jättää taakseen tyttärensä ja poikansa luvaten palata takaisin maahan perheensä luo. Etenkin tytär ottaa isänsä lähdön raskaasti, ja Nolan ei isä-tytär-suhdetta tarkastellessaan myöskään sentimentaalisuutta säästele. Avaruusmatkan aikana leikitään myös suhteellisuusteorian käsitteellä, painovoimalla ja ajalla.

Elokuvan alku tuntuu kieltämättä hieman hätiköidyltä, sillä avaruuteen on kova kiire. Vajaa kolme tuntia kuluu kuitenkin varsin mieluisasti, sillä Nolan pääsee kunnolla vauhtiin saatettuaan sankarit matkalle kohti tuntematonta. Melkoiseksi mammutiksi kohoava elokuva lumoaa kuvillaan ja mahtavalla soundtrackillaan, mutta tunnelmaa vesittää hieman se, että mitään uutta ja ihmeellistä ei varsinaisesti tällä kertaa Nolanilta nähdä. Avaruusmatkan aikana tulee pikemminkin ajatelleeksi muita viime vuosien scifielokuvia, joissa on vastaavia juttuja nähty. Mieleen putkahtivat esimerkiksi Gravity, Sunshine, Contact ja Prometheus sekä etenkin Stanley Kubrickin legendaarinen 2001: A Space Odyssey, jonka suuntaan on Interstellarissa selkeää kunnianosoitustakin havaittavissa.

Elokuvan lopetuksen toimivuus riippuu todella paljon katsojasta. Tarina saadaan kyllä pakettiin ja langanpäät solmittua yhteen, mutta homma tuntuu paisuvan niin korkealentoiseksi, että pieni pettymys tästä päällimmäiseksi tunteeksi jäi. Esikuvaansa 2001:een verrattuna Nolan sortuu myös selittelemään liikaa, kun taas Kubrickin elokuva jätti mielen täyteen kysymyksiä. Itse suosin ehkäpä enemmän jälkimmäistä lähestymistapaa, kun näitä kahta nyt aloin vertaamaan.

Tieteellistä diipadaapaakin keskeisempänä teemana kulkee kuitenkin tunnepitoinen puoli McConaugheyn astronautin ja tyttären välillä. McConaugheyn karisma kantaa pääroolissa mainiosti, ja Oscar-voittaja kieltämättä sopii hyvin myös ns. jokamiehen rooliin. Mackenzie Foy nuoren Murph-tyttären roolissa pärjää myös mainiosti. Nolan on saanut myös sivurooleihin melkoisen kasan ammattitaitoa, sillä elokuvassa nähdään mm. Anne Hathaway, Jessica Chastain, Michael Caine, Casey Affleck, Matt Damon ja Ellen Burstyn.

Vaikka täysosumaa ei Nolanilta tällä kertaa nähdä, on Interstellar kaikessa megalomaanisuudessaan tavanomaista mielenkiintoisempi spektaakkeli. Sanomattakin lienee selvää, että tämä kannattaa katsoa teatterissa.


Arvio: ★★★½

Traileri:

6.11.2014

Arvio: Enemy (2013)

"Chaos is order yet deciphered."

Kanadalainen ohjaaja Denis Villeneuve saapui maailmaani kokolailla puskista piinaavalla kidnappaustrillerillään Prisoners (Suomessa Vangitut). Hieman finchermäinen leffa piti otteessaan sen verran vahvasti, että allekirjoittanutta alkoi kovasti kiinnostaa, mitä muuta lupaava ohjaaja on urallaan puuhaillut. Aloittelijasta ei suinkaan ole kyse, sillä Villeneuven edellinen kokopitkä, ranskankielinen Incendies, oli vuoden 2011 Oscar-gaalassakin ehdolla parhaaksi vieraskieliseksi elokuvaksi. Netflixistä leffan vilkaistuani totesin sen ehkä vielä Prisonersiakin paremmaksi. Lähi-idässä äitinsä menneisyyttä tutkiva sisaruspari ajautuu siinä tarinaan, joka ei helposti mielestä poistu. Villeneuven uusimmalle viritelmälle, joka kantaa nimeä Enemy, tuli ehkä ladattua turhankin kovat odotukset, mutta kas kummaa, ne lunastetaan komealla tavalla.

José Saramagon romaaniin Toinen minä perustuva Enemy tarjoaa pähkäiltäväksi mysteerin, mutta ei selkeää vastausta. Jake Gyllenhaal esittää Torontossa asuvaa historian professori Adamia, jonka elämä vaikuttaa varsin rutiininomaiselta. Opettamisen lisäksi hemmo elelee lähinnä yksinään, mitä nyt tyttöystävä Mary (Mélanie Laurent) käy välillä vierailulla. Adamin elämä mullistuu, kun hän on katsoo työkaverinsa suositteleman elokuvan, jossa esiintyy tismalleen Adamin näköinen mies. Adam alkaa pakkomielteisesti selvittää kaksoisolentonsa henkilöllisyyttä, ja tämä paljastuukin myös Torontossa asuvaksi näyttelijäksi (myös Gyllenhaal), jolla on kuudennella kuulla raskaana oleva vaimo Helen (Sarah Gadon).

Leffa muuttuu jälkipuoliskolla erityisen mielenkiintoiseksi. Ovatko miehet kenties veljeksiä, muuten vain täysin samannäköisiä vai onko taustalla jotakin aivan muuta? Kuten todettua, suoraa vastauksia katsojalle ei anneta, mutta elokuva antaa riittävästi vinkkejä jonkinlaisen käsityksen muodostamiseen. Kutkuttavaa mysteeriä tukee myös leffan pelottava tunnelma seepiansävyisine kuvineen ja painostavine musiikkeineen. Ainakin David Lynchin tai Nicolas Winding Refnin tuotannon ystävät saanevat tästä elokuvasta paljon irti, mutta suoraviivaisemmasta kerronnasta pitäville Enemy ei välttämättä toimi.

Jake Gyllenhaal esiintyi viime vuoden Prisonersissa edukseen, ja jatkaa nyt samalla linjalla. Mies vetää tämänkertaisen tuplaroolinsa erinomaisesti onnistuen luomaan molemmille päähenkilöille hieman erilaisen persoonallisuuden. Sivuosanäyttelijöistä etenkin Sarah Gadon on myös vakuuttava. Gadon oli itselleni vielä hieman oudompi tuttavuus, mutta on hänkin jo jokusessa David Cronenbergin elokuvassa esiintynyt. Mélanie Laurentin näkeminen puolestaan ilahduttaa aina!

Tämä nyt jäi vähän tavallistakin ympäripyöreämmäksi arvioksi, mutta en haluaisi myöskään alkaa spoilaamaan ketään analysoimalla liikaa. Kannattaa ehdottomasti tarkastaa tämä, jos esimerkiksi Lynchin tai Fincherin tuotanto tuppaa toimimaan!

Arvio: ★★★★★

Traileri:

5.11.2014

Arvio: Fury (2014)

 "Ideals are peaceful. History is violent."

David Ayer tarjoilee uutukaisellaan sen verran brutaalia sotakuvausta, että vastaavaa ei ole valkokankaalla kovin usein nähty. Toisen maailmansodan loppuhetkille sijoittuvassa fiktiivisessä tarinassa seurataan Brad Pittin esittämän Wardaddyn johtamaa viisihenkistä liittoutuneiden panssarivaunuyksikköä, joka etenee Saksassa vihollislinjojen takana tarkoituksenaan murtaa viimeinenkin saksalaisten vastarinta. Entisen apukuskin saatua taistelussa surmansa miehistöön astuu tahtomattaan mukaan nuori kirjuri Norman (Logan Lerman).

Asetelma tuo vastakkainasettelua sodan kovettaman ja tappamiseen turtuneen nelikon ja kokemattoman pojan välille. Norman nousee elokuvan keskeisimmäksi hahmoksi, sillä sodan kauhut esitetään hänen kauttaan. Wardaddy yrittää suojella poikaa ainoalla oikeaksi katsomallaan tavalla: Norman pitää opettaa tappamaan, jottei hän olisi vaaraksi itselleen tai tankin muulle miehistölle.

Ayerin itsensä käsikirjoittamaan tarinaan ei ole varsinaisesti saatu tuotua mitään uutta, jota ei ole aiemmissa sotaelokuvissa kerrottu. Ayer osoittaa kuitenkin vahvuutensa toimintaohjaajana, sillä panssarivaunujen väliset yhteenotot ovat karulla tavalla vaikuttavia. Sota on saatu tuntumaan siltä kuin pitääkin, eli hyvin epämiellyttävältä. Steven Pricen soundtrack pauhaa taustalla, ja kohtaukset ovatkin melkoista audiovisuaalista tykitystä. Tehokeinot ovat mukaansatempaavia, mutta kliseisesti sanottuna joskus vähemmän voisi olla enemmän.

Furyn suurin vahvuus piilee sen henkilöhahmoissa, joihin on saatu tuotua sopivasti syvyyttä. Ayer on halunnut selvästi elokuvallaan näyttää sodan vaikutuksia ihmismieleen, sillä Wardaddy ja kumppanit ovat sisältä rikkinäisiä ihmisiä, jotka ovat vuosien taistelun tuoksinassa joutuneet kovettamaan itsensä. Hahmojen välinen veljeys tuodaan esille yhtä vahvasti kuin alkuvuonna teatterikierroksella nähdyssä Lone Survivor -pätkässä.

Hahmot on myös roolitettu hyvin. Brad Pittin hahmosta tulee toki automaattisesti mieleen Kunniattomien paskiaisten Aldo Raine, mutta tällä kertaa hahmo on huomattavasti synkempi ja rikkinäisempi. Logan Lerman puolestaan antaa kasvot hieman viattoman oloiselle pojulle, joka sysätään keskelle sotaa. Lerman on erinomainen, mutta hänet haastaa vahvasti Shia LaBeouf, joka alkaa osoittaa laatunäyttelijän elkeitä. LaBeouf esittää Raamattua siteeraavaa hahmoaan melkoisella intensiteetillä. Jon Bernthalin suoritus on räjähdysherkkä, ja puolensa pitää myös Michael Peña.

Ei Furysta varmaankaan klassikkoa saada, mutta lajityypissään tämä on varsin asiallinen pläjäys. Intensiteettiä riittää niin sodan kuin rauhallisempienkin hetkien kuvauksessa, uutta sanottavaa taas hieman vähemmän.

Arvio: ★★★★

Traileri: