29.7.2015

Arvio: Ant-Man (2015)


Vuoden toinen Marvelin Avengers-maailmaan sijoittuva leffa Ant-Man on hieman keväällä ensi-iltansa saanutta Avengers: Age of Ultronia pienimuotoisempi tapaus, ja aavistuksen sitä vaisummista lipputuloista päätellen moni Marvel-fani on varmaan jo tässä vaiheessa siirtynyt odottelemaan ensi vuonna ilmestyvää Captain America: Civil Waria. Ant-Man tarjoaa kuitenkin pahimpaan Marvel-nälkään lääkettä, joka viihdyttää ihan kylliksi, muttei jätä itsestään sen kummempia muistikuvia takaraivoon jyskyttämään.

Ant-Man on siis supersankari, jonka puku antaa tälle mahdollisuuden kutistua muurahaisen kokoon ja kommunikoida näiden kokoonsa nähden vahvojen öttiäisten kanssa. Puvun on suunnitellut sarjakuvien alkuperäisenä Ant-Manina tunnettu Hank Pym, jota leffassa tulkitsee Michael Douglas. Pym on kuitenkin pitänyt puvun ja siinä käytetyn teknologian visusti salassa jo vuosikymmeniä, kunnes tämän pimeälle puolelle luisunut entinen oppipoika Darren Cross (muun muassa House of Cardsista tuttu Corey Stoll) viimein onnistuu luomaan siitä oman versionsa. Crossin katalat juonet estääkseen Pym löytää työlleen jatkajan juuri vankilasta vapautuneesta mestarivarkaasta Scott Langista (Paul Rudd). Yksityiselämän ongelmien kanssa painiva Scott joutuu totuttelemaan supervoimien tuomaan vastuuseen, mutta pikku hiljaa mieli alkaa kirkastua, kuten hommaan kuuluu.

Juoni on sen verran tuttu ja turvallinen, että se tuntuu sataan kertaan nähdyltä. Kaiken lisäksi matkan varrelle on aseteltu niin selviä ennusmerkkejä juonenkulusta, ettei lopputulos pääse yllättämään millään tavalla. Ant-Man kuitenkin kerää pisteet hyväntuulisuudellaan ja pienimuotoisuudellaan. Mukana on runsaasti huumoria ja Ocean's Elevenin mieleen tuovaa huijausmeininkiä. Toimintaakin tietysti löytyy, ja vaikka se tapahtuukin sankarin koon vuoksi varsin pienissä puitteissa, tuntuu se silti isolta. Apureina toimivat muurahaiset tuovat oman hauskan mausteensa. Lopputaistelu olisi ollut lähestulkoon loistava, ellei sitä oltaisi spoilattu jo trailerissa. Toisaalta, oma vika. Itsehän sen trailerin katsoin.

Leffan vahvuudeksi voi todeta ainakin suurelta osin myös näyttelijät. Urallaan pääasiassa komedioita tehnyt Paul Rudd on tähän leffaan tehnyt hieman chrisprattmaisen muodonmuutoksen toimintasankariksi, mutta pääsee hän koomikon lahjojaankin aika ajoin väläyttelemään. Sympaattinen Rudd ottaa homman haltuun varmalla otteella. Michael Douglas hoitaa sivuroolinsa laatunäyttelijän karismalla, mutta tämän tytärtä Hopea näyttelevä Evangeline Lilly joutuu tyytymään tylsähköön rooliin. Leffassa on kuitenkin viitteitä siihen, että jatkossa hahmo pääsisi myös toimintaan paremmin mukaan. Corey Stoll ei kliseisenä pahiksena vakuuta, sillä homma jää puolitiehen. Tämä ei tietenkään ole yksin Stollin vika, sillä hahmolle ei juuri anneta tilaa kehittyä. Leffan suurin piristysruiske on kuitenkin Michael Peña, joka on Scottin vanhan rikoskumppanin roolissa suorastaan hulvaton. Leffa tuntuu paranevan aina, kun Peña on ruudussa.

Vaikka Ant-Manissa ei olekaan juonen osalta mitään järin omaperäistä, tykkäsin siitä hienoisesti enemmän kuin esimerkiksi viimeisimmästä Avengersista, johon oli mielestäni ahdettu ihan liikaa kaikkea. Kuten näiden Marvel-arvioiden yhteydessä on tullut toisteltua jo kyllästymiseen asti, jotain pitäisi tapahtua, jotta kahden tai kolmen Marvel-sankarileffan vuosirytmillä ei tarvitsisi katsoa samaa rainaa uudelleen ja uudelleen. Ant-Man on toimintakomediana ainakin askel oikeaan suuntaan.

Arvio: ★★★

Traileri:

8.7.2015

Arvio: It Follows (2014)


Aina välillä sitä nykykauhun melko sieluttomasta ja perinteiseen säikyttelyyn luottavasta massasta nousee kerrassaan mainioita yllätyshittejä. Melko harvassa ne kyllä ovat, koska etenkin isot studiot tuntuvat luottavan varmoihin remake-lypsylehmiin enemmän kuin alkuperäisideoihin pohjautuviin elokuviin. Tämä näkyy omalla kohdallani siinä, että kauhuelokuvia tulee elokuvissa asti käytyä katsomassa erittäin harvoin, koska tarpeeksi kiinnostavia leffoja tulee genrestä teatterilevitykseen vain vähän. Edellinen teatterissa näkemäni kauhuleffa oli varmaankin James Wanin ohjaama The Conjuring (Suomessa Kirottu), joka luotti jälkipuoliskollaan turhan paljon kliseisiin, mutta osoittautui kuitenkin omalla sarallaan tehokkaaksi tapaukseksi.

On kyllä myönnettävä, että kauhuleffojen katsomisessa teatteriympäristössä on jotain erikoislaatuista. Jos elokuva on oikeasti karmiva, ei tunnetta teatterin penkistä pysty pakenemaan oikein mitenkään. Ja miksipä haluaisikaan, pelkääminenhän on koko pointti. It Follows onnistuu tässä erinomaisella tavalla. Tai no, pelottavuuden tilalla voisi myös käyttää termejä ahdistava tai painostava.

Elokuvassa nuori neito Jay (mainio nouseva kyky Maika Monroe) saa seksin välityksellä kiusakseen vihamielisen olennon, joka alkaa seurata häntä tappamisaikeissa. Olento ottaa eri hahmoja ja kävelee piinaavan hitaasti Jayta kohti niin, että vain tämä itse pystyy sen näkemään. Jayn ainoa keino päästä häneen tarrautuneesta vainoajasta eroon olisi antaa se paneskelemalla seuraavalle uhrille. Neuvokas likka kantaa kuitenkin vastuun ja yrittää kavereidensa kanssa keksiä keinot seuraajan hävittämiseksi. Helpommin sanottu kuin tehty, koska mörkökään ei hitaudestaan huolimatta ole tyhmä.

Elokuva imaisee mukaansa jo ihan sen avulla, että katsoja alkaa väkisinkin tarkkailla Jayn ympäristöä epäilyttävien hiippareiden varalta. Varsinaista säikyttelyä on melko vähän, pikku hiljaa kasvavaa ahdistusta ja painajaismaista tunnelmaa sitäkin enemmän. En ole ihan varma, mainitaanko elokuvassa mihin vuoteen raina sijoittuu, mutta ränsistynyt Detroit ja kasarisoundeja sisältävä soundtrack antavat leffalle aimo annoksen retroa fiilistä. Musiikista tulee vahvasti mieleen esimerkiksi toinen viime vuoden positiivinen yllätys The Guest, jossa pääosatähti Maika Monroe myös esiintyy.

Tykkäsin myös elokuvan mysteerisyydestä. Hirviön alkuperää ei liiemmin selitellä, mikä lisää sen pelottavuutta entisestään. Mielikuvitus yleensä tekee tehtävänsä valmiina annettuja selityksiä tehokkaammin. It Follows näyttäisi pyörivän vielä ainakin Finnkinon teattereissa, joten kauhuleffojen ystävien kannattaa ehdottomasti käydä se tarkastamassa.

Arvio: ★★★★

Traileri:

6.7.2015

Arvio: Terminator Genisys (2015)


Terminator-saagakin on nyt sitten päivitetty 2010-luvulle. Sekä Jonathan Mostown Terminator 3: Rise of the Machines että McG:n luotsaama Terminator Salvation olivat jatko-osina pettymyksiä, vaikka aikanaan elokuvissa nähtyinä viihdyttivätkin ihan kohtuullisesti. James Cameronin ohjaamien The Terminator – ja Terminator 2: Judgment Day -leffojen tunnelmaa ei ole silti kyetty toistamaan.

Leffa lähtee liikkeelle, kun ihmiskapinallisten johtaja John Connor lähettää Kyle Reesen tulevaisuudesta menneisyyteen suojelemaan äitiään Sarahia, jottei Skynet-tekoäly ehdi eliminoimaan tätä ennen vastarintaliikkeen johtajan syntymistä. Lähtökohta on siis sama kuin ensimmäisessä elokuvassa, mutta tässä vaiheessa juoni lähteekin hieman eri raiteille.

Sarah ei olekaan ensimmäisen elokuvan tapaan tarjoilija, vaan vanhan kunnon T-800-robotin kasvattama taistelutaitoinen nuori nainen. Aikajana on kuitenkin muuttunut merkittävästi, ja Skynet pitääkin tällä kertaa tuhota 2010-luvulla. Älkää kysykö miksi, en enää itsekään muista. Tarina liitetään nykypäivään rinnastamalla Skynet esimerkiksi Googlen ja Facebookin kaltaisiin yrityksiin, jotka keräävät käyttäjistään tietoa netin kautta. Olin ihan positiivisesti yllättynyt tarinasta, sillä aikajatkumolla leikkiminen ja juurikin nuo yksilön tietoturvan katoamiseen liittyvät teemat toimivat mukavasti, jos juonen loogisuutta ei ala liikaa miettiä.

Uutuudesta huomaa selvästi, että ohjaaja Alan Taylor tiimeineen on pyrkinyt miellyttämään vanhoja Terminator-faneja, sillä elokuvassa toistetaan sekä The Terminatorin että T2:n tapahtumia. Ratkaisu herättää vanhassa fanissa nostalgisia fiiliksiä, mutta omaperäisyydestä se ei kerää isoja pisteitä. Cameronin alkuperäisklassikon synkkä ja painostava tunnelma on korvattu vauhdikkaalla (ja tässäkin elokuvassa muoviselta vaikuttavalla) toiminnalla sekä huumorilla, joka aiheuttaa lähinnä hymähdyksiä. Myönnettäköön silti, että Arskalle on kirjoitettu pari ihan hyvää one-lineria.

Uusia kasvoja tutuissa rooleissa: Emilia Clarke (Sarah Connor), Jason Clarke (John Connor) sekä Jai Courtney (Kyle Reese). (finnkino.fi)
Schwarzenegger pelastaa leffan robottikarismallaan, ja kovassa kunnossahan herra vielä on. Hahmon ikääntyminenkin on selitetty ihan hyvin elokuvan maailmaan sopivalla tavalla. Myös Jason Clarke tekee ihan mukiinmenevää työtä John Connorin saappaissa, mutta Emilia Clarke ja Jai Courney eivät yllä rooleissaan Linda Hamiltonin ja Michael Biehnin tasolle. Kumpikaan ei ärsytä, mutta kemiaa vain ei näiden kahden väliltä tahdo löytyä. Hamilton oli toki roolissaan sen verran ikoninen, että hänen korvaamisensa olisi paha paikka kenelle vain. Mainittakoon myös, että tuore Oscar-voittaja J.K. Simmons nähdään pienehkössä sivuroolissa, mikä oli todella iloinen yllätys.

Terminator Genisys on tavallaan ihan toimivaa kesäviihdettä, mutta vertailu Cameronin klassikoihin käy sille omissa papereissani kalliiksi. Vanhoille osille kumartelu ei muuta sitä faktaa, ettei Genisys tuo sarjaan juurikaan uutuusarvoa. Aika tietysti näyttää, mihin se muiden sarjan elokuvien joukossa asettuu, mutta voittanee tämä laadullaan täpärästi kaksi viimeisintä jatko-osaa. Siltä ainakin tällä hetkellä tuntuu. Ykkösosan tunnelma ja kakkososan upeat toimintakohtaukset eivät tästä kylläkään saa arvoistaan seuraa.

Arvio: ★★½

Traileri: