31.12.2014

Vuoden 2014 parhaat - Top 20

Samalla kun vuosi 2014 saa päätöksensä, vetelee viimeisiään myös meikäläisen leffablogin ensimmäinen vuosi. Samalla kun tässä jo odotellaan ensi vuoden ensimmäisiä ensi-iltoja, voisi käydä hieman läpi kulunutta elokuvavuotta. Eihän se ole leffablogi eikä mikään, joka ei vuosilistausta tee. Tässä siis mielestäni vuoden 20 parasta elokuvaa, alkaen sijasta 20, olkaa hyvät!

20. Dallas Buyers Club (ohj. Jean-Marc Vallée)

Alkuvuodesta ensi-iltansa saanut tositapahtumiin pohjautuva draamaelokuva oli yllättävänkin väkevä tapaus. AIDS:ia sairastavan teksasilaisjätkän taistelu lääkeyhtiöitä vastaan on tarinaltaan mielenkiintoinen, mutta parhaiten mieleen jäävät vahvat näyttelijäsuoritukset. Matthew McConaughey ja Jared Leto voittivat rooleistaan Oscarit.

19. '71 (ohj. Yann Demange)

Pohjois-Irlannin historiaan pohjaava jännäri sai ensi-iltansa kaikessa hiljaisuudessa, mutta onneksi se tuli käytyä katsomassa. Leffa nimittäin ansaitsee paikan vuoden parhaiden leffojen listalta. Trillerissä seurataan nuoren brittisotilaan selviytymistaistelua Belfastin kaoottisilla kaduilla. Toimii myös hyvänä ajankuvana ja antaa tärkeän muistutuksen siitä, minkälaista meininkiä länsimaisessa sivistysvaltiossakin on vielä muutama vuosikymmen sitten ollut.

18. Hobitti: Viiden armeijan taistelu (ohj. Peter Jackson)

Peter Jacksonin mitä luultavimmin viimeinen Keski-maahan sijoittuva elokuva päättää Hobitti-trilogian kunnialla. Elokuva loppuu hieman turhankin hätäisesti, mutta on kuitenkin trilogian synkimpänä osana myös sen vahvinta antia.


17. Apinoiden planeetan vallankumous (ohj. Matt Reeves)

Apinoiden planeetan uudelleenlämmittely Rise of the Planet of the Apesin jatko-osa, joka pistää vielä edeltäjäänsäkin paremmaksi. Leffan alkupuoli toimii erinomaisesti, sillä jännitettä riittää ihmisten ja apinoiden yrittäessä tehdä yhteistyötä. Jälkipuolisko on sotaisine kuvineen visuaalisesti upea, mutta hieman kaavamainen. Andy Serkis on jälleen erinomainen Caesar-apinan roolissa.

16. Suuri kauneus (ohj. Paolo Sorrentino)

Paolo Sorrentinon oodi elämän kauneudelle, tai ainakin jotain sinnepäin. Juonentapaisessa seurataan 65-vuotiasta Jep Gambardellaa, joka on tuhlannut viimeiset vuosikymmenet juhlimalla Rooman seurapiireissä. Leffaa on hieman hankala kuvailla, mutta jotakin abstraktilla tavalla valloittavaa siinä on. Toni Servillo tekee pääroolissa vanhenevan ja elämänsä tyhjyyteen havahtuvan Jepin edesottamuksista mielenkiintoista seurattavaa. Elokuva voitti myös parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.

15. Snowpiercer (ohj. Joon-ho Bong)

Korealaisen Joon-ho Bongin Hollywood-debyytti on armoton scifitoimintapätkä, jossa ikuisella moottorilla toimiva juna puksuttaa ympäri maapalloa kuljettaen mukanaan maailman vähäistä elossa olevaa ihmisväestöä. Junan peräpäässä elävä yhteiskunnan pohjasakka kyllästyy kohteluunsa ja ryhtyy kapinaan. Seuraa runsaalla mielikuvituksella terästetty toimintapitoinen kyyti.

14. Guardians of the Galaxy (ohj. James Gunn)

Marvelin antisankarijoukon seikkailut ovat melko turvallista eskapismiviihdettä, mutta pitää nostaa ohjaaja James Gunnille ja kumppaneille hattua siitä, että elokuva on oikeasti hauska. Hahmot ovat sopivan erikoisia ja tarina mukavan vauhdikas. Lisätään vielä letkeä 70-luvun popkappaleista koottu soundtrack, niin koossa on elokuva, joka jättää hymyn huulille. Marvel-leffojen ehdotonta kärkeä.

13. The Grand Budapest Hotel (ohj. Wes Anderson)

Wes Andersonin komedia keskieurooppalaisen hotellin vastaanottovirkailijasta ja tämän apupojasta oli yllättäen vuoden hauskimpia elokuvia! Kekseliäs ja leikkisä raina sekä tarinansa että visuaalisen antinsa puolesta. Ehkäpä näkemistäni Wes Anderson -leffoista tähän asti paras.

12. The Rover (ohj. David Michôd)

Animal Kingdom -ohjaaja David Michôdin uutuus oli itselleni vuoden odotetuimpia elokuvia. Australian karuille takamaille sijoittuvassa post-apokalyptisessä tarinassa seurataan Guy Pearcen esittämää kiertolaista, jonka auton jengiläiset pöllivät. Yhdessä varkaan vähä-älyiseltä vaikuttavan veljen (Robert Pattinson) kanssa kulkuri lähtee jahtaamaan jengiä, sillä autossa on jotakin miehelle tärkeää. Mutta mitä? Vastaus mysteeriin on samalla vastaus moneen muuhunkin leffan herättämään kysymykseen. Karu ja uniikki elokuva, joka myös osoittaa, että Twilight-Pattinsonista voi olla tulevaisuudessa vaikka mihin.

11. Kaksi päivää, yksi yö (ohj. Jean-Pierre & Luc Dardenne)

Pienimuotoinen belgialainen draama, jossa Marion Cotillardin esittämä Sandra yrittää yhden viikonlopun aikana vakuutella työkavereitaan luopumaan bonuksistaan, sillä muuten häntä itseään uhkaavat potkut. Kuvaus sekä yhden ihmisen ahdingosta sekä vaikean taloustilanteen kourissa kamppailevasta yhteiskunnasta. Loistavasti näytelty, vetoava ja ajattelemisen aihetta antava tarina.

10. Her (ohj. Spike Jonze)

Her on Spike Jonzen varsin eriskummallinen rakkaustarina ja visio tulevaisuudesta, jossa ihmisten teknologiariippuvaisuus alkaa mennä äärimmäisyyksiin. Jonze kysyy, voivatko ihminen ja tekoäly rakastua toisiinsa maailmassa, jossa teknologia toimittaa yhä suuremmissa määrin ihmiskontaktien virkaa. Theodoren ja tekoäly-Samanthan romanssi on toteutettu hauskasti ja ajoittain koskettavastikin. Joaquin Phoenix on tapansa mukaan loistava ja Scarlett Johanssonkin onnistuu tekemään Samanthasta mainion hahmon pelkästään äänellään. Varsin inhimillinen tarina kaiken erikoisuutensa ohella.

9. Nightcrawler (ohj. Dan Gilroy)

Dan Gilroyn onnistunut debyyttiohjaus, joka sai kovasti nostetta Jake Gyllenhaalin nimen noustessa esiin potentiaalisena Oscar-ehdokkaana. Nightcrawler on ennen kaikkea tyylikkäästi toteutettu trilleri, jossa Gyllenhaalin vimmaisesti esittämä yökyöpeli Louis Bloom osuu sattumalta onnettomuuspaikalle ja haistaa rahan. Lahjakkaan sosiopaatin piirteitä omaava Bloom myy onnettomuus- ja rikospaikoilla kuvaamaansa videomateriaalia uutiskanaville. Hemmo kiristää, manipuloi, ja on kaikin puolin vastenmielinen tyyppi, mutta juuri siksi niin kiehtova hahmo. Tarinassakin on melkoisesti imua.

8. The Wolf of Wall Street (ohj. Martin Scorsese)

Erinomainen bisnessatiiri mainioilla näyttelijäsuorituksilla höystettynä sekä vuoden hauskin elokuva. Lähes kolmetuntisen leffan aikana saa nauraa niin paljon, että se alkaa melkeinpä uuvuttaa. Irstailumaratooni kertoo Jordan Belfortin noususta Wall Streetin valtiaaksi 90-luvulla. Bisnekset ovat kuitenkin sen verran epäilyttäviä, että myös FBI kiinnostuu herran touhuista. Bisnesten ohella harjoitetaan niin paljon säädyttömyyttä, että heikompaa hirvittäisi. Leffahan perustuu Belfortin omaelämäkertaan, mutta tiedä sitten, onko osassa jutuista liioittelun makua. Tekisi kieltämättä mieli lukaista kirja joskus. Scorsese olisi mahdollisesti voinut leikata elokuvaansa hieman lyhyemmäksi, sillä viimeinen tunteroinen alkaa olla jo liikaa. Siltikin helposti vuoden parhaita rainoja.

7. Enemy (ohj. Denis Villeneuve)

Kanadalaisohjaajan Hollywood-debyytti on José Saramagon romaaniin perustuva mieltä kutkutteleva mysteeri, joka vakuuttaa poikkeuksellisen vahvalla tunnelmallaan. Jake Gyllenhaal jatkaa loistavaa vuottaan kaksoisroolissa, jossa historianopettaja bongaa identtisen kaksoisolentonsa ja alkaa pakkomielteisesti jäljittää tätä. Mutta kuka tämä kaksoisolento lopulta on? Villeneuve ei anna palapelimäiseen juoneen suoria vastauksia, vaan mysteerin selvittäminen jätetään osittain katsojan vastuulle. Kaikille tätä ei uskalla edes suositella, mutta esimerkiksi David Lynchin elokuvien ystävälle Enemy melko varmasti toimii. Denis Villeneuven nimi kannattaa laittaa sekin muistiin, sillä tältä herralta voi odottaa laadukasta ohjausjälkeä jatkossakin.

6. X-Men: Days of Future Past (ohj. Bryan Singer)

X-Men-sarjiksissa riittää näemmä ammennettavaa, sillä sarjan viides elokuva (ellei mukaan lasketa Wolverinen omia seikkailuja) saattaa jopa olla sen toistaiseksi paras osa. Bryan Singerin neronleimaus oli tuoda aiemmista osista tutut tähdet Ian McKellenistä ja Patrick Stewartista lähtien First Class -elokuvan nuorempien starojen seuraksi. Seuraa aikamatka 70-luvulle, jossa Wolverine (Hugh Jackman) yrittää nuoren Magneton (Michael Fassbender) ja Professori X:n (James McAvoy) kanssa estää Mystiqueta (Jennifer Lawrence) tekemästä suurta virhettä, joka johtaa tulevaisuudessa katastrofaalisiin seurauksiin. Pidän tätä vuoden parhaana blockbuster-elokuvana, joka tarjoaa toimintaa ja draamaa sopivassa suhteessa. Mainiot näyttelijät ovat myös yksi sarjan suurista vahvuuksista. Tällä kertaa homman vie nimiinsä James McAvoy nuoren Xavierin roolissa.

5. Gone Girl (ohj. David Fincher)

Gillian Flynnin kirjaa lukiessa tuli vahvasti sellainen olo, että siitä David Fincherin käsittelyssä syntyisi myös aika hyvä elokuva. Suosikkiohjaajani ei taaskaan pettänyt, sillä vaikka juonen yllätyksellisyydestä suurin osa katosikin kirjan lukemisen myötä, toimii elokuva sellaisenaan hienosti. Jännittävän juonen ohella leffa kuvaa modernia parisuhdetta ja avioliittoa synkän satiristisella tavalla. Näyttelijöistä varsinkin Rosamund Pike on vahvassa vedossa.

4. 12 Years a Slave (ohj. Steve McQueen)

Rankka mutta rehellinen orjuuskuvaus, joka perustuu Solomon Northup -nimisen entisen orjan elämäkertaan. Northup oli vapaa mies, joka kidnapattiin ja myytiin orjaksi Yhdysvaltojen eteläosaan Louisianaan. Kaiken kaikkiaan mies oli orjana ja erossa perheestään 12 vuotta. McQueen ei päästä katsojaansa helpolla, sillä aihetta käsitellään avoimesti kaikessa hirvittävyydessään niin, että välillä tekee pahaa katsoa. Päähenkilön sisukkuus ja takaraivossa piilevä toivonkipinä välittyvät kuitenkin vahvasti pääosassa loistavan Chiwetel Ejioforin suorituksesta. Palkittiin viime vuoden parhaana elokuvana alkuvuoden Oscar-gaalassa.

3. Boyhood (ohj. Richard Linklater)
Tämän realistisemmaksi ei fiktiivinen kasvutarina varmaankaan voi enää muuttua. 12 vuoden ajan hiljalleen kuvatussa elokuvassa Ellar Coltranen esittämä päähenkilö kasvaa pikkupojasta parikymppiseksi mieheksi. Eihän tässä varsinaisesti juonta ole, mutta elämän ilot, surut sekä suuret ja vähän pienemmät merkkihetket on kuvattu sen verran hienosti, että ne voisivat olla välähdyksiä lähes kenen tahansa melko tavallisen nuoren elämästä. Boyhood on niinkin hyvä elokuva kuin se on, koska se ei yritä olla mitään elämää suurempaa. Arkinen se saattaa olla, mutta ei missään vaiheessa tylsä.

2. Vangitut (ohj. Denis Villeneuve)
Villeneuve-Gyllenhaal -parivaljakon yhteistyö vaikuttaisi toimivan, sillä sekä Enemy että Prisoners ovat kokolailla täysosumia. Tällä kertaa Jake G. esittää rikosetsivää, joka saa tehtäväkseen selvittää, kuka on kidnapannut kaksi pikkutyttöä lähes vanhempiensa silmien alta. Johtolankoja on vähän, ja ne harvatkin ovat ristiriitaisia. Synkkä ja painostava tarina pitää otteessaan, ja vaikka Villeneuve malttaa kuljettaa juonta sopivan rauhallisesti, mahtuu mukaan käänne jos toinenkin. Loistavasti kirjoitetut hahmot viimeistelevät käsikirjoituksen erinomaisuuden. Visuaaliselta kantilta Prisoners on yksi vuoden komeimmista elokuvista, sen takaa Roger Deakins mahtavilla yöotoksillaan. Leffan nosti näinkin kärkeen toinen katselukerta, joka oli täyttä jännitystä koko kahden ja puolen tunnin keston ajan. Viime vuosien parhaita trillereitä, ellei jopa paras.

1. Inside Llewyn Davis (ohj. Joel & Ethan Coen)

Coenin veljesten viimeisin paranee sekin jokaisella katsomiskerralla ja on jo ehtinyt nousta yhdeksi Coen-suosikikseni. Oscar Isaac esittää folklaulajaa 60-luvun New Yorkiin, ja tarkemmin Greenwich Villageen, sijoittuvassa tarinassa. Llewyn yrittää saada elantonsa musiikista, mutta matkalla on Coenien tyyliin aika monta vastoinkäymistä. Llewyn on varsin ylimielinen tyyppi, mutta katsojana häntä tulee silti aina kannustaneeksi. Se johtuu varmaankin siitä, että hahmo herää kunnolla eloon loistavien musiikkiesitysten aikana. Oscar Isaac osoittaakin olevansa sekä hyvä näyttelijä että muusikko, ja kokonaisuutena hänen suorituksensa on yksi vuoden mieleenjäävimmistä. Leffan rakenne kuvastaa hienosti kehää, jota Llewyn elämässään kiertää. Tunnelma on hienoisen melankolinen, mutta hauskat sivuhahmot tuovat soppaan runsaasti huumoriakin.

19.12.2014

Pika-arvio: '71 (2014)


Viimeisimpänä elokuvalle ennen joululomalle lähtöä tuli katsottua Irlannin lähimenneisyyteen sijoittuva trilleri '71. Vaikka seuraankin elokuvamaailmaa melko aktiivisesti ja olen uusista leffoista aika hyvin kartalla, tämä tuli totaalisena yllätyksenä. Ehdottomasti kannatti kuitenkin käydä katsomassa.

Kuten nimestäkin voi päätellä, elokuva sijoittuu 70-luvun Belfastiin Pohjois-Irlantiin, jossa katolilaiset nationalistit (IRA) ja protestantit sotivat keskenään. Iso-Britannian sotilaat ovat myös paikalla, mutta he eivät todellakaan ole tervetulleita varsinkaan IRA:n hallitsemalle puolelle. Tarina lähtee liikkeelle, kun komppania brittisotilaita lähetetään rauhoittelemaan porukkaa. Siitä syttyy tietenkin iso mekkala, jonka seurauksena ensimmäisellä komennuksellaan oleva sotilas Gary Hook (mainio Jack O'Connell) jää vahingossa saarroksiin vihamieliselle alueelle. Hänen täytyy yrittää löytää pakokeino menettämättä henkeään, sillä sana leviää nopeasti niin omien kuin vihamielistenkin keskuudessa. Kohdalle sattuvien henkilöiden luotettavuudesta ei myöskään ole mitään takeita.

Solttupojan selviytymistaistelusta kehkeytyy vauhdikkaasti etenevä ja tiivistunnelmainen trilleri. Belfastin katujen kaaos on saatu taltioitua hienosti. Käsivarakuvausta käytetään reilulla otteella, paikoitellen hieman häiritsevänkin paljon. Tehokeinona se tuntuu kuitenkin tässä tapauksessa toimivan. Elokuvan valaistuskin pääsee oikeuksiinsa Hookin liikkuessa öisillä kaduilla. Ja vaikka raina onkin pohjimmiltaan toimintatrilleri, on siinä myös sanomaa. Konfliktin osapuolia ei kuvata yksiselitteisesti hyvinä tai pahoina, vaan kaikki kärsivät ja tuntevat empatiaa samalla tavalla. Ehkäpä pysäyttävimpänä asiana elokuvasta jää mieleen lasten osuus. Lapsuus nimittäin loppuu tällaisessa ympäristössä lyhyeen.

Ei todellakaan mikään hyvän mielen elokuva, mutta parhaimmillaan jysäyttävää katsottavaa.

Arvio: ★★★★

Traileri:


Pika-arvio: Kaksi päivää, yksi yö (Deux jours, une nuit; 2014)


Belgialaisten Dardennen veljesten Kaksi päivää, yksi yö on melko raikas tuulahdus muuten niin eeppisten ja tehosteilla mässäilevien megaspektaakkelien keskellä. Elokuva kertoo arkisen, mutta silti mukaansatempaavan tarinan Sandrasta (Marion Cotillard), jota uhkaavat potkut. Työpaikalla on pidetty äänestys, jossa vaakakupissa ovat muiden työntekijöiden bonukset ja Sandran työpaikka. Masennuksen vuoksi sairaslomalla olleella Sandralla on viikonloppu aikaa taivutella työkaverinsa luopumaan bonuksistaan, jotta voisi itse jäädä töihin. Rosoinen ja pienimuotoinen elokuva on melkoista tunteiden vuoristorataa, kun katsoja asetetaan Sandran asemaan.

Dardennet onnistuvat samalla käsittelemään nykyisessä taloustilanteessa elävää yhteiskuntaa laajemminkin, sillä elokuvassa pohditaan muun muassa muiden auttamisen ja oman edun tavoittelun tasapainoa. Entä mitä tapahtuu sitten, jos Sandra saa pitää työpaikkansa ja muut menettävät bonuksensa? Valmiita vastauksia ei anneta, mutta ajattelemisen aihetta sitäkin enemmän. Tarinankerronnallisesti ja sanomaltaan elokuva on huippuluokkaa, mutta luonnolliset näyttelijäsuoritukset sekä Cotillardilta että hänen aviomiestään näyttelevältä Fabrizio Rongionelta kannattelevat osaltaan elokuvaa. Myös muut hahmot tuntuvat oikeilta ihmisiltä karikatyyrien sijaan.

Erinomaista draamaa, joten...

Arvio: ★★★★

Traileri:


Pika-arvio: Hobitti: Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies, 2014)

Yksi elokuvasarja saatiin sentään päätökseenkin tänä vuonna. Viimeinen Hobitti-elokuva Viiden armeijan taistelu alkaa ja loppuu melko hätäisesti, mutta väliin mahtuu myös runsaasti hyvää. Leffa on hieman aiempia osia synkempi. Thorin Tammikilven (Richard Armitage) johtama kääpiöporukka on Bilbo Reppulin (Martin Freeman) avulla saanut vallattua kotivuorensa Ereborin itselleen, mutta hulluuteen vaipuva Thorin ei suostu jakamaan aarteesta lanttiakaan. Ihmisten ja haltijoiden armeijat alkavat kokoontua yksinäisen vuoren juurelle rikastumisen toivossa, mutta pahempaakin on tulossa, kun örkkiarmeija marssii myös paikalle.

Kirjassa melko lyhyesti kuvattu taistelu on venytetty melkoisiin mittoihin, mutta ihailtavasti Peter Jackson tiimeineen siitä suoriutuu. Mielestäni Hobitti-elokuvat on kokonaisuudessaan toteutettu Tolkienin teoksia kunnioittaen, vaikka lisäyksiäkin on tehty.

Toisaalta, jos Sormusten herra -trilogian päätösosa Kuninkaan paluu sai paljon kritiikkiä venytetystä lopetuksesta, tälle voisi antaa hieman sapiskaa päinvastaisesta syystä. Viiden armeijan taistelu tuntuu päättyvän kuin seinään, ja monen hahmon kohdalla elokuvan loppu jää vajavaiseksi. Pidennetyssä versiossa luultavasti sitten saadaan se hieman kattavampi lopetus.

Parhaiden roolisuoritusten palkinnot jakaisin Freemanin ja Armitagen suuntaan, sillä herrat hoitavat keskeiset roolityönsä hienosti. Kokonaisuutena Hobitti on ollut oikein hauska trilogia, jolla on ehkä kohtuutonkin painolasti niskassaan sen toisen trilogian jälkeen.

Keski-maassa vierailee aina mieluusti, joten...

Arvio: ★★★★

Traileri:


Pika-arvio: Nälkäpeli: Matkijanärhi - osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1, 2014)


Tuli käytyä katsomassa Nälkäpeli-sarjan viimeisin osa Matkijanärhi - Osa 1. Suzanne Collinsin kirjasarjan viimeiseen teokseen perustuva elokuva toimii lähinnä kaksi tuntia kestävänä pohjustuksena ensi vuonna ensi-iltansa saavalle päätösosalle, mutta tarjoaa kyllä paikoitellen ihan hyvää viihdettä ja erityisesti teini-ikäiselle suunnattua synkistelyä. Aiemmista osista tutut Nälkäpelit jätetään tällä kertaa taustalle, sillä tarina on edennyt pisteeseen, jossa Panemin alistettu kansa pitää herätellä kapinaan presidentti Snown hirmuhallitusta vastaan. Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) suostuu vastahakoisesti kapinaliikkeen keulakuvaksi.

Suurin osa hieman itseään toistavan elokuvan kestosta käytetään lähinnä presidentin ja vastarintaliikkeen propagandakeinojen esittelyyn. Kyllä se silti ajoittain tempaa mukaansa erityisesti päähenkilönsä ansiosta. Katniss on Jennifer Lawrencen tulkitsemana kerrassaan erinomainen keskushahmo, jonka puolesta jännittää elokuvissa mielellään. Katsellaan taas vuoden päästä, miten hommassa oikein käy.
Loppujen lopuksi melko keskinkertainen elokuva, mutta Jenniferille yksi lisätähti.

Arvio: ★★★

Heitetään trailerin sijaan soppaan päätähden elokuvassa tulkitsema The Hanging Tree. Hieman Mirel Wagner -henkinen alku ainakin.


Pika-arvio: Nightcrawler (2014)


Yllättäen yhdeksi syksyn odotetuimmaksi ensi-illaksi nousi Nightcrawler, jonka saama hypetys perustui vahvasti pääosassa loistavan Jake Gyllenhaalin roolisuoritukseen. Rooliaan varten reilusti laihduttanut Gyllenhaal esittää Lou Bloomia, Los Angelesissa elävää pikkurikollista/yökyöpeliä, joka etsii elämälleen suuntaa. Se löytyy Bloomin osuessa onnettomuuspaikalle, jonne ryntää samantien kuvaajia taltioimaan murhenäytelmää. Bloom alkaa itsekin kuvata rikos- ja onnettomuuspaikkoja ja myydä materiaalia paikallisuutiskanavalle, joka katsojalukuja kasvattaakseen kannustaa Louta tuomaan entistäkin härskimpää materiaalia.

Elokuva sisältää melko päällekäyvää mediasatiiria, mutta toimii myös trillerinä erinomaisesti. Jake Gyllenhaalin hehkutus ei ole aiheetonta. Hän onnistuu luomaan Bloomista erittäin kiehtovan hahmon, joka ei todellakaan ole sympaattinen, vaan tempaa mukaansa pikemminkin moraalittomuutensa ja manipulointinsa ansiosta. Leffasta tuleekin jonkinmoinen kiero menestystarina. Kaikki yrittäjähenkiset, ottakaa oppia!

Arvio: ★★★★

Traileri: