25.6.2015

Arvio: Jurassic World (2015)

Tätä elokuvaa taisi odottaa jokunen muukin vanha Jurassic Park -fani kuin minä, sillä Jurassic World takoi maailmanlaajuisesti lippuluukuilla kaikkien aikojen suurimmat avausviikonlopun hynät, hillot ja massit. Myös miljardin dollarin lipputulojen ylitys sujui maailmanennätystahtiin, joten vastaanoton voi sanoa olleen varsin positiivissävytteinen.

Tästä kaikesta tuli kieltämättä hyvä mieli, vaikka elokuva itsessään ei olekaan aivan täydellinen. Leffasarja on itselleni hieman vaihtelevasta laadusta huolimatta sen verran rakas, että ainakin Jurassic Worldin menestys takaa dinosaurusten paluun valkokankaille tulevaisuudessakin.

Sitten käydään kiinni itse elokuvaan. Parikymmentä vuotta alkuperäisen Jurassic Parkin tapahtumien jälkeen John Hammondin ideoima dinosauruspuisto on täydessä toiminnassa. Kävijöitä on parikymmentä tuhatta päivässä, mutta massojen mielenkiinto alkaa silti dinosauruksia kohtaan hiipua. Tämän vuoksi johtoporras on julkisuudelta salassa kehitellyt isomman ja ilkeämmän hybridisauruksen, joka on nimetty Indominus Rexiksi. Homma menee tietenkin puihin ja ruumiita tulee, sehän on selvä.

Juonesta ei välttämättä kannata tietää ainakaan tuon enempää, sillä muuten homma menee ennalta-arvattavaksi. Nykyisten blockbuster-leffojen riskittömyys ja kaavamaisuus tuppaa itseäni jonkin verran häiritsemään, mutta jos elokuvista haluaa nauttia, se on vain hyväksyttävä.

Helposti ennustettavista tapahtumista huolimatta Jurassic World viihdyttää oikein mainiosti ja tarjoaa myös runsaasti jännitettävää takaa-ajoineen ja täpärine pelastumisineen. Leffa on hyvin rytmitetty ja saatu tiivistettyä varsin asialliseen kahden tunnin mittaan.

Tarinan ihmishahmojen joukossa ei ole ainuttakaan niin muistettavaa tapausta kuin Jeff Goldblumin Jurassic Parkissa esittämä Ian Malcolm tai vaikkapa Sam Neillin  Alan Grant, mutta  silti päärooleissa nähtävät Bryce Dallas Howard ja Chris Pratt hoitavat homman tarpeeksi karismaattisesti maaliin.

Howardin hahmo, puistoa pyörittävä Claire, on aluksi tarkoituksella ärsyttävä, mutta kasvaa lopulta varsin mainioksi sankarittareksi. Prattin rooleissa taas on totuttu näkemään paljon komiikkaa, mutta hemmo on sen puolen tässä elokuvassa karsinut melko vähiin, mikä on toimiva ratkaisu. Velociraptoreita kouluttava Owen toimiikin leffassa alusta pitäen järjen äänenä, jota luonnon voimaa kunnioittamattomien pomojen toimet kammoksuttavat.

Leffan nuoret tähdet Ty Simpkins ja Nick Robinson ovat paikoitellen vähän ärsyttäviä, mutta niinhän ne Jurassic Parkin pennutkin olivat. Enemmän minua kuitenkin risoi elokuvan pahis. Kyseiset roolit hallitseva ja viimeksi Daredevil-sarjassa huikeasti Murdockin arkkivihollista Wilson Fiskiä esittänyt Vincent D’Onofrio tekee parhaansa, mutta Owenin velociraptoreita sotilaskäyttöön himoitseva Hoskins on niin kliseisesti ja onnettomasti kirjoitettu hahmo, että paljon ei ole laatunäyttelijälläkään siinä vaiheessa tehtävissä.

Jurassic World ei tehosteidensa puolesta näytä juuri sen komeammalta kuin vuonna 1993 julkaistu ensimmäinen osa, mikä kertoo osaltaan myös Jurassic Parkin teknisestä edelläkävijyydestä omana aikanaan. Dinorobotteja on jälleen käytetty tietokoneella luotujen tehosteiden apuna, mutta tuli silti leffan jälkeen kavereiden kanssa puitua, että kovin muovisen oloisia nykyajan CGI-tehosteet ovat.

Dinosaurukset silti varastavat shown ihmisnäyttelijöiltä, niin kuin tällaisessa elokuvassa oikeastaan pitääkin. Indominus Rex on tehty mielikuvitusta käyttäen varsin pelottavaksi ilmestykseksi, jota ei olisi mukava kohdata puistokävelyllä. Myös vanha rouva T-Rex on mukana sarjan fanien mieliksi. Chris Prattin kipparoima ”Raptor Squad” miellytti silti itseäni eniten, ja luulisinkin monen junnun ympäri maailmaa haluavan tällä hetkellä oman velociraptorin lemmikiksi!

Indie-elokuvista tunnettu ohjaaja Colin Trevorrow on haastatteluissa kertonut halunneensa tuoda hieman itseironiaa ja -kritiikkiä mukaan käsikirjoitukseen, joten Jurassic Worldista tuli eräänlainen blockbuster-leffoja kritisoiva blockbuster. Indominus Rex onkin kohtalaisen selvä viittaus nykyajan Hollywoodiin ja osaltaan myös suuren yleisön suuntaan. Kun mikään ei riitä, markkinavoimien on pakko koko ajan kehitellä jotakin isompaa ja mahtavampaa. Hienovaraisuutta kässärissä ei juuri ole, sillä sanoma survotaan katsojalle läpi vaikka väkisin, mutta ideana tällainen itseironisuus on silti varsin hyvä.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että kohtalaisen tyytyväinen Jurassic Worldiin saa jatko-osana olla. Se on nykyajan malliin turboahdettu ja hieman hölmö elokuva (ja vieläpä täyteen tuotemainontaa ahdettu sellainen), mutta jos sitä ei sorru liikaa vertaamaan Jurassic Parkiin, jota voi oikeastaan kaikilla mittareilla pitää yhtenä elokuva-alan merkkipaaluna, on kokemus varsin mukava. Vanhaa taikaa on vielä jonkin verran myös mukana, mikä oli itselleni ehkä se tärkein syy,  jonka vuoksi elokuvasta loppujen lopuksi nautin.

Arvio: ★★★½

Traileri:



15.6.2015

Arviossa Mad Max: Fury Road (2015)


Vuosi 2015 näyttää olevan reboottien ja jatko-osien juhlaa, sillä paluun valkokankaille tekee supersankarien, dinosaurusten ja jediritarien ohella myös kulttimainetta nauttiva Max Rockatansky. Sain aikaiseksi katsoa alkuperäisen Mad Max -trilogian vasta joululomalla puolisen vuotta sitten, mutta kakkososaa lukuunottamatta en voi sanoa päässeeni kunnolla sisään George Millerin postapokalyptiseen visioon.

Mielenkiinto uutta Mad Max -leffaa kohtaan kuitenkin heräsi, sillä minusta tuntui, että moderni päivitys saattaisi tehdä kasariklassikolle hyvää. Ja herranpieksut, Miller lunastaa odotukset aivan heittämällä.

Erakoitunut entinen poliisi Max (Tom Hardy) vaeltaa pitkin dystooppista erämaata, jossa vesi ja bensa ovat kullanarvoista tavaraa, kunnes hän päätyy auttamaan Furiosaa (Charlize Theron) ja joukkoa julman sotapäällikön Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) seksiorjia pakenemaan kohti myyttistä keidasta keskellä hiekka-aavikkoa.

Juoni on erittäin suoraviivainen, ja sitä pohjustetaan juuri tarpeeksi, jotta katsoja pääsee mukaan bensankatkuiseen ajojahtiin. Kun leffa pääsee täyteen vauhtiin, sitä ei pysäytä mikään. Elokuva on käytännössä yksi parituntinen takaa-ajokohtaus, johon on ympätty valtava määrä toinen toistaan hienompia stuntteja, kolareita ja räjähdyksiä. Toiminta näyttää suorastaan tajunnanräjäyttävän hienolta, myös 3D:nä.

Melko harvakseltaan elokuvia ohjaavan Millerin visiota on pakko ihailla. Megabudjetti näkyy kankaalla, sillä asut, ajoneuvot ja ympäristöt on mietitty viimeisen päälle. Ulkoisesti kaikki on siis kunnossa, mutta keskeiset hahmotkin on rakennettu tarpeeksi mielenkiintoisiksi, jotta heidän puolestaan osaa jännittää.

Lähinnä murahteluun keskittyvä Tom Hardy on oikein mainio jatkaja Mel Gibsonin ikoniseksi tekemälle roolille, mutta show’n varastaa silti Charlize Theron. Imperator Furiosa on jo nimenä niin valtaisan siisti, että väkisinkin hänestä pitää. Hahmosta tulee ensimmäisenä mieleen sana ”badass”, ja enpä tuota osaisi paremmin suomeksikaan kuvailla. Jo ensimmäisestä Mad Maxista tuttu Hugh Keays-Byrne luo myös Immortan Joesta varsin mieleenjäävän pahiksen.

Viime vuosien mainiot toimintaelokuvat, kuten The Raid ja Dredd, ovat saaneet virtaviivaisen ja höyryjunan lailla etenevän hengenheimolaisen, joka älyää heittää yhdentekevät lätinät syrjään ja painaa tallan pohjaan. Tällainen on myös eskapismia parhaimmillaan, sillä kunnon rymistelyn parissa muut mielen päällä olevat asiat taatusti unohtuvat pariksi tunniksi. Mad Max: Fury Road on täydellisyyttä hipova viihdepaketti.

Arvio: ★★★★★

Traileri:



14.6.2015

Arvio: Väkivallan vuosi (A Most Violent Year, 2014)


Vuosi 1981 oli tiettävästi tilastojen mukaan yksi väkivaltaisimmista vuosista New Yorkin historiassa. Tämän pohjalta on ohjaaja-käsikirjoittaja J.C. Chandor toteuttanut kyseiseen vuoteen sijoittuvan draamatrillerin siirtolaistaustaisesta liikemiehestä Abel Moralesista (Oscar Isaac) ja tämän yrityksestä kasvattaa öljybisnestään ympäristössä, jossa väkivalta ja korruptio ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Periaatteen mies haluaa hoitaa liiketoimet rehellisesti, mutta väkivallan uhka on kilpailijoiden taholta koko ajan läsnä ja viranomaisetkin ovat miehen liiketoimista vähän turhan kiinnostuneita. Jessica Chastainin esittämä vaimo Anna on paikallisen gangsterin tytär ja moraaliltaan huomattavasti miestään leväperäisempi. Anna haluaisi hoitaa eteen tulevat ongelmat mafiatyyliin Abelin luottaessa diplomaattisempiin keinoihin. Mutta onnistuuko Abelin luovia itsensä bisneksissä kuiville rehellisin keinoin vai joutuuko hän turvautumaan hämärähommiin?

Väkivallan vuosi on mafiaelokuvien runsaasta perinnöstä ammentava raina, joka kuitenkin onnistuu välttelemään genren kliseitä mallikkaasti. Leffa ei ole järin verinen, vaikka nimi antaisikin muuta olettaa. Chandor kuljettaa juonta hitaanlaisesti ja luottaa vahvaan dialogiin ja näyttelijäsuorituksiin. Väkivallan uhka on kuitenkin koko ajan olemassa, mitä korostetaan esimerkiksi radiosta tasaisin väliajoin tulevien uutispätkien avulla.

Huimassa nousussa urallaan oleva Oscar Isaac tekee jälleen nappisuorituksen. Idealistinen Abel tuo hieman mieleen nuoren Al Pacinon Kummisetä-elokuvassa. Yhtä lailla lahjakas Jessica Chastain ei jää ollenkaan Isaacin varjoon. Chastainin hahmo on kaikkea muuta kuin oven ja hellan välissä huseeraava kotiäiti. Anna onkin erittäin mainiosti kirjoitettu ja näytelty voimakastahtoinen sekä kunnianhimoinen nainen. Oscar-ehdokkuudella Selma-elokuvasta huomioitu David Oyelowo säestää asiallisesti pariskunnan liiketoimia nuuskivana lakimiehenä.

Leffa myös näyttää hienolta ja tuntuu erinomaiselta ajankuvalta, sillä 80-luvun alun New York on varsin todentuntuisesti elokuvassa läsnä. Mielestäni juoni ei vain ole tarpeeksi vetävä, jotta Väkivallan vuodesta voitaisiin puhua modernina genreklassikkona. Muuta vikaa ei oikeastaan löydy. Vaikka tämä ei suoranaisesti gangsterielokuva olekaan, kannattaa genren ystävien ottaa leffa haltuun, sillä selvästi keskimääräistä laadukkaampi tekele se on.

Arvio: ★★★★

Traileri:


7.6.2015

Arvio: Kaivonkatsoja (The Water Diviner, 2014)


Russell Crowe on varmasti näyttelijänä kaikille tuttu, mutta ohjaushommia mies ei ole harrastanut ennen kuin nyt. Debyyttiohjaukseksi valikoituneen Kaivonkatsojan tarina kertoo ensimmäisessä maailmansodassa käydystä Gallipolin maihinnoususta, jota Australiassa ja Uudessa-Seelannissa muistellaan yhäkin kansallisen muistopäivän muodossa. Australialaisella Crowella on epäilemättä aihetta kohtaan henkilökohtaistakin paloa, sillä ohjaamisen ohella hän hoitaa myös elokuvan pääosan.

Gallipolin taistelu käytiin Turkissa Iso-Britannian ja Ottomaanien valtakunnan välillä. Brittien joukoissa oli myös paljon miehiä mm. Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Tappioita tuli molemmille osapuolille paljon, ja monen kohtalo jäikin tyystin epäselväksi. Elokuvassa Crowe esittää australialaista maanviljelijää Connoria, jonka kaikki kolme poikaa ovat kadonneet pari vuotta aiemmin Gallipolin maihinnousun aikana. Vihjeenä on vain päiväkirja, jonka perusteella Connor lähtee Istanbuliin selvittämään mitä pojille tapahtui.

Viranomaiset eivät suhtaudu Connorin etsintäyritykseen suopeasti, mutta sodassa ottomaanien joukkoja komentaneen Hasanin (Yilmaz Erdogan) ja lähes yli-inhimilliseltä vaikuttavan intuitionsa avulla mies pääsee lopulta poikiensa jäljille. Istanbulissa mies saa seuraa taistelussa miehensä menettäneestä hotellinpitäjästä Ayshesta (Olga Kurylenko) ja tämän pojasta Orhanista (Dylan Georgiades). Katkeroitunut Ayshe ei brittien liittolaisista piittaa ja suhtautuukin vieraaseen aluksi sangen kylmäkiskoisesti. Välit kuitenkin lämpenevät, kun Connorista tulee Ayshen pojalle isähahmo ja hieman päälleliimatun oloista romanssintynkäähän siitä alkaa kehittyä.

Mitään uutta ja mullistavaa Kaivonkatsoja ei elokuvana tarjoa, mutta koska itselläni ensimmäisen maailmansodan vaiheet ovat huomattavasti heikommin hallussa kuin toisen maailmansodan vastaavat, tuntui pätkä antavan ainakin ihan mielenkiintoista perspektiiviä senaikaisiin tapahtumiin. Sota ja sen seuraukset antavat tarinalle synkkiäkin sävyjä, mutta loppujen lopuksi elokuva on varsin lämminhenkinen ja hyvälle mielelle jättävä kuvaus isän suhteesta poikiinsa, uuden alun etsimisestä ja miksei myös kulttuurien kohtaamisesta ja anteeksiannosta.

Näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti ja vaikka Hollywood-tason budjettia ei käytössä olekaan, näyttää elokuva myös hienolta. Crowe on saanut aikaiseksi varsin laadukkaan esikoisohjauksen, joten voisi kuvitella ettei se jää miehen viimeiseksi tuotokseksi ohjaamisen saralla. Suosittelisin elokuvaa etenkin aikuiseen makuun.

Arvio: ★★★½

Traileri:

6.6.2015

Arviossa Avengers: Age of Ultron (2015)


Marvelin Kostajat kokoontuvat toisessa yhteisessä elokuvassaan. Ensimmäisessä Avengers-elokuvassa käsikirjoittaja ja ohjaaja Joss Whedon onnistui liittämään Kapteeni Amerikan, Iron Manin, Thorin, Hulkin ja muut supersankarit samaan tarinaan saumattomasti. Elokuva oli hauska ja superviihdyttävä, ja siinä oli aivan erinomainen pahis, Tom Hiddlestonin esittämä Loki.

Marvel-leffat vain tuppaavat olemaan melko kaavamaisia, ja Age of Ultron ei lähde ilmeisen toimivaa sapluunaa muuttamaan. Kuten jatko-osaan kuuluu, tarinasta on tehty vähän isompi ja synkempi, ja toiminnassa ei toki säästellä. Huumoriakin on soppaan lisätty vähän keveyttä tuomaan. Pahiksen virkaa toimittaa tällä kertaa Tony Starkin (Robert Downey Jr.) puolivahingossa kehittelemä tekoäly Ultron (James Spader), joka haluaa tuhota ihmiskunnan. Ultron jää valitettavasti hieman persoonattomaksi ja loppujen lopuksi melko yhdentekeväksi vastustajaksi.

Tarina ei kohoa sen kummoisemmaksi kuin muissakaan Marvel-pätkissä ja lopputaistelussakin on vahva ykkösosan toisinnon maku. Jotakin spesiaalia tämä jatko-osa olisi vaatinut, sillä nyt se jää melko tylsäksi ja toimii lähinnä pohjustuksena tuleville elokuville. Uusista hahmoista Elizabeth Olsenin esittämä Scarlet Witch on ihan hyvä lisä porukkaan, mutta mielestäni tämän velipoika Quicksilver onnistuttiin X-Men: Days of Future Past -leffassa toteuttamaan paremmin kuin tässä.

Kolme tähteä silti annan, koska taattua ja hyvin toteutettua viihdettähän elokuva on, eikä siltä uskaltanut ennakkoon juuri muuta odottaakaan. Tässä vaiheessa vain viimeistään alkaa miettiä, miten pitkään tämä Marvelin itseään toistava sapluuna mahtaa kantaa.

Onneksi samoihin aikoihin julkaistiin Netflixin ja Marvelin yhteistyössä toteuttaman Daredevil-sarjan ensimmäinen tuotantokausi, joka erinomaisuudellaan pyyhki Age of Ultronin jättämän lievästi happaman jälkimaun pois.

Arvio: ★★★

Traileri

5.6.2015

Arvio: Ex Machina (2015)


Alex Garlandin esikoisohjaus Ex Machina on mukavan pienimuotoinen mutta taiten rakennettu ja otteessaan pitävä scifi-pätkä. Nuori koodari Caleb (Domhnall Gleeson) voittaa viikon reissun työnantajansa Nathanin (Oscar Isaac) ökyhuvilalle, mutta eipä ole pojulla aavistustakaan siitä, mihin hän on nokkaansa työntämässä.

Nathan on nimittäin kehitellyt kaikkien aikojen edistyksekkäimmän tekoälyn, Avan, jonka ihmismäisyyttä hän haluaa Calebin testaavan. Ava on hämmästyttävän älykäs ja sillä vaikuttaisi myös olevan tunteet. Ruotsalaisen nousevan lahjakkuuden Alicia Vikanderin flirttailevasti ja haavoittuvasti tulkitsema Ava saakin Calebin täysin pauloihinsa. Nathanin omituinen käytös puolestaan miekkosta vieroksuttaa.

Garland pelaa näppärästi hahmojen välisillä jännitteillä. Toisaalta Caleb aavistelee Avan tarvitsevan suojelua Nathanin oikuilta, mutta onko robottikaan lopulta niin haavoittuvainen kuin miltä vaikuttaa? Jännittävän juonen ohessa pohditaan kysymyksiä, kuten mikä tekee ihmisestä ihmisen ja mitä tekoälyltä vaaditaan, jotta sitä ei voi erottaa ihmisestä.

Elokuva olisi todelliseksi mestariteokseksi noustakseen ehkä kaivannut loppupuolelle jotain lisäsäväystä, mutta erittäin laadukas ja ajatuksia herättävä teos se on tällaisenakin. Scifin ystäville erittäin suositeltavaa katsottavaa.

Arvio: ★★★★

Traileri: