21.3.2015

Arvio: Chappie (2015)


Neill Blomkamp nousi erinomaisella, Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaakin sivunneella District 9 -elokuvallaan yhdeksi lupaavimmista scifielokuvantekijöistä. Yllätyshitin seuraaja Elysium oli huomattavasti keskinkertaisempi tapaus, eikä Chappiekaan yllä Blomkampin debyytin tasolle.

Hieman Robocopia mukailevassa tarinassa Johannesburgin poliisilaitokselle on kehitetty robottipoliiseja, jotka vähentävät kaupungin rikollisuutta merkittävästi. Robottien kehittäjä Deon Wilson (Dev Patel) on samalla tieteellisen läpimurron partaalla, sillä hän on kehittämässä aidosti tuntevaa ja oppivaa tekoälyä. Deon asentaa tekoälynsä rikkinäiseen poliisirobottiin, joka kuitenkin päätyy paikallisten pikkurikollisten, käytännössä itseään esittävien Die Antwoord -räppäreiden Yo-Landin ja Ninjan haltuun. Chappieksi ristitty robotti on aluksi kuin vauva, mutta Ninja haluaa kouluttaa nopeasti kehittyvästä robotista itselleen rikoskumppanin.

Chappien kehitys on hauskaa seurattavaa, ja motion capture -tekniikalla luotu, Blomkampin luottomies Sharlto Copleyn näyttelemä Chappie onkin varsin sympaattinen kaveri. Homma mutkistuu, kun Deonin kateellinen työkaveri Vincent (Hugh Jackman) saa vihiä uudesta robotista ja aloittaa ajojahdin tuhotakseen Chappien. Motiivina on hänen oma poliisirobottinsa, jonka Vincent haluaa korvaamaan Deonin suunnittelemat robot.

Blomkampilla on mielenkiintoisia ideoita, mutta Chappiella hän ei onnistu sanomaan juurikaan mitään omaa. Ideoita kierrätetään esimerkiksi juuri Robocopista ja Blade Runnerista, joten Chappie tuntuu lähinnä kunnianosoitukselta. Syvällisemmät ajatukset jäävät toiminnan jalkoihin, joten vaikka lopputulos ihan hauska onkin, äänekkään sekamelskan maku elokuvasta jää.

Arvio: ★★★

Traileri:


Pika-arvio: Miekkailija (Vehkleja, 2015)


Klaus Härön uusin leffa on aika perinteinen draama, joka samalla kuvaa Viron toisen maailmansodan jälkeistä lähihistoriaa. 1950-luvulle sijoittuvassa tarinassa virolainen miekkailija Endel (Märt Avandi) muuttaa Haapsaluun pakoillakseen Neuvostoliiton salaista poliisia. Endel alkaa vihkiä pikkukaupungin lapsia miekkailun saloihin, ja vähitellen introvertti karkuri alkaa itsekin janota normaalia elämää.

Valitettavasti koulun rehtori on kuivakka kommaribyrokraatti, jonka mielestä miekkailu ei ole sopiva harrastus työväen lapsille. Endelin menneisyys alkaa vähitellen paljastua, ja mies joutuukin riskeeraamaan  oman vapautensa viedäkseen lapset Leningradiin maanlaajuiseen miekkailuturnaukseen.

Tarina ja sen historialliset aspektit tuntuivat varsin kiinnostavilta, mutta leffan juoni ei ole sieltä omaperäisimmästä päästä. Kliseisiin turvaudutaan hieman liikaa, mutta jotakin kovin lämminhenkistä, sympaattista ja vähäeleisen tyylikästä Härön elokuvassa silti on. Pienistä ongelmakohdista huolimatta hienosti kuvatusta ja ihan mainiosti näytellystä leffasta oli helppo nauttia, ja tavallaan tämä oli todella rentouttavakin elokuva.

Arvio: ★★★★

Traileri:


Pika-arvio: American Sniper (2014)


Clint Eastwood ei päälle kahdeksankymppisenäkään hyydy, sillä tuorein ohjaustyö American Sniper on melko laadukas pätkä ja valtaisa menestys lippuluukuilla. Elokuva kertoo Yhdysvaltojen kaikkien aikojen tappavimmasta tarkka-ampujasta Chris Kylestä, jota esittää roolista Oscar-ehdokkuuden napannut Bradley Cooper.

Kyle värväytyi Navy SEAL -joukkoihin 9/11-terrori-iskujen jälkeen ja kävi useamman komennuksen verran Irakissa sotimassa. Kylen tarkkuus pelasti lukuisten jenkkisotilaiden hengen, mutta henkilökohtainen elämä alkoi kärsiä sotilailla melko yleisen traumanjälkeisen stressihäiriön seurauksena. Cooper onnistuu roolissaan mainiosti, vaikka huhujen mukaan elokuva ei Kylestä aivan todenmukaista kuvaa annakaan.

Kuten sanottua, American Sniper on tasaisen hyvä elokuva. Se kuitenkin sortuu käsittelemään päähenkilöään varsin pintapuolisesti ja vaikka sotakohtaukset ovat hienosti toteutettuja ja jännittäviä, ei tilanteen aiheuttamaa stressiä ja epätietoisuutta pystytä esittämään yhtä mainiosti kuin esimerkiksi Generation Kill -sarjassa. Vaikka irakilaiset tässä lähinnä maalitauluja ovatkin, ei leffassa onneksi sellaista patrioottista jenkkipaatosta kovin paljon nähdä, paitsi ihan lopputekstien taustalla. Ihan hyvä pätkä, mutta ei tämä kyllä sotaleffaklassikoksi tule nousemaan.

Arvio: ★★★

Traileri:


Pika-arvio: Arthur Miller's The Crucible (2014)


Hypätään vaihteeksi teatterin maailmaan, sillä kävin tiistaina 3.3. ensimmäistä kertaa Finnkinon event cinema -näytöksessä, jossa esitettiin Lontoon The Old Vic -teatterissa taltioitu The Crucible. Sanottaisiinko vaikka niin, että toteutus oli vallan laadukas, ja näytelmä tempaisi mukaansa heti ensiminuuteista lähtien. Arthur Millerin kirjoittama, alun perin 50-luvulla esitetty The Crucible on melkoinen tunteiden vuoristorata, jonka parhaimmat hetket tarjoavat kylmiä väreitä.

Näytelmä sijoittuu Salemin noitavainojen ajalle 1600-luvun lopulle. Mukaan vyyhteen ajautuvat myös tarinan päähenkilö, Richard Armitagen esittämä John Proctor ja hänen vaimonsa, joka joutuu noituudesta syytettyjen listalle. Etenkin naisia syytettiin noituudesta mitä kummallisimmin perustein, minkä seurauksena katsoja seuraa kirkonmiesten johtamia oikeudenkäyntikohtauksia suorastaan epäuskoisena. Näytelmällä on myös poliittinen sanoma, sillä Miller kirjoitti sen vertauskuvaksi USA:n hallinnon kylmän sodan aikana harjoittamalle kommunistivainolle.

Nykyään parhaiten Thorin Tammikilpenä tunnettu Armitage on luonnollisesti näyttelijöistä se tunnetuin nimi, ja hän sopiikin tämänkaltaisiin synkkiin ja intensiivisiin rooleihin loistavasti. Tämänkaltaisen näytelmän kohdalla tuntuu kuitenkin hieman väärältä yksilöidä ketään muiden yläpuolelle, sillä teos on kokonaisuudessaan aivan erinomaisesti näytelty. Digital Theatre on tehnyt myös osaltaan hyvää työtä näyttelijöiden suoritusten taltioimisessa, sillä lopputulos on jopa melko elokuvamainen.

Vaikka Finnkinon event cinema -näytökset kalliita ovatkin, oli tämä ehdottomasti hintansa väärti. Näytelmä on nyt myös digitaalisesti vuokrattavissa tai ostettavissa Digital Theatren sivuilta. Hinnatkin ovat Finnkinon veloittamaan reiluun kahteenkymmeneen euroon verrattuna varsin kohtuullisia.

Arvio: ★★★★★

Traileri:

 

3.3.2015

Pika-arvio: The Imitation Game (2014)


The Imitation Game on jälleen yksi mainio osoitus siitä, että sodista löytyy ihan posketon määrä mielenkiintoisia juttuja kerrottavaksi. Matemaatikko Alan Turingin elämä kuuluu tarinoihin, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi, mutta itse elokuva olisi voinut olla laadukkaampikin.

Turing (elokuvassa Benedict Cumberbatch) tiimeineen pestattiin purkamaan natsien toisessa maailmansodassa käyttämä Enigma-koodi, jonka avulla liittoutuneet pääsisivät Hitlerin aikeista paremmin selville. Avuksi Turing kehitti koneen, joka yhä nähdään modernien tietokoneiden esiasteena. Miehen saavutukset ovat kiistattomat, mutta ne pidettiin vuosikymmeniä salassa. Tehokkaimmillaan elokuva on loppupuolella käsitellessään Turingin karua sodanjälkeistä kohtaloa. Homoseksuaali Turing sai seksuaalisesta suuntautumisestaan syytteen ja joutui valitsemaan vankeuden ja kemiallisen kastraation väliltä. Ei ihan sotasankarin arvoista kohtelua.

Elokuva voitti Oscarin parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta, mitä ihmettelen suuresti, koska siinä piilee mielestäni elokuvan suurin ongelma. Trillerin kaavalla kulkeva juoni on aivan kelvollinen, mutta henkilökuva Turingista jää aika pinnalliseksi. Lisäksi aina välillä tuntuu, että osa hahmoista ja tapahtumista on lisätty tarinaan vain konfliktien ja jännitteen luomiseksi. Cumberbatch on kuitenkin mainiossa iskussa ja pelastaa osaltaan paljon.

Kaiken kaikkiaan varsin hyvä pätkä, mutta odottelin vielä parempaa. Varman päälle pelaamisen maku tästä jäi.

Arvio: ★★★

Traileri:


Pika-arvio: Whiplash (2014)


"There are no two words in the English language more harmful than good job."

Whiplash onnistui säväyttämään huomattavasti edellisessä tekstissä käsiteltyä Kaiken teoriaa enemmän. Lahjakkaasta jazzrumpalista ja tämän säälimättömästä opettajasta kertova draama on juoneltaan aika perinteinen kasvutarina, mutta kaikki muut osa-alueet ovatkin sitten aivan timanttia.

Miles Tellerin esittämä nuori rumpalilahjakkuus Andy (Miles Teller) pääsee mukaan koulunsa parhaaseen jazzbändiin, jonka johtajana häärii J.K. Simmonsin esittämä Fletcher. Fletcher on opettajana armoton, sillä mies yrittää piiskata bändistään irti kaiken ja vähän ylikin esimerkiksi vittuilemalla, paiskomalla tavaroita ja nolaamalla oppilaitaan. Vissi pointti tällä kaikella kuitenkin on, sillä keskinkertaisuuteen ei voi tyytyä, jos haluaa olla paras. Ja Andyhan haluaa. Teller on roolissaan erinomainen, mutta homman varastaa nimiinsä Simmons, jonka vimmainen suoritus palkittiin parhaan sivuosan Oscarilla. Oikeaan osoitteeseen meni.

Whiplash voitti kaksi muutakin Oscar-palkintoa: parhaasta leikkauksesta ja äänen miksauksesta. Teknisesti leffa onkin pienestä budjetistaan huolimatta erinomainen, ja etenkin viimeinen vartti on toteutettu huikeasti. Lopetus on niin intensiivinen, että se menee heittämällä viime vuosien parhaiden leffakohtausten joukkoon. Melkoiset adrenaliinitärinät jäivät päälle vielä pitkäksi aikaa lopputekstien jälkeen. Ei voi kuin suositella.

Arvio: ★★★★

Traileri:


Pika-arvio: Kaiken teoria (The Theory of Everything, 2014)


"There should be no boundaries to human endeavor. We are all different. However bad life may seem, there is always something you can do, and succeed at. While there’s life, there is hope." - Stephen Hawking

Oscar-gaalasta on jo reilu viikko vierähtänyt, ja veikkaukset eivät tällä kertaa aivan nappiin osuneet. Veikkailin vain yhdentoista kategorian voittajia, mutta silti pieleen menivät arvaukseni parhaasta elokuvasta, miespääosasta, animaatioelokuvasta, leikkauksesta ja sovitetusta käsikirjoituksesta, Sain kuitenkin täpärästi yli puolet veikkauksista oikein. No, se siitä veikkauksesta. Ensi vuonna uusiksi.

Sitten itse asiaan. Ehdin nähdä ennen gaalaa yhteensä kuusi ehdokasta vuoden parhaaksi elokuvaksi, mutta kaikkein viimeisimmistä en ole blogiin ehtinyt vielä arvioita rustailla. Seuraavana arviointivuoroon pääsee kuitenkin Kaiken teoria.

James Marshin elämäkerrallinen draama kertoo fyysikko Stephen Hawkingin ja hänen vaimonsa Janen tarinan. Hawkingillahan todettiin parikymppisenä ALS-tauti ja elinaikaa luvattiin kaksi vuotta. Kuten hyvin tiedetään, Hawking porskuttaa vielä tänäkin päivänä päälle seitsemänkymppisenä. Mies tunnetaan pyörätuolistaan ja siitä, että hän kommunikoi ulospäin tietokoneen välityksellä. Leffa kertoo ennen kaikkea rakkaudesta ja uskollisuudesta seuraten pääparin vaiheita aina opiskeluvuosista pitkälle aikuisuuteen saakka.

Ihan kohtalaisen toimiva tapaus tämä on, mutta muutamaa hieman koskettavampaa kohtausta lukuunottamatta leffa on omaan makuuni turhan imelä ja Oscar-muottiin valettu. Parasta antia ovat Eddie Redmaynen ja Felicity Jonesin suoritukset päärooleissa. Etenkin Redmayne onnistuu esittelemään Hawkingin sairauden lisäksi myös miehen humoristisemman puolen. Akatemiakin tykkäsi, sillä Redmayne kävi pokkaamassa roolista parhaan miespääosan Oscarin.

En luultavasti elokuvaa katsoisi uudestaan, mutta ei tämä odotuksiini nähden hullumpi ollut. Kiinnostaisi myös haalia Hawkingin julkaisemat kirjat luettavaksi. Hänen teoksistaan on suomennettu ainakin kirjat Ajan lyhyt historia ja Maailmankaikkeus pähkinänkuoressa.

Arvio: ★★★

Traileri: