22.12.2015

Vuoden 2015 parhaat elokuvat

Jälleen yksi leffavuosi alkaa olla loppuun katsottu ja vuosilistauksen tekeminen ajankohtaista. Tässä ne siis tulevat, 20 suosikkielokuvaani vuodelta 2015. Kriteerinä on, että elokuvan tulee olla saanut Suomen ensi-iltansa kuluneen vuoden aikana joko teattereissa, DVD:llä tai suoratoistopalveluissa.

Lista on tietenkin vain otos vuoden elokuvista, sillä ihan kaikkea ei tämäkään nörtti ehdi katsoa. Esimerkiksi Pixarin Inside Out, N.W.A.-bändin historiaa puiva Straight Outta Compton ja joulunpyhinä ensi-iltansa saava Macbeth ovat vielä näkemättä. Ainakin ennakko-odotusten perusteella ne voisivat hyvinkin lunastaa paikkansa Top 20:ssä.

Elokuvamakuni kehittyminen ja laventuminen näkyy listalla: on draamaa, toimintaa, seikkailua, kauhua, sci-fiä, komediaa, sotaa, dokumenttia, Hollywood-kamaa, indie-elokuvia ja useita eurooppalaisia pätkiä.

Osa leffoista on tietenkin listalla sen takia, että ne ovat olleet älyllisesti haastavia, ajatuksia herättäviä ja kaiken kaikkiaan laatukamaa. Toisaalta mukana on myös vahvoja tunneperäisiä reaktiota herättäneitä pätkiä, jotka eivät välttämättä ilman sitä olisi mahtuneet mukaan. En ole kriitikko, joten järjestyksen ratkaisee loppuviimein elokuvan jättämä fiilis.

Mutta tämähän on toki vain yhden leffanörtin subjektiivinen lista, ja eri mieltä saa aina olla! Jokainen näistä on silti onnistunut puhuttelemaan tai koskettamaan minua jotenkin, ja voin käsi sydämellä suositella näitä testiin myös muille.

20. J.C. Chandor: Väkivallan vuosi (A Most Violent Year)


Vähäeleinen ja hitaahkosti etenevä gangsterielokuva toimii vahvan käsikirjoituksen, ohjauksen ja loistavien näyttelijöiden ansiosta hienosti. Oscar Isaacin suorituksessa maahanmuuttajataustaisena bisnesmiehenä on kaikuja nuoresta Al Pacinosta Kummisedässä, ja tämän lujatahtoista vaimoa esittävä Jessica Chastain on myös aivan erinomainen. Leffa ei ole monen muun lajityypin teoksen tapaan toimintapitoinen tai erityisen väkivaltainen, mutta tunnelma on tiivis siitä huolimatta. Väkivallan vuosi on jälleen yksi vakuuttava taidonnäyte ohjaaja-käsikirjoittaja Chandorilta (All Is Lost, Margin Call).

19. Russell Crowe: Kaivonkatsoja (The Water Diviner)


Tämä on niitä elokuvia, jotka puutteistaan huolimatta onnistuivat koskettamaan aika tavalla. Näyttelijä Russell Crowen debyyttiohjaus on kaunis kuvaus isän ja pojan sekä veljesten välisestä siteestä ja sodan osapuoliinsa jättämistä haavoista. Romanssintynkääkin on mukana. Elokuva kiinnosti myös historiallisen viitekehyksensä ansiosta, sillä ensimmäinen maailmansota ei ole itselleni läheskään niin tuttu kuin se jälkimmäinen. Klassinen vanhan koulun draama, johon on sitä tunnetta saatu mukaan. Aikuisempaan makuun luulisi ainakin uppoavan.

18. Cary Fukunaga: Beasts of No Nation


Netflixissä julkaistu sotadraama kertoo nimeämättömän afrikkalaisen valtion sisällissodan kouriin joutuvasta Agu-pojasta, jonka Idris Elban esittämä kapinallisjohtaja kaappaa lapsisotilasarmeijansa vahvistukseksi. Aihe on rankka, ja niin on paikoitellen elokuvakin. Fukunaga onnistuu kuitenkin tuomaan elokuvaan hitusen kepeyttä ja toivoa, eikä teoksesta pääse tulemaan liian raskas katsottavaksi. Idris Elba hallitsee olemuksellaan jokaista kohtausta, jossa on mukana.

17. Xavier Dolan: Mommy


Mommy on vasta 26-vuotiaan ohjaajan viides kokopitkä elokuva. Kunnioitettava suoritus itsessään, mutta elokuvakin on todella hyvä. Jos Kaivonkatsojan keskiössä oli isän rakkaus poikiaan kohtaan, on Mommyssa nimensä mukaan käsittelyssä äiti-poika-suhde. Tässä perheessä rakkaus edellyttää huumoria ja pitkää pinnaa, sillä teini-ikäinen poika on ajoittain väkivaltainen ADHD-tapaus. Leffa osaa olla sekä mieltäylentävä että sydäntäsärkevä, ja erityisesti kypsyys, jolla Dolan käsittelee elokuvansa teemoja vakuuttaa. Nyt puhutaan todellisesta huippulupauksesta.

16. Jacques Audiard: Dheepan


Audiardin uusin tuotos on jysäyttävä kuvaus maahanmuuttoon ja pakolaistilanteeseen liittyvistä ongelmista. Kun maahantulijat sysätään omiin esikaupunkighettoihinsa ilman kunnollista tukiverkostoa, kuinka voi olettaa heidän kotiutuvan uuden asuinmaahansa? Muun muassa tätä pohditaan Ranskaan saapuvan entisen tamilisissin  näkökulmasta. Sisällissodan traumat nousevat pintaan, kun asuinlähiö alkaa muistuttaa sotatannerta. Vakuuttavaa jälkeä mm. Profeetta- ja Luihin ja ytimiin -elokuvien ohjaajalta.

15. Damien Chazelle: Whiplash


Tässä on elokuva siitä, mitä maailman parhaaksi tuleminen oikeastaan vaatii. Nuori rumpali pääsee kovaan musiikkikonservatorion jazzbändiin, jota ohjaa musikanttinsa äärirajoille piiskaava Fletcher. Juoni ei ole kovin ihmeellinen, mutta opettajan ja oppilaan välinen viha-kunnioitus-suhde on todella kiinnostavaa seurattavaa. Vaikken jazzin ystävä sen kummemmin olekaan, on musisointikohtauksetkin toteutettu valtaisalla intensiteetillä. Parhaimpana esimerkkinä toimii elokuvan loppu, joka oli vuoden hengästyttävimpiä kohtauksia. J.K. Simmons räyhäsi ja pauhasi itselleen ansaitun sivuosa-Oscarin.

14. Klaus Härö: Miekkailija


Suomen Oscar-tyrkky säväytti jo teatterissa keväällä. Kaivonkatsojan tapaan elokuvassa on omat puutteensa, jotka sen iso sydän paikkaa helposti. Tämäkin on aikuiseen makuun tehty historiallinen draama, joka on tarinaltaan selkeä ja varsin ennalta-arvattava. Kuvaus ja musiikki on kuitenkin kaunista, ja Klaus Härö saa aikuis- ja lapsinäyttelijöistään irti hyvät suoritukset. Leffa oli teatterin penkistä käsin katsottuna hieno, rauhoittava kokemus, joka jätti lämpimän fiiliksen. Harvoin kotimaisesta elokuvasta näin nauttii, joten onnea ja menestystä Oscar-kisaan!

13. Alex Garland: Ex Machina


Listani toinen esikoisohjaus. Elokuvassa puuhaillaan tekoälyn parissa, kun teknologiayhtiön eksentrinen toimari kutsuu nuoren koodarin tekemään uudelle Ava-androidilleen Turingin testiä, eli selvittämään meneekö sen tekoäly ihmisestä. Alicia Vikanderin viekoittelevasti esittämä Ava on kiehtova hahmo, ja klaustrofobinen tunnelma tuo elokuvaan oman jännittävän mausteensa. Ex Machina olisi varmasti listallani korkeammalla, ellei sen jälkipuolisko olisi hieman lässähtänyt lupaavan alun jälkeen. Vuoden ehdottomasti kiinnostavimpia scifipätkiä silti.

12. Ruben Östlund: Turisti (Force Majeure)


Tämä elokuva vaati kieltämättä hieman sulattelua, mutta kyllä se lopulta ansaitsee paikkansa kärkikymmenikön tuntumassa. Turisti on komediallinen draama, joka kyseenalaistaa, tai ainakin laittaa perinteiset sukupuoliroolit ja sankarimyytit ahtaalle. Ruotsalaisen perheen hiihtoloma Alpeilla menee plörinäksi, kun perheen isukki tekee uhkaavassa tilanteessa pelkurimaisen ratkaisun. Seuraa itsetutkiskelua ja aviokriisiä. Leffa aiheuttaakin parhaimmillaan myötähäpeän sekaista naurua, ja lisäksi sille myönnetään Infinite Watchlist -blogin kunniamaininta vuoden parhaasta itkuparkukohtauksesta!

11. Adam Wingard: The Guest


Tässä olisi pienelle huomiolle jäänyt helmi, jota ei Suomessa nähty teattereissa lainkaan. Saattoi se tosin jollakin elokuvafestarilla pyöriä. The Guest on moderni kumarrus 80-luvun toimintaelokuville. Olin havaitsevinani siinä ainakin ripauksen Terminaattoria ja vähän kumarrusta myös tuoreemman Driven suuntaan. Leffa alkaa kutkuttavana mysteerinä, kun salaperäinen mutta kohtelias sotilas ilmestyy kuolleen palvelustoverinsa perheen ovelle. Tarina kehittyy lopulta joksikin aivan muuksi. Se on ennen kaikkea hauska, ja Dan Stevens on pääroolissa mainio. Soundtrack ja värimaailma henkivät 80-lukua, mikä on vähän muodissakin nykyään. Kannattaa ottaa haltuun, jos edellä mainitut leffat iskevät. 

10. J.J. Abrams: Star Wars - The Force Awakens


Jaaha, ensimmäinen varsinainen blockbuster-leffa tällä listalla. Toinen rakastetun franchisen uudelleentuleminen eli Jurassic World oli lähellä päästä listalle jääden täpärästi ulkopuolelle. The Force Awakens ansaitsee paikkansa, sillä vaikka siinäkin omat puutteensa ja hienoisesti häiritsevät juttunsa on, se sai minut tuntemaan itseni innostuneeksi pikkupojaksi ja jätti haluamaan lisää. Se on ennen kaikkea seikkailu, jollaista ei tylsissä esiosissa nähty. Leffan maailma tuntuu sekin ihan Star Warsilta, hahmot ovat pääosin hyviä ja sen parissa yksinkertaisesti viihtyi upeasti.

9. Andrey Zvyagintsev: Leviathan


Älyllisesti haastava ja vertauskuvallinen elokuva, joka kuvaa yhden ihmisen taistelua ylivoimaista vihollista vastaan ja ottaa samalla kantaa nyky-Venäjän yhteiskuntaan, politiikkaan, korruptioon ja uskontoon. Koska en varsinaisesti ole kovin hyvin lukenut tyyppi, vertauskuvat Vanhan testamentin Jobin kirjaan menivät vähän ohi, vaikka ne tiedossa olivatkin. Elokuva vaati siis auetakseen myös vähän jälkityötä, mutta se palkitsi. Leviathan on taitavasti rakennettu ja karulla tavalla kaunis elokuva, joka on ehkä kuitenkin vähän liian masentava, jotta sen haluaisi heti nähdä uudestaan. Ei ole silti epäilystäkään, etteikö se ansaitsisi paikkaansa tällä listalla.

8. Paul Thomas Anderson: Inherent Vice


Kun luin Thomas Pynchonin samannimisen romaanin ennen elokuvan katsomista, ajattelin sen olevan hankala teos valkokankaalle sovitettavaksi. Paul Thomas Anderson kuitenkin onnistuu yhtenä tämän hetken nerokkaimmista ohjaajista tehtävässä hienosti, sillä hän tuntuu pääsevän niin lähelle pilveä pössyttelevän 70-luvun Kaliforniassa asustavan yksityisetsivän mielenmaisemaa kuin mahdollista. Juoni ei ole tässä elokuvassa niin oleellinen juttu alkuunkaan. Joaquin Phoenix on pääroolissa huikeassa tikissä ja lukuisista sivuhahmoistakin löytyy uskomattomia persoonia. Kuvausta, musiikkia ja kaikkea asuista lähtien hyödynnetään tunnelman rakentamisessa erinomaisesti. Moni tuntuu pitävän Inherent Vicea yhtenä Andersonin "vähemmän hyvistä" elokuvista, mutta pah, sanon minä. Aliarvostettu pätkä!

7. Laura Poitras: Citizenfour


Vuoden aikana tuli useampi kova dokumenttikin nähtyä, kuten vaikkapa hieno Amy Winehouse -dokkari Amy ja muutama päivä sitten TV1:llä esitetty Joshua Oppenheimerin The Look of Silence, mutta listalle päätyi todella kuumottava Citizenfour. Se kertoo Edward Snowdenista, entisestä tiedustelupalvelu NSA:n työntekijästä, joka paljasti organisaation harjoittaman laajan salakuuntelun. Elokuvassa nähdään koko prosessi, joka tietovuodon taustalla oli. Varmasti tuttu tarina kaikille, jotka uutisia ovat viime vuosina vähänkään seuranneet, mutta se, miten paranoidin fiiliksen dokumentti ja sen esittämät tapahtumat herättävät on kuin suoraan mitä parhaimman fiktiotrilleristin kynästä. Leffa voitti myös parhaan dokumentin Oscarin.

6. Alejandro González Iñárritu: Birdman


Birdman on todellinen taidonnäyte etenkin teknisellä puolella, sillä illuusio koko elokuvan kestävästä yhdestä otoksesta on aivan mahtava. Emmanuel Lubezkin kuvaus on sekin jälleen upeaa ja näyttelijät erinomaisia. Michael Keaton nosti itsensä kertaheitolla takaisin A-listalle ja sivurooleissa mm. Edward Norton ja Emma Stone vakuuttavat myös. Itse elokuva on satiirimainen komedia uraansa epätoivoisesti elvyttävästä näyttelijästä, joka kuulee esittämänsä supersankari Birdmanin äänen päässään. Leffan kuvaama ympäristö on itselleni aika vieras, ja näyttelijäntyöstä enemmän ymmärtävät saavat tästä helpommin kiinni, mutta olin erottavinani käsikirjoituksessa pientä kannanottoa myös kaupallisen elokuvan ja "puhtaamman" teatterinäyttelemisen suhteesta, näyttelijän egosta ja muista ammattiin liittyvistä piirteistä. Kiehtovaa tavaraa kaoottiseen muotoon puetussa mutta viimeisen päälle ammattitaidolla toteutetussa paketissa. Palkittiin neljällä Oscarilla, mm. parhaana elokuvana.

5. David Robert Mitchell: It Follows


Tämä on vuoden hienoin kauhuyllättäjä, joka naulaa katsojan penkkiin tehokkaasti. Leffan perusideana on seksin välityksellä kohteeseensa kiinnittyvä mörkö, joka lähestyy kohdettaan hitaasti mutta vääjäämättömästi ottaen joka kerralla eri muodon. Jos jää kiinni, kuolema on varma. Päähenkilö Jay on kuitenkin sen verran neuvokas nuori neito, että hän ei vain tyydy jatkuvaan pakenemiseen vaan etsii ystäviensä kanssa keinoa päästä mystisestä piinaajasta eroon. Ohjaaja Mitchell käyttää hienosti kuvakulmia laittaakseen katsojankin bongailemaan vaanijaa kohteen ympäristöstä. Selkäpiitä ihan karmii vieläkin. Pääosassa nähtävä Maika Monroe on läpimurron kynnyksellä, sillä hän oli myös tälle listalle päässeessä The Guestissa. Tätä naista tullaan näkemään vielä paljon.

4. Pawel Pawlikowski: Ida


Sitten olisi taas eurooppalaisen taide-elokuvan vuoro. Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon voittaja jäi katsomisen jälkeen pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Elokuvassa valotetaan sekä toisen maailmansodan jälkeisen Puolan oloja että kahden erilaisen naisen elämää. Nunnaluostarissa kasvanut Ida on mielenkiintoinen hahmo, jolla on edessä koko loppuelämään vaikuttava valinta: luostari vai ulkomaailma. Sitä ennen hän selvittää omaa menneisyyttään yhdessä alkoholisoituneen tätinsä kanssa. Ajattelemaan laittava elokuva, joka ei mielestä hevillä unohdu.

3. Zaza Urushadze: Mandariinit (Mandariinid)


Viron ehdokas viime vuoden Oscar-kisaan osoittautui yhdeksi vuoden vaikuttavimmista elokuvista. Mandariinit on sotadraama Georgian virolaisista, jotka haluaisivat saada mandariinisadon korjattua ennen kuin sota vyöryy heidän kotiensa yli. Vanhempi Ivo ottaa kotiinsa kaksi keskinäisessä yhteenotossa haavoittunutta sotilasta, jotka toipuessaan uhkaavat tappaa toisensa. Elokuva on hitaanlainen, mutta loistava käsikirjoitus ja hyvät näyttelijät takaavat, että jännitettä löytyy. Sanoma on humaani ja pasifistinen, mutta Urushadze ei syyttele tai osoittele ketään sormella. Täydellinen esimerkki siitä, miten lyhyen 90 minuutin keston voi käyttää tehokkaasti. Leffa sanoo paljon ja onnistuu myös koskettamaan syvältä. Lähes mestariteos.

2. George Miller: Mad Max - Fury Road 


Edellisestä Mad Max -seikkailusta ennen Fury Roadia oli kulunut jo 30 vuotta, mutta paluu tapahtui melkoisella rytinällä. Leffa on kahden tunnin intensiivinen, mielikuvituksellinen takaa-ajo, joka ei juuri hengähdystaukoja tarjoa. Visuaaliselta anniltaan se on vuoden nautittavimpia pätkiä, sillä dystooppiset maisemat, hiekkamyrskyt, takaa-ajot, lavasteet ja puvut ovat ihan törkeän hienoja. Juoni on simppeli mutta aivan riittävä, ja hahmot toistaan parempia. Tom Hardy murahtelee Maxin roolissa asiallisesti, mutta Furiosaa esittävä Charlize Theron on häntäkin vakuuttavampi. Arviossakin taisin tästä mainita, mutta olen yhäkin sitä mieltä, että Imperator Furiosa on siistein hahmonimi pitkään aikaan! Tässä olisi täydellisyyttä hipova toimintapaketti, joka ainakin omaksi yllätyksekseni on vahvasti Oscar-kisassa mukana.

1. Denis Villeneuve: Sicario


Jotkut elokuvat vain tuntuvat kuin suoraan omaan makuuni räätälöidyiltä. Sicario on yksi niistä, joten se on valintani vuoden 2015 parhaaksi elokuvaksi. Kyseessä on synkkä ja piinaavan jännittävä trilleri aiheenaan sota Yhdysvaltojen ja Meksikon raja-alueella toimivia huumekartelleja vastaan. Emily Bluntin esittämä FBI-agentti toimii katsojan näkövinkkelinä maailmassa, jossa ei erota mustaa valkoisesta. Kaikki toimivat moraalisesti erittäin kyseenalaisesti, mutta se onkin elokuvan pointti. Taylor Sheridanin käsikirjoitus kysyy, voiko huumesotaa voittaa ilman likaisia keinoja. Villeneuve ohjaa vakuuttavasti saaden merkittävää tukea mestarikuvaaja Roger Deakinsilta. Infrapunakameroilla (tai mitä ikinä ovatkaan) kuvattu pimeäjakso on todella vaikuttava esitys ja yksi vuoden parhaista yksittäisistä kohtauksista. Elokuva oli todella intensiivinen kokemus ja sitä katsoessa tuntui vähän siltä kuin joku olisi pidellyt veistä kurkulla pari tuntia. Ja minähän suorastaan rakastin sitä.

Kunniamaininnat


Niin, varsinkin 20. sijan tuntumassa kisa oli tiukka, joten muutaman kunniamaininnan aion vielä jakaa. Tekstissä esille nousseet dokumentit Amy ja The Look of Silence olivat aivan erinomaisia, eikä olisi ihme jos molemmat kisaisivat parhaan dokumenttielokuvan Oscarista parin kuukauden päästä. Listalla haluan kuitenkin painottaa fiktiivisiä elokuvia, joten ne saivat jäädä tällä kertaa ulkopuolelle.


Jurassic World on jaksanut listan ulkopuolelle jäämisestään huolimatta viihdyttää jo kolmen katselukerran verran. Ihan Top 20:een saakka dinosaurusmelske ei kuitenkaan ponnistanut. Muista listaa laatiessa mielessä pyörineistä julkaisuista Ridley Scottin Yksin Marsissa ja Baltasar Kormákurin Everest jäivät myös täpärästi ulkopuolelle. Pidin molemmista, mutta huonoille eivät nekään hävinneet.

Siinäpä se, hyvä leffavuosi alkaa olla takana. Blogi jää nyt pienelle joulutauolle, mutta jatketaan viimeistään heti vuodenvaihteen jälkeen. Joulupäivänä ensi-iltaan tuleva Macbeth pitää toki käydä katsomassa, jos siihen muuttohässäkän keskellä mahdollisuus tulee.

Tammikuu tuleekin sitten olemaan leffafanille kiireistä aikaa, kun ensi-iltansa saavat mm. kehuttu Rocky-saagan jatko Creed, David O. Russellin Joy, Lance Armstrong -leffa The Program pääosassaan Ben Foster, Quentin Tarantinon The Hateful Eight, Danny Boylen Steve Jobs, Alejandro González Iñárritun The Revenant sekä Oscar-hypeä kasvavissa määrin keräävä Tom McCarthyn Spotlight.

21.12.2015

Arvio: Star Wars - The Force Awakens (2015)


Voima on herännyt, ja varsin hienolla tavalla! Ensin lienee paikallaan kirjoittaa muutama sananen omasta Star Wars -historiastani. The Phantom Menace oli ensimmäinen näkemäni Star Wars -elokuva, ja tykkäsinkin siitä nuorempana aika paljon. Kävin katsomassa sen elokuvissa ja myöhemmin sain sen VHS:nä joululahjaksi. Esiosat jäivät kuitenkin unholaan alkuperäisen trilogian katsottuani, ja viime vuoden uusintakatselukierros vain vahvisti asian.

Attack of the Clones on mahdollisesti vielä Phantom Menaceakin huonompi, mutta Revenge of the Sith onnistui lopettamaan esiosatrilogian edes jonkinlaisella arvokkuudella. Ei sekään silti hyvä leffa ole. No, J.J. Abramsin luotsaama Star Wars - The Force Awakens viimein palauttaa galaksiin sen seikkailun tunnun, mikä esiosatrilogiasta jäi puuttumaan.

The Force Awakens tuntuu ennen kaikkea nostalgiatripiltä, jossa on mukana myös tuoretta fiilistä. Pimeä puoli uhkaa jälleen galaksin rauhaa, kun Imperiumin seuraaja Ensimmäinen veljeskunta nostaa päätään. Pääpahiksena nähdään Darth Vaderin jäljillä kulkeva Kylo Ren (Adam Driver). Tämä haluaisi tuhota jedit lopullisesti syöstäkseen galaksin pimeän puolen valtaan.

Hyvien puolella nähdään tietenkin rakastetut Han Solo (Harrison Ford), Chewbacca (jonka maskin takana ovat vuorotellen Peter Mayhew ja suomalainen Joonas Suotamo) ja Leia (Carrie Fisher), mutta sankarin viittoja aletaan kuitenkin sovitella nuoremmille hartioille.


Mukaan seikkailuun pääsevät perheensä paluuta kotiplaneetalleen odottava köyhä romunkerääjä Rey (Daisy Ridley), stormtrooper-sotilaan elämän taakseen jättävä Finn (John Boyega) sekä kapinallisten sankarilentäjä Poe Dameron (Oscar Isaac) sekä tämän sympaattinen droidi BB-8.

Sankarinelikko ottaa valtikan haltuun asiallisesti, ja etenkin Rey nousee tässä uuden trilogian avausosassa todella merkittäväksi ja kiinnostavaksi hahmoksi. Finnillä myös hommaa riittää, mutta Poen edesottamuksia olisi mukava nähdä jatkossa enemmän. BB-8 on kuitenkin varastaa koko homman nimiinsä, sen verran hauska tapaus uusi pikkudroidi on!

Star Wars -faneille on mukana paljon tuttua, sillä leffa nostalgisoi häikäilemättömästi. Itsestäni tuntui, että tiettyjä juoneen liittyviä juttuja on otettu liiankin kanssa alkuperäisestä trilogiasta. Nostalgisoinnin voi tässä vaiheessa antaa hyvin anteeksi, sen verran iloiseksi elokuva minut kuitenkin teki.

Olihan se aivan huikea tunne nähdä Chewie, Han, Leia ja muut vanhat tutut uudestaan. Ford ja Fisher sujahtavat tuttuihin rooleihinsa vaivattomasti, ja voi olla, että myös Luke Skywalker (Mark Hamill) käy mestoilla kääntymässä. Ainakin Luke tuntuu olevan koko ajan hengessä mukana.

The Force Awakens tuntuu vahvasti Star Warsilta, juoni tarjoaa paljon vauhtia ja yllättäviä käänteitä sekä tarpeeksi tuoreita ideoita. Pidin esimerkiksi siitä, että leffan keskeinen sankari on tällä kertaa nainen, vaikka olihan Leiakin toki alkuperäistrilogian merkittävimpiä hahmoja.

Oli myös ilo huomata, että pimeän puolen voimatkin ovat hyvissä käsissä. Kylo Ren on nimittäin hahmo, jossa on karismaa ja uhkaavuutta, mutta hänestäkin paljastuu monia sävyjä reilun parin tunnin aikana. Vaderia on tietenkin paha kopioida saati päihittää, mutta kyllä Kylo Ren sarjan uudessa tulemisessa paikkansa täyttää.

Muut pahikset jäävät ikävä kyllä vähän sieluttomammiksi. Andy Serkisin tulkitsema "supreme leader" Snoke on varsin kammottava CGI-ilmestys, joka ei vielä vakuuttanut nimeksikään. Myös Domhnall Gleesonin kenraali Hux ja Gwendoline Christien kapteeni Phasma jäävät kovin tylsiksi. Ehkä heitäkin nähdään jatkossa enemmän.

Snoken tietokone-efektimäisestä olemuksesta huolimatta eri hahmot ja maailmat näyttävät todella upeilta, ja sitä ihan tuntee siirtyvänsä toiseen paikkaan. J.J. Abrams on selvästi tiiminsä kanssa nähnyt paljon vaivaa, jotta alkuperäisen trilogian tunnelma ja fiilis saataisiin taltioitua. Tämä onnistuu helponnäköisesti, vaikka työtä se on varmasti vaatinut.

Kokonaisuudessaan Star Wars: The Force Awakens on vuoden upeimpia viihdepaketteja ja todella tyydyttävä jatko tarinalle ainakin tällaisen kasuaalin Star Wars -fanin silmin. Yhdessä vaiheessa huomasin ajattelevani, että "hitto kun tämä kestää vain reilut pari tuntia". Olisin nimittäin viihtynyt leffan parissa vielä aika paljon pidempään.

Seikkailua vain halusi lisää ja lisää, mutta parisen vuotta pitänee jatkoa odottaa. J.J. laittoi homman hyvin alulle ja nyt vain toivotaan, että seuraavien osien ohjaajiksi kiinnitetyt Rian Johnson (mm. Looper) ja Colin Trevorrow (Safety Not Guaranteed, Jurassic World) pitävät junan raiteillaan.

Arvio: ★★★★

Teaser-traileri:

17.12.2015

Arvio: Mandariinit (Mandariinid, 2013)


Vuoden 2014 vieraskielisen Oscar-palkinnon ehdokkaista olisi nyt neljä viidestä nähtynä. Voiton vienyt Ida ja Leviathan on tullut katsottua teatterin penkissä ja Wild Talesin vuokrasin. Olen pitänyt kaikista, etenkin kahdesta ensinmainitusta, mutta Viron ehdokas Mandariinit saattaa kuitenkin olla tähän mennessä näistä elokuvista suosikkini. Zaza Urushadzen käsikirjoittama ja ohjaama elokuva onnistuu kiskaisemaan mukaansa ja koskettamaan syvältä.

Georgian alueella sijaitsevassa itsenäiseksi julistautuneessa Abhasiassa on asunut virolaisia parisen sataa vuotta. Suuri osa kuitenkin pakenee kotimaahan, kun Abhasian sota separatistien ja Georgian joukkojen välillä vuonna 1992 alkaa. Paitsi puuseppä Ivo (Lembit Ulfsak) ja hänen naapurinsa mandariiniviljelijä Markus (Elmo Nüganen), jotka haluavat saada mandariinisadon korjattua ja myytyä ennen kuin se joutuu sodan jalkoihin.

Ivo joutuu välillä rauhoittelemaan nuorempiaan.

Sota kuitenkin ehtii ensin. Ivo joutuu ottamaan hoitaakseen kaksi taistelijaa, yhden kummaltakin osapuolelta. Abhasian joukkoihin kuuluva Ahmed (Giorgi Nakashidze) uhkaa tappaa huonommassa kunnossa olevan georgialaisen Nikon (Mikheil Meskhi) heti kun tämä pääsee jaloilleen. Ivo kuitenkin yrittää rauhoitella nuorempiaan, jotteivat he nirhaisi toisiaan hänen talossaan.

Nämä neljä henkilöä ovat ainoat ruudussa olevat hahmot suurimman osan ajasta, mutta Urushadzen käsikirjoitus ja loistavat näyttelijäsuoritukset saavat katsojan uppoutumaan tarinaan vaivattomasti. Elokuva on rakennettu niin, että tuli monta kertaa ajateltua sen voisivan toimia mainiosti myös teatterinäyttämöllä.

Urushadzen nerokas kässäri rakentaa kutkuttavaa jännitystä Ahmedin ja Nikon välille. Pakon edessä he joutuvat kuitenkin sietämään toisiaan Ivon talossa. Nuoremmat miehet on sota karaissut vihaamaan toisiaan ja kaikkea mitä vastapuoli edustaa, mutta elämää nähnyt Ivo ymmärtää tilanteen turhuuden ja yrittääkin saada miesten välille aikaan sovinnon. Urushadzen elokuva onkin varsin sodanvastainen.

Ahmedin ja Nikon kanssakäynti on täynnä verbaalista solvausta ja uhoamista.

Hahmot itsessään ovat todella mielenkiintoisia, ja heistä paljastuu jatkuvasti jotain uutta. Ja heistä haluaakin oppia lisää, huomasin. Näyttelijät ovat rooleissaan mainioita, mutta etenkin Ulfsak vanhempaa viisautta edustavan Ivon roolissa säväyttää. Muut hahmot tuntuvat katsovan häntä ikään kuin ylöspäin. Sivuhuomiona mainittakoon, että Ulfsak muuten näyttelee myös Klaus Härön Miekkailijassa.

Elokuva on pienimuotoisuudessaan todella koskettava, ja vajaassa 90 minuutissa onnistutaan sanomaan paljon sellaista, mitä monet eeppiset sotaelokuvat eivät onnistu sanomaan kolmessa tunnissakaan. Ihmisyyden hyvät ja huonot puolet ovat edustettuina, ja Mandariinit osaakin sekä järkyttää että herättää toivoa. Loppujen lopuksi sanoma on kuitenkin universaali, humaani ja pasifistinen.

Hieno musiikkiraita viimeistelee kokonaisuuden. Melodia on simppeli ja saattaa joidenkin mielestä olla itseään toistava, mutta itselläni teki mieli sulkea silmät ja kuunnella aina, kun se toistui. Ei kuitenkaan viitsinyt, koska valkokankaalla tapahtui koko ajan jotain mielenkiintoista.

Jep. Vuoden parhaita elokuvia.

Arvio: ★★★★★

Traileri:

15.12.2015

LSC2015-16: Aivokuollut (Braindead, 1992)


Lienee luvassa vuoden viimeinen Letterboxd Season Challenge -päivitys, sillä haaste jää nyt joulutauolle ja jatkuu heti vuodenvaihteen jälkeen. Ja mikä olisikaan parempi tapa rauhoittua joulun odotukseen kuin hurmeella kyllästetty kauhukomedia?

Viikko on omistettu Hollie Horror -nimiselle Letterboxd-käyttäjälle, ja hänen valitsemistaan parhaista genrekauhuiluista piti valita katsottavaksi yksi. Kun tiesin saavani Peter Jacksonin Braindead-klassikon käsiini, valintani oli selvä. Hurraa!

On toki myönnettävä, että zombikauhuilu on kärsinyt silmissäni pahan inflaation viime vuosina. Se on alkanut suorastaan kyllästyttää, minkä vuoksi en jaksanut kehuttua The Walking Dead -sarjaakaan katsoa juuri alkua pidemmälle.

Braindead on kuitenkin poikkeus, koska tämä on todellinen kulttiklassikko. Kun olin vasta kersa, joku ilmoitti tässä elokuvassa tapettavan zombeja ruohonleikkurilla. "Vau! Radikaalia", ajattelin. Se jäi kuitenkin aikanaan siihen, ja koska en ole suuri B-luokan kauhuleffojen fani, en ole ottanut asiakseni pätkää hankkia hyllyyn. Ennen kuin nyt. Kaikkea sitä.

Leffahan onkin varsin hulvaton tapaus. Elävät kuolleet pääsevät valloilleen, kun päähenkilömme Lionel Cosgroven omistushaluista mutsia puree sumatralainen rotta-apina. Äityli kuolee, herää henkiin ja alkaa mutustella sisuksiinsa mm. koiria, sairaanhoitajia, ystäviä ja naapureita. Lionelilla on samaan aikaan viritteillä romanssi paikallisen myyjättären kanssa, mutta mammaongelmat ymmärrettävästi hieman häiritsevät liehittelyä.

Pelottavaksi tätä ei voi kutsua, mutta ällöttävyysmittari käy kieltämättä välillä suhteellisen korkealla. Toisaalta pätkä on sen verran hauska, että tuon tavallaan unohtaa. Aiemmin mainitun ruohonleikkurikohtauksen lisäksi leffassa on varsin innovatiivisia tapoja tappaa ja kuolla, nauroin muutaman kerran ääneenkin. Zombivauva ja kung fu -pappi ovat myös varsin repeilyttäviä ilmestyksiä.

Timothy Balme elehtii pääroolissa sopivasti kieli poskella. Lionel onkin varsin sympaattinen sankari, jolla selkeästi hieman vaikea äitisuhde ja vaikeuksia ottaa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Ruohonleikkuri pysyy kuitenkin näpeissä ihan mallikkaasti.

Loppujen lopuksi en pitänyt ihan niin paljon kuin olisin halunnut. En ehkä vain ole kovin paljon veristen gore-elokuvien perään. Genressään Braindead on silti tärkeä tapaus ja etenkin kauhun ystäville aivan olennaista katsottavaa. Muutkin saattavat saada siitä ainakin kunnon naurut.

Arvio: ★★★

11.12.2015

Arvio: Black Mass (2015)



James "Whitey" Bulger oli Etelä-Bostonin alamaailmaa 1970- ja 80-luvuilla hallinnut gangsteri, josta tuli yksi FBI:n kiivaimmin etsimistä rikollisista. Bulgerilla oli näppinsä pelissä mm. huumekaupassa, prostituutiossa ja monissa muissa hämärähommissa. Ja kuten kaikki kovimmat gangsterit, myös hän on saanut "urastaan" kertovan elokuvan, jonka pääosassa nähdään lähes tunnistamattomaksi maskeerattu Johnny Depp.

Domen arvostelussa tiedetään kertoa, että Bulger toimi korealaisen Infernal Affairs (2002) -elokuvan ohella innoittajana myös Martin Scorsesen The Departed -leffalle, mikä oli itselleni jokseenkin yllättävä tieto. Kaikkea sitä oppii. Scorsesen elokuva on kaikin puolin vetävämpi tekele, vaikkei Black Mass sekään niin onneton tapaus ole, kuin mitä linkittämäni arvio antaa olettaa.

Sekavan oloinen tekele tämä Scott Cooperin kolmas ohjaustyö silti on. Elokuvassa käydään läpi Bulgerin ura pikkurikollisesta Bostonin pahamaineisimmaksi mafiosoksi. Bulger käyttää asemaansa päästäkseen häikäilemättä hyväkseen sinisilmäistä samojen kulmien kasvattia John Connollya (Joel Edgerton), joka työskentelee FBI:ssä. Connollyn ehdotuksesta lain vastakkaisilla puolilla operoivat jätkät alkavat vaihtaa keskenään tietoja. Aluksi hommat sujuvatkin mallikkaasti, kunnes alkaa valjeta kumpi järjestelystä hyötyy enemmän.

Välillä tarinan keskushenkilönä toimii Connolly, toisinaan taas Bulger. En tiedä johtuuko se käsikirjoituksesta vai mistä, mutta ratkaisu on kömpelö. Ohjaaja Cooper ei saa tehtyä kummastakaan tarpeeksi mielenkiintoista saati samaistuttavaa henkilöä. Kolmas mielenkiintoinen hahmo on Bulgerin poliitikkoveli Billy (Benedict Cumberbatch), jonka uralle Whiteyn edesottamukset eivät tee hyvää. Billy jää kuitenkin auttamatta taka-alalle.

Juoni noudattelee ihan normaalia gangsterielokuvan kaavaa tuomatta siihen juuri mitään uutta. Meininki on kuitenkin paikoitellen sopivan synkkää, armotontakin. Leffassa on kuitenkin välillä suvantokohtia, jolloin mielenkiinto sitä kohtaan laskee. Parituntisen elokuvan katsoo kuitenkin ihan mielellään, vaikka se ei erityisen kovalle tasolle missään vaiheessa nousekaan.

Johnny Deppin suorituksesta on sanottava ainakin se, että välillä unohdin katselevani Depp-elokuvaa. Ajoittain hän saa kaivettua Bulgerista esille uhkaavan sosiopaatin, mutta missään vaiheessa hahmoon ei päästä kovin syvälle kiinni, mikä olisi tämänkaltaiselle elokuvalle elintärkeää. Syytä voi toki vierittää myös käsikirjoittajan ja ohjaajan suuntaan. Ei Bulgerista mitään unohtumatonta pahista (tyyliin Al Pacinon Tony Montana) tule, mutta suoritus on kuitenkin perushyvä.

Deppin elokuvahan Black Mass on, eivätkä muut näyttelijät oikein pääse loistamaan. Edgertonin hahmo on niin tylsä, että suoritus ei oikein nappaa, ja Cumberbatchista jäi mieleen lähinnä hahmon vääntämä ärsyttävän teennäisen oloinen Boston-aksentti.

Esittämästäni kritiikistä huolimatta viihdyin leffan parissa ihan hyvin. Ei se suuria hurraa-huutoja aiheuta, mutta heikompiakin tekeleitä on genressä nähty. Tuoreemmista tapauksista suosittelisin kuitenkin keväällä teattereissa pyörinyttä Väkivallan vuotta (A Most Violent Year, 2014) ennen tätä. Se oli vähän freesimpi elokuva monella tavalla.

Arvio: ★★★

Traileri:

10.12.2015

LSC2015-16: Nykyaika (Modern Times, 1936)


Kausihaasteen parissa jatketaan! On koittanut mykkäkomedioiden viikko, jonka aikana oli tavoitteena katsoa ainakin yksi komediaksi laskettava mykkäelokuva jommalta kummalta lajityypin kantaisältä, Charlie Chaplinilta tai Buster Keatonilta.

Keatonin elokuvien osoittautuessa hankalammiksi löytää päädyin Chapliniin, sillä hänen mykkäkomedioistaan oli ainakin tämä Nykyaika vielä näkemättä. Keatonin aika koittaa joskus myöhemmin.

Niin, Nykyaika taitaakin olla Chaplinin uran viimeinen mykkäelokuvaksi laskettava tuotos, vaikka siinä jo jonkin verran ääntäkin kuullaan. Elokuva jatkaa Chaplinin kuulun Kulkuri-hahmon edesottamuksia, ja tällä kertaa rakastettava tohelo yrittää tienata elantonsa suuren laman jälkeisessä teollistuvassa yhteiskunnassa, jossa työnantajat ajattelevat lähinnä tuottavuuden kasvua, eivät niinkään työntekijöiden parasta.

Tästäkin tilanteesta revitään silti aivan loistavaa fyysistä komediaa, jossa on myös sanomaa mukana. Elokuvan alkupuolella liukuhihnatyössä oleva Kulkuri tekee yhtä liikettä niin kauan, että hänen kroppansa nykii samalla tavalla tauollakin. Hauskaa, mutta laittaa myös ajattelemaan.

Alkupuolen huippukohta on kohtaus, jossa firma haluaa testata ruokatauot korvaavaa ruokintakonetta Kulkurilla. Kone menee tietenkin epäkuntoon ja lopputulos aiheuttaa reaktion, jota voisi kutsua vaikka ulvomisnauruksi.

Kulkuri testailee erilaisia töitä ja joutuu vankilaankin, mutta Chaplinin elokuviin yleensä mahtuu jonkinlainen romanssikin. Niin nytkin, kun Kulkuri tapaa toisen yhteiskunnassa ulkopuolisena elävän kauniimman sukupuolen edustajan.

Rakkaustarina on sympaattinen, mutta itse pidin elokuvassa enemmän sen kantaaottavuudesta ja Chaplinin nerokkaasta komediasta. Mies laittoi koko kroppansa peliin ja komediassa aina niin tärkeä ajoituksen taito oli myös huikean hyvin hallussa.

Kokonaisuudessaan Nykyaika on yksi parhaista näkemistäni Chaplin-elokuvista Kultakuumeen (The Gold Rush, 1925) ja Chaplinin pojan (The Kid, 1921) ohella. Elokuvan sanoma on vahvasti pienen ihmisen puolella ja huumorikin toimii. Aivan mainiota settiä, suosittelen testaamaan.

Arvio: ★★★★

P.S. Tässä vielä elokuvan paras kohtaus Youtubessa. Suosittelen katsomaan koko elokuvan, mutta tästä vähän esimakua.

 

3.12.2015

LSC2015-16: Melkein julkkis (Almost Famous, 2000)


Kausihaasteessa vuorossa ovat kasvutarinat. Coming of Age -viikon haaste olikin katsoa ainakin ksi kasvutarinan sisältävä elokuva kolmelta genren leffoja sisältävältä listalta. Tämä oli samalla tilaisuus pyyhkiä yksi elokuva Netflix-jonosta, sillä Cameron Crowen ohjaama Melkein julkkis on ollut tarkoitus katsoa jossain vaiheessa muutenkin.

Leffa kertoo musakriitikoksi hamuavasta teinistä, jonka Rolling Stone -lehti pestaa seuraamaan nosteessa olevan Stillwater-yhtyeen kiertuetta ja tekemään siitä raportin lehteen. Rolling Stone vain ei tiedä, että kriitikkopoitsu William (Patrick Fugit) on vasta 15-vuotias.

Willin kovasti ihailema kriitikko Lester Bangs (Philip Seymour Hoffman) ohjeistaa tätä olemaan ystävystymättä rokkareiden kanssa, koska se ei ole hänen mukaansa todellista. Tämä osoittautuu kuitenkin nuorelle pojalle haasteelliseksi. Yhtyeen matkassa Will törmää myös bändärijoukkoon, joiden johtohahmona häärii Penny Lane (Kate Hudson).

Leffan kasvuelementti on siinä, että varsin suojattua elämää äitinsä hoteissa aiemmin viettänyt Will altistuu ensimmäistä kertaa elämässään holtittomalle bailaukselle huumeineen, rakastumisineen ja sekoiluineen. Seuraa hauskanpitoa, ystävystymistä, rakastumista, miehistymistä, sydänsurujakin. Varsin universaali nuoren ihmisen kasvutarina, vaikka ihan jokainen ei rockyhtyeen kiertueelle pääsekään!

Hyvin tehty elokuvahan tämä on, mutta aivan täysillä se ei mukaansa tempaise. Näyttelijät ovat hyviä, ja esimerkiksi Kate Hudson ei varmaankaan ikinä ole näytellyt paremmin, mutta rosoisuutta tämänkaltainen tarina olisi kaivannut enemmän. Meininki on vähän liian siloitellun oloista, kun päähenkilökin säilyy niin kovin kilttinä poikana loppuun asti. Lämminhenkisenä ja varsin hauskanakin elokuvana Melkein julkkis viihdyttää silti kivasti.

Arvio: ★★★

1.12.2015

Arvio: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2, 2015)


Suzanne Collinsin nuortenkirjoihin perustuva Nälkäpeli-sarja päättyy Matkijanärhen jälkimmäisellä puoliskolla. Jos kiinnostaa, ensimmäisen osan pikaisen arvioni pääset lukemaan tästä. Osa 2 ei ikävä kyllä merkittävästi paranna ykkösosasta. Samoja ongelmia on havaittavissa, joten päätösosankin kohtalo on olla heikosti rytmitetty ja turhan pitkäksi venytetty tussahdus.

Tuttuun tapaan tarina jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi, joten aiempia tapahtumia sai taas muutaman minuutin palautella mieleen. Häikäilemättömän ja epäilemättä vallanhimoisen kapinallisjohtajan Alma Coinin (Julianne Moore) johtama hyökkäys Panemin riistäjäpresidentti Snow:ta (Donald Sutherland) vastaan jatkaa vääjäämätöntä etenemistään kohti Capitolia. Sankarittaremme Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) haluaa riistää presidentin hengen itse. 

Seuraa vähintään puolittain improvisoitu soluttautuminen pääkaupunkiin. Capitolin kadut on täytetty hengenvaarallisilla ansoilla hieman sarjan kahdessa ensimmäisessä elokuvassa nähtyjen nälkäpelien tyyliin, joten joukon harvenemista on odotettavissa. Jännitystä on saatu paikoitellen mukaan, mutta ansat tuntuvat vähän epäloogisilta. Ainakin mukaan on saatu runsaasti täpäriä pelastumisia.

Suvantokohdat on täytetty omasta näkökulmastani tylsällä kolmiodraamalla. Katnissin on päätettävä, pariutuuko hän nuoruudenrakkautensa Galen (Liam Hemsworth) vai nälkäpeleissä kohtaamansa Peetan (Josh Hutcherson) kanssa. Leffa tuntuu hieman heikosti rytmitetyltä, ja kestoakin on aivan liikaa. Olettaisin, että Matkijanärhi on jaettu kahdeksi elokuvaksi puhtaasti taloudellisin perustein, mutta turhaa tyhjäkäyntiä karsimalla olisi päätösosasta varmaankin saatu yhdistämällä varsin hyvä kolmetuntinen pläjäys.

Elokuvaa jaksaa kuitenkin seurata keskivertoa paremmin hienon päähahmon ansiosta. Jennifer Lawrence on jälleen Katnissin roolissa erinomainen ja hän kannatteleekin koko elokuvasarjaa harteillaan hienosti. Muutkin näyttelijät tekevät kyllä parhaansa. Koska kyseessä ei kuitenkaan ole mikään käsikirjoittamisen riemuvoitto, määräänsä enempää ei Mooren, Sutherlandin, Woody Harrelsonin tai Philip Seymour Hoffmanin kaltaisilla laatunäyttelijöillä ole tehtävissä. Jälkimmäiselle on vielä toivotettava kevyet mullat, sillä mies kuoli kesken kuvausten eikä häntä enää loppupuolella kuvissa nähdä.

Kaiken kaikkiaan Nälkäpelit ovat olleet erinomaisella sankarittarella varustettua, ihan hyvää ja vähän keskitasoa synkempää Hollywood-viihdettä. Lupaavan alun jälkeen sarja ei ole kuitenkaan onnistunut nostamaan tasoaan vaan lässähtää kahden viimeisen osan aikana melkoisen tylsäksi. Turhaan näistä silti vingun, koska en edes ole sitä kohderyhmää, jolle nämä elokuvat on tehty. Mutta silti, meh.

Arvio: ★★½

Traileri:

27.11.2015

LSC 2015-16: Uhkavaatimus maalle (The Day the Earth Stood Still, 1951)


Kausihaaste on edennyt viikolle 12, jonka aikana on tarkoitus katsoa yksi 1950-luvulla tehty scifielokuva. Vähälle on vanhan koulun tieteisleffojen katsominen tähän mennessä jäänyt, mutta mikäs siinä, kun yksi ensimmäisistä näkemistäni sattuu olemaan eräs lajityypin klassikoista.

Ajattelin elokuvan olevan jotenkin camp-henkinen tapaus ja yllätyin sen osoittautuessa varsin vakavahenkiseksi pätkäksi. Uhkavaatimus maalle onkin vahvasti kylmän sodan alle sijoittuva elokuva, jonka keskeisenä viestinä on varoittaa ihmiskuntaa ydinsodan vaaroista.

Klaatu-niminen mies toisesta maailmasta saapuu robotin kera lentävällä lautasellaan välittämään kotiplaneetallemme viestin: eläkää rauhassa tai teidät tuhotaan. Klaatu haluaisi välittää viestin kaikille maailman valtioiden johtajille samanaikaisesti, mutta koska se on paranoidissa toisen maailmansodan jälkeisessä maailmantilanteessa mahdotonta, päättää hän soluttautua yhteiskuntaan ja demonstroida vaatimuksensa vakavuuden toisella tapaa. Helpolla viesti ei siltikään mene perille.

Elokuva on melko ajatonta kamaa etenkin sanomansa puolesta, sillä se toimii nykyisessä sekasortoisessa maailmantilanteessa yhtä hyvin kuin 50-luvullakin. Tietyissä asioissa emme ole kovin paljon ajan saatossa kehittyneet.

Ajan hammas puree tietysti eritoten erikoistehosteita, mutta yllättävän hyviltä nekin silti näyttävät. Klaatun mukana matkaavasta robotista tulivat kovasti mieleen X-Men-sarjakuvissa ja viimeisimmässä niihin perustuvassa elokuvassa X-Men: Days of Future Past nähdyt tuhoajarobotit. Sen verran legendaarinen tapaus tämä elokuva on, ettei olisi valtava ihme, jos se on Marvelin taiteilijoitakin innoittanut.

Yksi scifielokuvan virstanpylväistä sellaisten elokuvien kuin Godzilla (Gojira, 1954) ja Se toisesta maailmasta (The Thing from Another World, 1951) ohella on nyt nähty, mutta scifistä kovasti pitävänä tahdon lisää. Minulle on kehuttu ainakin Ruumiinryöstäjiä (Invasion of the Body Snatchers, 1956), mutta toisaalta haluaisin myös aikanaan katsastaa esimerkiksi Ed Woodin legendaarisen huonoina pidettyjä ohjaustöitä, kuten Plan 9 from Outer Space (1959). Tästä on hyvä jatkaa!


Arvio: ★★★★

26.11.2015

LSC 2015-16: Studio Ghibli -viikko


Prinsessa Nausicaä ja saastemetsän ohmu-olento.

Pitänee taas päivittää tilanne kausihaasteen suhteen. Yhdestoista viikko omistettiin Studio Ghiblille, joka on 80-luvulta lähtien ihastuttanut mielikuvituksellisilla animaatioelokuvillaan, kuten Henkien kätkemä (Sen to Chihiro no kamikakushi, 2001) ja Naapurini Totoro (Tonari no Totoro, 1988).

Tunnetuin Ghibli-ohjaaja on tietenkin edellä mainittujenkin leffojen takana oleva Hayao Miyazaki, mutta studion perustajajäseniin kuuluu myös Isao Takahata. Haasteena olikin katsoa jomman kumman ohjaajan Ghiblille tekemistä elokuvista vähintään yksi. Valintani kohdistui Miyazakiin, sillä legendaarisen ohjaajan elokuvia oli vielä runsaasti näkemättä. Takahatan tuotoksiin aion perehdyä joskus hamassa tulevaisuudessa.

Hayao Miyazakin mielikuvitus on rajaton.

Hyllyssä haasteen Ghibli-viikkoa jo odottelivatkin elokuvat Tuulen laakson Nausicaä (Kaze no tani no Naushika, 1984), Laputa - linna taivaalla (Tenkû no shiro Rapyuta, 1986) ja Prinsessa Mononoke (Mononoke-hime, 1997). En kirjoita elokuvista erikseen arvosteluita, vaan lähinnä yleisellä tasolla kulkevat lyhyet mietteet kaikista kolmesta.

Tähän mennessä näkemistäni Miyazaki-elokuvista kaikki ovat olleet vähintään hyviä, eivätkä nämäkään tee jatkumoon poikkeusta. Kaverin kanssa tuli juteltua, että tietynlaisen mielentilan Ghiblin tuotanto yleensä vaatii, koska niissä on yleensä melko paljon sulateltavaa.

Näitä kolmea elokuvaa yhdistää huima mielikuvitus ja tyylikäs piirrosjälki. Elokuvien maailmat ovat yksityiskohtaisia, kauniita ja rikkaita. Hahmoista voisi sanoa samaa, sillä sivuhahmotkin ovat näissä tavallista mielenkiintoisempia ja persoonallisempia tapauksia. Juoneltaan Laputa - linna taivaalla taitaa olla kaikkein suoraviivaisin tapaus, mutta kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteita löytyy kahdesta muustakin pätkästä.

Prinsessa Mononoke, susien kasvattama ja ihmisiä vihaava sankari.

Ihmisen, luonnon ja teknologian suhde on teema, joka toistuu Miyazakin elokuvissa lähes joka kerta. Etenkin Tuulen laakson Nausicaä ja Prinsessa Mononoke toimivat tällä saralla varoituksina luonnon hyväksikäytön ongelmista. Ahneet aikuiset jäävät näissä yleensä alakynteen. Keskeiset hahmot ovatkin yleensä lapsia, jonkin sortin prinsessoja tai prinssejä, joiden kautta luontoteemat välittyvät katsojalle helposti.

Kuten useista Pixar-elokuvistakin, Ghiblin tuotoksista saa paljon irti vaikka lapsuus olisi mennyt ohi jo aikaa sitten. Toki ne ovat lapsillekin laadukasta ja opettavaista mielikuvituksenruokaa, mutta aivan perheen pienimmille ne eivät välttämättä sovi. Varsinkin Prinsessa Mononoke on irtopäineen sen verran pelottava ja väkivaltainen, että se on vähän kehittyneempään makuun tehty.

Hienoja elokuvia kaiken kaikkiaan, vaikka kyllä Henkien kätkemä ja Naapurini Totoro siltikin taitavat arvoasteikossani niiden edellä säilyä.

24.11.2015

Arvio: Nawalin salaisuus (Incendies, 2010)


Nawalin salaisuus on Denis Villeneuven ohjaama draamaelokuva, jonka Kanada lähetti ehdokkaakseen vuoden 2011 Oscar-gaalaan. Leffa valittiinkin viiden finaaliehdokkaan joukkoon parhaan vieraskielisen elokuvan sarjassa, mutta voitto meni lopulta Tanskaan ja Susanne Bierin hienolle Kosto-elokuvalle (Hævnen, 2010). Mielestäni Villeneuven elokuva on vielä sitäkin vaikuttavampi.

Elokuva alkaa mysteerinä, kun kaksoissisarukset Jeanne (Mélissa Désormeaux-Poulin) ja Simon (Maxim Gaudette) passitetaan selvittämään kuolleen äitinsä Nawal Marwanin (Lubna Azabal) menneisyyttä. Nawal on antanut lapsilleen tehtävän etsiä isänsä ja veljensä, joista jälkimmäisen olemassaolosta kaksosilla ei ole entuudestaan hajuakaan. Jäljet johtavat nimeämättömään Lähi-Idän valtioon, jossa äidin traaginen menneisyys keskellä sisällissotaa alkaa hiljalleen paljastua.

Elokuvan ranskankielinen nimi Incendies viittaa tulenarkuuteen, ja se onkin harvinaisen osuva kuvaus elokuvalle sekä tapahtumaympäristön että keskushenkilön menneisyyden puolesta. Wajdi Mouawadin samanniminen näytelmä, johon elokuva perustuu, sijoittuu käsittääkseni Libanoniin ja pohjaa osittain maan sisällissodan tapahtumiin.

Elokuvassa tapahtumapaikkaa ei kuitenkaan haluta spesifioida. Valinta on mielestäni hyvä, sillä Nawalin salaisuus ei ole pohjimmiltaan poliittinen leffa. Tietyn maan historian kytkeminen elokuvaan veisi väistämättä huomiota itse tarinalta.

Leffa onkin mahanpohjassa asti tuntuva, jysäyttävä kuvaus sekä Nawalin karusta menneisyydestä, halusta rikkoa väkivallan kierre ja rajattomasta äidinrakkaudesta. Pirteäksi elokuvaksi tätä ei voi sanoa, mutta traagisuutensa keskellä se on myös katarttinen kokemus sekä keskushahmoilleen että katsojalle.

Villeneuve on nyt ainakin pariin otteeseen osoittanut kiinnostuksensa vahvoja naisrooleja kohtaan. Tuoreinta Sicario-elokuvaansa tehdessään mies vastusti tiukasti studion pyrkimystä vaihtaa elokuvan päähenkilö naisesta mieheksi. Myös Nawalin salaisuuden keskiössä on vahva naisosa, jossa belgialainen Lubna Azabal tekee huiman roolityön.

Toisaalta taas Enemy-elokuvassa sitoutumiskammoinen päähenkilö pelkää naisia ja Polytechnique puolestaan kertoo Montrealin yliopistosurmista, joissa häiriintynyt misogynisti kohdistaa väkivallan nimenomaan naisopiskelijoihin. Jokin mies-nainen-asetelmassa tuntuu Villeneuvea kiehtovan. Tekisi mieli kysyä tarkemmin, mikä!

Roolitukseen palatakseni myös kaksosia näyttelevät Désormeaux-Poulin ja Gaudette onnistuvat hyvin. Lähi-Itään sijoittuvat kohtaukset on kuvattu Jordaniassa, ja pienemmät roolit onkin täytetty paikallisilla varsin kokemattomilla näyttelijöillä. Tämä antaa elokuvaan ainakin rutkasti autenttisuutta.

Sicarion nähtyäni pidin sitä Villeneuven toistaiseksi parhaana elokuvana, mutta katsottuani nyt Nawalin salaisuuden uudestaan, en olisi asiasta enää niin varma. Olen pitänyt kieltämättä kaikista ohjaajan elokuvista kuin hullu puurosta, mutta tämä on niistä varmaankin eniten tunteisiin menevä tapaus. Mitä enemmän tätä elokuvaa ajattelen, sitä korkeammalle arvoasteikolla se nousee. Elokuva muuten löytyy Suomen Netflixistä alkuperäisnimellään Incendies. Suosittelen lämpimästi tutustumaan.

Kanadalaisohjaaja tuntuu liikkuvan eri genreissä melko vaivattomasti, ja odotukset paria seuraavaa elokuvaa kohtaan ovatkin korkealla. Villeneuvelta on nimittäin tulossa kaksi scifielokuvaa, The Story of Your Life ja Blade Runner -jatko-osa. Eihän noita malttaisi millään odottaa.

Arvio: ★★★★★

Traileri:

23.11.2015

Arvio: Vakoojien silta (Bridge of Spies, 2015)


Kävin hiljattain Finnkinon Mystery-näytöksessä, jossa esitettävä elokuva säilyi yllätyksenä alkuteksteihin saakka. Olin kohtalaisen tyytyväinen elokuvan paljastuessa Steven Spielbergin uusimmaksi ohjaustyöksi, koska melko todennäköisesti olisin sen käynyt katsomassa muutenkin. Tavallaan myös harmi, sillä jokin aivan puskista tuleva yllätysvetokin olisi toiminut. Tapahtuma on silti hieno ja sali tuli melkein ääriään myöten täyteen. Finnkinolta voi edelleen odottaa tempaukselle jatkoa.

No, käydäänhän kiinni itse elokuvaan. Vakoojien silta on kylmän sodan ajalle sijoittuva ja tositapahtumiin perustuva vakoilujännäri, jossa vakuutusyhtiön lakimies (Tom Hanks) värvätään Neuvostoliiton vakoojan (Mark Rylance) puolustusasianajajaksi ja sen jälkeen vielä hoitamaan Neuvostoliittoon salaisella vakoilulennolla pudonnut CIA-agentti neuvostoviranomaisten hoteista takaisin kotiin. Myös amerikkalainen talousopiskelija jää Itä-Berliinin puolella Itä-Saksan poliisin huostaan. Kaksi amerikkalaisvankia pitäisi siis vaihtaa yhteen neuvostovakoojaan, joten Donovanin neuvottelutaidot joutuvat todelliseen testiin.

Sympaattinen lakimies tasapainoilee CIA:n tyyppien sekä Neuvostoliiton ja Itä-Saksan byrokraattien kanssa. Tyypilliseen vakoilujännärien tapaan salamyhkäisyyttä riittää yllin kyllin, mutta tarina etenee reilun parin tunnin kestostaan huolimatta varsin reippaaseen tahtiin. Käsikirjoitusta ovat olleet Matt Charmanin kanssa laatimassa Joel ja Ethan Coen, ja veljekset ovatkin omanlaistaan huumoria saaneet dialogiin tuotua.

Leffa jää silti pettymykseksi, sillä siitä puuttuu vakoojajännärille niin oleellinen jännitys. Kyllä tässä siihen suuntaan yritystä on, mutta tositapahtumiin pohjautuva juoni on ehkä vain liian tylsä. Vangiksi jääneille jenkkipoitsuillekaan ei anneta tilaa kasvaa tarpeeksi kiinnostaviksi hahmoiksi, joten heidän kohtalostaan ei oikeastaan jaksa välittää hirveästi. Neuvostovakoojaa tulkitseva Rylance saa enemmän ruutuaikaa ja suoritus onkin parasta mitä elokuvalla on tarjota.

Vakoojien silta on tavallaan vakoojajännäri Spielberg-filtterin läpi vedettynä, mikä tekee siitä ihan sympaattisen, lämminhenkisen ja koko perheelle sopivan elokuvan. Vähän valju, mutta kuitenkin tasaisen laadukas esitys. Spielbergiltä odottaisi silti parempaa.

Arvio: ★★★

Traileri:

18.11.2015

Arvostelu: Beasts of No Nation (2015)


True Detectiven ykköskauden ja sellaiset elokuvat kuin Jane Eyre (2011) ja Ei nimeä (Sin nombre, 2009) ohjanneen Cary Fukunagan uusin elokuva Beasts of No Nation on Netflixiltä melko kovan profiilin hankinta omaan alkuperäiselokuvien tarjontaansa, ja samalla se saattaa toimia jonkinlaisena sysäyksenä elokuvien levityskäytäntöjen mullistukselle.

Beasts of No Nationin kohdalla on Netflix-sopimuksessa paljon järkeä. On nimittäin vaikea kuvitella, että se keräisi aiheensa ja ikärajansa puolesta elokuvateattereissa kovin suuria katsojamääriä. Netflix puolestaan tarjoaa sille miljoonia potentiaalisia katsojia. Vielä kun arviot ovat olleet suotuisia ja mukana on lisäksi kova näyttelijänimi Idris Elba, ei leffan luulisi ainakaan hukkuvan suoratoistopalvelun massaan.

Elokuva on karu ja varsin väkivaltainenkin kuvaus lapsisotilaaksi joutuvasta pojasta Agusta (Abraham Attah ensimmäisessä elokuvaroolissaan). Pikkupojan köyhä mutta huoleton lapsuus nimeltämainitsemattomassa sisällissodan runtelemassa afrikkalaisessa valtiossa saa lopun, kun äiti ja vauvaikäinen pikkusisko lähetetään pois ja muu perhe tapetaan hallituksen sotilaiden toimesta.

Metsässä harhailevan Agun löytää Komendantiksi itseään kutsuva kapinallisjohtaja (Elba), joka alkaa kouluttaa Agusta lapsisotilasta omiin joukkoihinsa. Elokuva näyttää, minkälaisia traumoja uuvuttava sissisota nuoreen poikaan jättää, mutta vähän valoakin sieltä tunnelin päästä pilkottaa. Fukunaga on saanut ripauksen keveyttä muuten niin raskaaseen aiheeseen. Erittäin hyvä!

Abraham Attah on todella luonnollisen oloinen keskeisessä Agun roolissaan, ja muutenkin pääosin kokemattomat näyttelijät onnistuvat mielestäni hienosti. Idris Elba on tietenkin joukon tunnetuin nimi, mutta mitään "katsokaa minua" -elkeitä ei näy. Erittäin vahva suoritus, josta tulee hieman mieleen Forest Whitakerin Oscar-palkittu rooli The Last King of Scotland -elokuvassa. Jännä nähdä, saako Netflix lobattua Elballe ehdokkuuden.

Budjetti ei kovin suuri ole ollut, joten joissakin kohdissa tietokone-efektit erottaa selvästi. Niitä kuitenkin käytetään sen verran hillitysti, että merkitys ei ole suuri. Kuvaus on silti tyylikästä ja Ghanassa kuvattu elokuva antaa tapahtumapaikoistaan realistisen vaikutelman.

Kokonaisuudessaan laadukas pätkä, joka pistää mietteliääksi olematta liian masentava.

Arvio: ★★★★

Traileri:

17.11.2015

LSC 2015-16: Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962)


 
Aluksi on kyllä todettava, että on tämä Letterboxd Season Challenge elävöittänyt blogia selvästi, vaikka itse sanonkin! Tulee mukavasti uutta intoa ja virtaa, kun uudempien teatterijulkaisujen rinnalla kirjoittelee myös klassikoista ja laajemmin Hollywoodin ulkopuolella tuotetuista pätkistä. Uskoisin, että lukijankin kannalta tämä on hyvä asia.

Sitten lätinät sikseen ja asiaan. Leffahaasteessa vuorossa on länkkäriviikko, mikä tarkoitti ainakin yhden John Fordin, Sergio Leonen tai Budd Boetticherin ohjaaman westernin katsomista. Näkemäni perusteella en ole suuri John Ford -fani, mutta koska Leonen länkkärit alkavat olla jo kaikki katsottuna ja Boetticherin tuotoksia ei juuri saatavilla ollut, päätin antaa miehelle ansaitsemansa uuden mahdollisuuden.

Tarina lähtee liikkeelle, kun Liberty Valance -nimisen rikollisen johtaman postivaunuryöstön uhriksi jäänyt Ransom Stoddard (James Stewart) saapuu paikattavaksi Shinbonen pikkukaupunkiin. Varaton lakimies jää pelastajiensa ravintolaan töihin ja alkaa myös opettajaksi.
 
Valance (Lee Marvin) jatkaa pikkukaupungin terrorisointia, mutta Stoddard ei aio vain katsella tämän toimintaa sivusta. Mies aikoo napata rikollisen, ja avukseen hän saa paikallisen apulaissheriffin Tom Doniphonin (John Wayne). Kolmiodraamakin astuu mukaan kuvioihin, sillä sekä Ransom että Tom ovat ihastuneet samaan paikalliseen naiseen, Hallieen (Vera Miles).
 
Vaikka olenkin enemmän Leonen ja Corbuccin spagettiwesternien ystävä, ei tästäkään suuremmin valittamista löydy. Juoni itsessään on mielenkiintoinen ja tarjoaa myös yllätyksiä. Elokuva tosin tuntuu parituntisena hieman venytetyltä, mutta olisihan se toki haastavaa kertoa usean vuoden ajalle sijoittuvaa tarinaa lyhemmässäkään ajassa.
 
Joissakin tilanteissa näyttelijäntyö on hieman ylilyövää, mutta se häiritsee itseäni lähinnä pahista esittävien sivuosanäyttelijöiden kohdalla. Tällä Ford varmaankin hakee kontrastia hyvien ja pahojen hahmojen välille, mutta minusta homma menee tällä kertaa välillä turhan teatterin puolelle.
 
Pääosissa James Stewart ja John Wayne pärjäävät hyvin, joskaan roolit eivät tarjoa yllätyksiä. Stewartin Stoddard on korkeasti koulutettu ja lain sanaan luottava hemmo, kun taas Waynen esittämä Doniphon on perinteinen villin lännen pyssysankari. Molemmat kyllä muuttuvat elokuvan aikana, mistä kyllä pidin.

Jos tätä vertaa muihin näkemiini John Ford -länkkäreihin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) ja Etsijät (The Searchers, 1956), pidin tästä aavistuksen enemmän. Vannoutuneeksi John Ford -faniksi en silti ala vieläkään.

Arvio: ★★★½



11.11.2015

TV-arvio: Daredevil - Kausi 1 (2015)


Jottei tämä blogi olisi ihan tyystin leffapainotteinen, ajattelin aloittaa TV-sarjojenkin arvioimisen. Aikoinaan tuli Breaking Bad -sarjalle kirjoiteltua pieni oodi (joka löytyy tästä), mutta muuten sillä saralla on ollut aika hiljaista. En tiedä tuleeko tästä tapa, mutta ainakin mielenkiintoisimmat tapaukset tulevat tänne päätymään.

Otetaan käsittelyyn Marvelin Netflix-yhteistyön käynnistänyt Daredevil, jonka ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi suoratoistopalveluun keväällä. Kauden kolmetoista jaksoa on tullut tähän mennessä katsottua jo kahteen kertaan, mikä on todella harvinaista minulle.

Pidän Daredevilin astetta Marvel-elokuvia synkemmästä tunnelmasta ja hieman aikuisempaan makuun sopivasta rosoisuudesta. Sarja toki sijoittuu samaan universumiin kuin Avengers-elokuvat ja niiden hahmojen sooloelokuvat, mutta nyt ei taistella ulkoavaruuden voimien kanssa.


Matt Murdock (Charlie Cox) alter egoineen pyrkii puolustamaan kotikaupunginosaansa New Yorkin Hell's Kitcheniä rikollisuutta ja korruptoituneita vallanpitäjiä vastaan päivisin puolustusasianajajana ja pimeän tullen oman käden oikeutta harjoittavana Daredevilinä.

Murdock myös eroaa Avengers-tiimistä siinä mielessä, että hänellä ei ole samanlaisia supervoimia kuin esimerkiksi Thorilla tai Kapteeni Amerikalla. Murdock sokeutui lapsena onnettomuudessa, jonka seurauksena hänen muut aistinsa alkoivat toimia korostetun hyvin, minkä vuoksi hän pystyy itse asiassa toimimaan kanssaihmisiä paremmin. Lisäksi Murdock on taistelulajien mestari, melkoinen ninja.


Sokeus antaa Murdockille hyvän peitetarinan yöllisiä puuhia ajatellen. Päivisin hän pyörittää asianajotoimistoa ystävänsä Foggy Nelsonin (Elden Henson) ja remmiin päätyvän Karen Pagen (True Bloodista monelle tuttu Deborah Ann Woll) kanssa. Murdock myös hankkii työssään vihjeitä, joiden perusteella mies auringon laskettua lähtee rikollisia kurmuuttamaan. Eihän kukaan nyt sokeaa miestä epäilisi, eihän?

Korostuneista aisteistaan huolimatta Murdock ei kuitenkaan ole ylivertainen tai haavoittumaton, vaan osumaakin otetaan välillä oikein kunnolla. Erään tällaisen keissin jälkeen miehen salaisuuden saa selville sairaanhoitajana toimiva Claire Temple (Rosario Dawson). Mattin menetelmät kyseenalaistava hoitsu ymmärtää kuitenkin miehen tarkoitusperät pohjimmiltaan hyviksi ja auttaa häntä.


Tästä päästäänkin siihen, miten paljon tykkään sarjan tavasta käsitellä "hyviksen" ja "pahiksen" roolia. Sekä Matt että Wilson Fisk (Vincent D'Onofrio), tämän päävastustaja ensimmäisellä tuotantokaudella, haluavat puhdistaa kaupungin rikollisuudesta, mutta heidän keinonsa vain ovat vähän erilaiset.

Kumpainenkin liikkuu moraalisesti varsin harmaalla alueella, joskin Fisk paljon häikäilemättömämmin. Tämä antaa hahmoille syvyyttä ja tekee sarjasta astetta mielenkiintoisemman kuin absoluuttinen hyvä vastaan paha -asetelma. D'Onofrion boss level -tasoa oleva tulkinta vakuuttaa, sillä vaikka Fisk piinkova rikollinen onkin, on hänellä myös herkempi puolensa. D'Onofrio osaa tuoda esiin myös Fiskin fyysisen presenssin ja uhkaavan arvaamattomuuden.


Charlie Cox oli itselleni tuntematon nimi, mutta mitäpä tuosta, sillä brittihemmo tekee vakuuttavasti Matt Murdockin roolista omansa ja pyyhkii siinä sivussa Ben Affleckilla lattiaa. Marvel ja Netflix ovat ottaneet näyttelijävalinnat muutenkin tosissaan, mistä kielii esimerkiksi enemmän elokuvamaailmasta tuttujen D'Onofrion ja Rosario Dawsonin palkkaaminen. Deborah Ann Woll ja etenkin Elden Henson puolestaan tuovat sarjaan hieman keveyttä ja huumoria.

Visuaalinen anti alkaa jo olla Netflix-sarjojen tavaramerkki. Öinen New York näyttää todella komealta ja kuvaus on hoidettu ammattitaidolla. Mätkintäkohtauksen koreografi ansaitsee ehdottomasti kymppiplussan ja papukaijamerkin. Hieno esimerkki on toisen jakson pitkä Oldboy-henkinen yhden oton kohtaus, jossa Murdock ottaa rikollisjengistä mittaa näiden omassa kotiluolassa.


Ykköskauden juonen kaari toimii mielestäni hyvin. Murdockin taustaa esitellään alkupuolella useammassa jaksossa, mikä antaa mahdollisuuden tutustua hahmoon pikkuisen paremmin kuin vaikkapa parin tunnin elokuva. Koko ykköskausi on itse asiassa vähän sellainen Daredevilin "origin story". Loppupuolella tutustutaan myös Wilson Fiskin maailmaan, ja hänen asettamisensa Murdockin vastapariksi onkin yksi tuotantokauden kantavista teemoista.

Vähän jäi kyllä sellainen olo, että kauden lopetus on hieman hätäinen. Paljonpa tuo ei haittaa, koska muuten homma toimii. Kakkoskautta odotellaan jo vesi kielellä, sillä esimerkiksi Elektran ja Tuomarin eli The Punisherin mukanaolokin on vahvistettu. Melkoista herkkua tulossa ensi keväänä!

Vaikka esimerkiksi ensimmäisestä Avengersista ja Guardians of the Galaxysta kovasti pidinkin, tämä on nyt ehkä se ensimmäinen omaan makuuni täydellisesti iskevä Marvel-tuotos. Daredevilin ohella omat Netflix-sarjansa saavat ainakin Jessica Jones ja Luke Cage, joista edellämainitun ensimmäinen tuotantokausi ilmestyy reilun viikon päästä. Hahmosta en tiedä oikein mitään, joten jännän äärellä ollaan!

Arvio: ★★★

Traileri:

10.11.2015

LSC 2015-16 - Kolme väriä: Punainen (Trois couleurs: Rouge, 1994)


Letterboxd Season Challenge -leffahaasteen tiimoilta jatketaan. Krzysztof Kieslowskin väritrilogian päätösosa, ja samalla ohjaajan viimeiseksi jäänyt elokuva Kolme väriä: Punainen jatkaa ranskan lipun värien teemojen parissa. Sinisen teemana oli vapaus, Valkoinen puolestaan käsitteli tasa-arvoa, ja nyt aiheena on veljeys.

Hox! Arvio sisältää epämääräisiä juonipaljastuksia, joten jos haluat katsoa trilogian ilman mitään tietoa tulevasta, kannattanee lopettaa lukeminen tähän.

Elokuvassa Irène Jacobin esittämä sveitsiläismalli Valentine tutustuu sattumalta erakkona elävään naapuriinsa (ranskalaislegenda Jean-Louis Trintignant) ajettuaan tämän koiran yli. Naapurilla, joka on eläkkeellä oleva entinen tuomari, on kuitenkin epätavallinen ja laiton harrastus: ihmisten puheluiden salakuuntelu.

Veljeyttä elokuva käsittelee esittelemällä ihmiselämien osin sattumanvaraistakin yhteyttä. Pääosissa on kaksi hyvin erilaista ihmistä, jotka löytävät tämän keskinäisen yhteyden sattumalta, ja elokuvassa on myös kolmas henkilö, jonka kohtalo risteytyy Valentinen vastaavan kanssa yllättävällä tavalla, vaikka he ovat eläneet samalla kadulla toisiaan tiedostamatta.

Teemaan liittyen Punainen myös muodostaa yhteyden kaikkien kolmen elokuvan päähahmojen välille. Saattaa kuulostaa teennäiseltä, mutta se, että näiden henkilöiden polut risteävät, on mielestäni sopiva päätös ja loppukaneetti koko sarjalle.

Jälleen kerran elokuvan nimikkoväri hallitsee sen värimaailmaa. Punaista näkyy oikeastaan joka kuvassa, oli kyse sitten Valerien vaatteista tai tarinan kannalta merkittävän auton väristä ja niin edelleen. Trilogian konsepti on kokonaisuudessaan oikeastaan todella mielenkiintoinen ja piilomerkityksiä riittänee monen elokuvan tarpeiksi.

Tämä elokuvasarja ansaitsisi vähintään toisen katsomiskerran, jotta asioita osaisi tulkita ja yhdistellä paremmin.

Arvio: ★★★½