30.9.2015

Letterboxd Season Challenge 2015-16: Viikot 1-4

Syyskuun alkupuolella alkoi Letterboxd-sivustolla mielenkiintoinen elokuvahaaste, joka etenee perinteistä TV-sarjan rytmiä noudattaen syyskuusta toukokuuhun viikoittain vaihtuvine teemoineen ja talvitaukoineen. Meneillään on haasteen neljäs viikko. Ajattelin päivittää tilanteen blogiin ja jatkossa kirjoitella homman etenemisestä ehkä jopa viikoittain, sillä sen verran mielenkiintoista katsottavaa haasteen myötä on tullut eteen.

Ensimmäisen viikon haasteena oli katsoa ainakin yksi leffakriitikko Roger Ebertin hienoina pitämistä elokuvista. Listaa selattuani mielenkiintoisia ja saatavilla olevia tekeleitä oli useita, joten aloitin haasteen hieman ennakkoon, jotta ehdin katsella listan leffoista edes muutaman. Viikko - ja sen myötä koko kausihaaste - alkoi todellisella klassikolla, Michael Curtizin elokuvalla nimeltään Casablanca ja jatkui Luis Buñuelin surrealistisella komedialla Porvariston hillitty charmi. Lisäksi katsoin Ingmar Bergmanin loistavan Personan, Steven Spielbergin scifinyyhkyilyn A.I. - Tekoälyn, Martin Scorsesen periodidraaman Viattomuuden aika ja Stanley Kubrickin sodanvastaisen Kunnian polut -pätkän.

Näistä selvästi parhaiten toimivat Casablanca ja Persona, jotka ovat kaiken saamansa hehkutuksen ansainneet. Huikeita elokuvia molemmat. Pidin myös Porvariston hillityn charmin absurdin puolelle menevästä huumorista ja Kunnian polkujen väkevästä sanomasta todella paljon, mutta A.I. ja Viattomuuden aika puolestaan jättivät vähän valjun olon.

Toisella viikolla oli tarkoitus katsoa musikaalielokuva 1930-luvulta. Genre ei ole ominta alaani enkä ollut tuolta aikakaudelta katsonut ainuttakaan musikaalielokuvaa, joten valinta oli itseoikeutetusti klassinen The Wizard of Oz. Värikkään musikaalifantasian vaikutuksen populaarikulttuuriin pystyi aistimaan heti alkumetreillä. Tuli melkoinen ahaa-elämys, kun "Somewhere Over the Rainbow" -laulu lähti soimaan. 

Wizard of Oz -viittauksia näkee myös paljon myöhemmissä elokuvissa, joista Matrixin "Buckle your seatbelt Dorothy, 'cause Kansas is going bye-bye!" lienee itselleni se muistettavin, vaikkei se suora lainaus toki olekaan. Kaiken kaikkiaan The Wizard of Oz on varsin mainio ja hauska elokuva, josta ajattomuus paistaa läpi vanhentuneista tehosteista, muovisen oloisesta lavastuksesta ja puvustuksesta huolimatta.

Kolmas viikko oli omistettu idän mestarille Akira Kurosawalle, ja haasteena oli luonnollisesti katsoa ainakin yksi sellainen Kurosawa-elokuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Tehtävä oli siinä mielessä helppo, että olin japanilaisohjaajalta katsonut ainoastaan legendaarisen mammuttiteoksen Seitsemän samuraita, mutta yhdenkin elokuvan löytäminen osoittautui haasteelliseksi. Kurosawan elokuvista ei tällä hetkellä Suomi-julkaisuja juuri ole, mutta löysin sentään ohjaajan myöhäiseen tuotantoon kuuluvan Ran-elokuvan DVD:llä. Oli kohtalon ivaa, että leffa esitettiin pari viikkoa DVD:n tilaamisen jälkeen YLE Teemalla. No, nyt se löytyy myös hyllystä. Kurosawan samuraielokuvista muuten julkaistaan loppuvuodesta kokoelmaboksi, mikä menee ehdottomasti hankintalistalle.

Ran on Kurosawan sovitus Shakespearen Kuningas Lear -näytelmästä, jota en ollut aiemmin lukenut tai nähnyt esitettävän missään. Pidin leffasta paljon, sillä se piti kahden ja puolen tunnin kestostaan huolimatta otteessaan hyvin. Tarina itsessään käsittelee teemoja kuten ahneus, petturuus ja vallanhimo, joten ihan kevyttä tavaraa elokuva ei ole. Eeppiseksikin sitä voisi luonnehtia, ja Kurosawan massiivisten taistelukohtausten vaikutus näkyykin esimerkiksi Braveheartin tapaisissa uudemmissa historiallisissa eepoksissa. Leffan huippukohtana jäi mieleen eräs yllättävän väkivaltainen taistelukohtaus, jonka päällä kuultiin normaalin ääniraidan sijaan klassista musiikkia. Todella pysäyttävää tavaraa.

Neljännellä viikolla piti valita 1960-luvun viidenkymmenen isoimman kassamagneetin listalta ainakin yksi elokuva katsottavaksi. Valinta osui vuoden 1969 länkkärihittiin True Grit eli Kova kuin kivi, jonka Coenin veljekset sovittivat uudelleen vuonna 2010. Uudemman version olen nähnyt jo pariin otteeseen, mutta ilokseni myös alkuperäinen toimi oikein hienosti. John Wayne -fani en todellakaan ole, mutta mies on Oscar-palkitussa roolissaan juoppona apulaissheriffinä oikein hyvä. Isänsä murhaajaa etsivää alaikäistä tyttöä esittävä Kim Darby suoriutuu myös mukavasti, vaikka välillä hieman ärsyttäviä maneereja käyttääkin. Viihdyttävä länkkäriseikkailu Kova kuin kivi kiistatta on.

Tulevien viikkojen aikana on luvassa muun muassa elokuvamatkat 1900-luvun alkupuolelle, Itä-Eurooppaan ja Japaniin, kunnes koittaa pyhäinpäivä, joka tuo tullessaan vanhan koulun kauhuelokuvat. Päivitän tilannetta myös blogiin sitä mukaa kun sanottavaa tulee!

29.9.2015

Mikä ihmeen Infinite Watchlist?


No, tämähän on kovaa vauhtia kolmenkympin kriisiä lähestyvän leffafriikin blogi. En keksinyt blogille kunnollista suomenkielistä nimeä, mutta halusin sillä jotenkin viestiä, että katsottavaa olisi liiankin kanssa. Ääretön katselulista ei kalskahtanut korvaan hyvältä, joten päädyin englanninkieliseen Infinite Watchlist -muotoon.

Infinite Watchlist toimi aiemmin Wordpressin puolella saman otsikon alaisuudessa sisältäen lähinnä elokuva-arvioita ja todella satunnaisesti myös muunlaisia tekstejä. Päätin pitkään asiaa harkittuani vaihtaa alustaksi Bloggerin, koska täällä on kevyemmän julkaisualustan lisäksi useita hyviä kotimaisia leffablogeja seurattavaksi.

Olen pitkään etsinyt blogille oikeanlaista muotoa, ja osittain sen vuoksi Wordpress-blogi tuntui varsinkin ensimmäisen vuoden aikana varsinaiselta sekamelskalta. Vanhan blogin tekstit on nyt kuitenkin siirretty uudelle alustalle ja jokaiselle arvioidulle elokuvalle - oli teksti sitten täysimittainen arvio tai parin lauseen kommentti - löytyy oma blogikirjoitus. Tilastofriikkinä saan erikoista tyydytystä siitä, että voin lajitella tekstit eri tunnisteiden alle ja esim. seurata, ketkä ohjaajat tai näyttelijät esiintyvät blogissa useimmin. Näin arviot toki pysyvät paremmin myös järjestyksessä ja niiden selailukin on helpompaa.

Kuten aiemminkin, tavoitteeni on kirjoitella arviot vähintään teatterin puolella katsotuista elokuvista, mutta haluaisin laajentaa tarjontaa yhä enemmän myös kotisohvalla katsottuihin uusiin ja vanhoihin pätkiin. Muita potentiaalisia aiheita ovat TV-sarjat, kohtalaisen kokoisen leffakokoelmani esittely tai kirjoittaminen jotain esimerkiksi Letterboxd-palvelussa meneillään olevan kausihaasteen tiimoilta. Ehkä täällä voisi myös fiilistellä tulevia elokuvia ja muuta vastaavaa.

Katsotaan mihin aika ja innostus riittää, mutta uuden alun makua hommassa on!

28.9.2015

Arvio: Sicario (2015)

Denis Villeneuven Prisoners (Vangitut) ja Enemy nousivat kevyesti viime vuoden suosikkielokuvieni joukkoon. Tämänkin vuoden jo lähestyessä viimeistä neljännestään uskaltaa sanoa, että loppuvuoden tulee olla huikea, jos tämä Villeneuven uusin tuotos Sicario ja esimerkiksi tajuttoman kova Mad Max: Fury Road aiotaan tiputtaa tämän vuoden kärkisijoilta alas.

Villeneuve-fanina en oikein osaa (tai edes halua) suhtautua tämän arvion kohteena olevaan pätkään objektiivisesti, joten teksti tulee sisältämään runsaasti henkilöpalvontaa ja hehkutusta. Yritä kestää, Arvon Lukija. 

Sicario on fiktiivinen, mutta todella realistisen oloinen kuvaus huumesodasta, jota Yhdysvaltojen ja Meksikon hallitukset käyvät Pohjois-Meksikossa Yhdysvaltojen rajan tuntumassa toimivia huumekartelleja vastaan. Tarinaa seurataan vielä nuoren mutta iästään huolimatta karaistuneen FBI-agentti Kate Macerin (Emily Blunt) näkökulmasta. Kate napataan mukaan kartellipomoja jahtaavaan erikoisryhmään, jonka johdossa häärivät Josh Brolinin esittämä Matt ja Benicio Del Toron tulkitsema salamyhkäinen Alejandro.

Kate on yhtä pihalla tiimin toimintatavoista ja tavoitteista kuin katsojakin, mutta vähitellen hän alkaa huomata, että se toimii jokseenkin harmaalla alueella. Se on idealistiselle ja lakiin luottavalle agentille kova paikka.

Elokuvan ja Taylor Sheridanin kyhäilemän käsikirjoituksen nerokkuus piilee siinä, että useista vastaavista Hollywood-tekeleistä poiketen se hylkää perinteisen hyvät vastaan pahat -asetelman, jossa amerikkalaiset ovat sankareita ja kartellit pahiksia. Kate on toki elokuvan moraalinen selkäranka, johon on katsojan helppo samaistua, mutta hänen lisäkseen Sicariossa ei varsinaisia hyviksiä juurikaan nähdä.

Likaista peliä esiintyy sekä kartellien että lainvalvojien puolella ja elokuva kysyykin, riittääkö lain puitteissa toimiminen kartelleja vastaan, ja miten pitkälle tässä huumesodassa ollaan valmiita menemään. Piikkiä toki myös annetaan yleensä moraalista ylivertaisuuttaan toitottavan Amerikan suuntaan.

Sicario voisi hyvästä kässäristään huolimatta olla osaamattomammissa käsissä keskinkertainen elokuva. Nyt kuitenkin kaikki osuu nappiin, sillä tekijätiimi on oikeastaan joka alueella maailman terävintä kärkeä. Ohjaaja Villeneuve on valtavan taitava juonen kuljettaja ja painostavan tunnelman luoja. Elokuvaa katsoessa tuntuu hieman siltä, kuin joku pitelisi pari tuntia veistä kurkulla, mikä on jännityselokuvalle ainoastaan positiivista.

Alkuteksteissä kerrotaan termin ”sicario” tarkoittavan Meksikossa palkkatappajaa, mikä on mainio pohjustus elokuvalle. Katsoja laitetaan samalla pohtimaan, miten se elokuvaan liittyy. Mysteeri kyllä aukeaa, mutta Villeneuve ei turhaan selittele kaikkea valmiiksi. Katsojana olen useimmiten tyytyväinen, kun saan matkan varrella solmia langanpäät yhteen itse. Villeneuve myös käyttää hienosti päähenkilöään elokuvan salojen aukaisemiseksi, sillä juonikuviot aukeavat samalla kun Kate ne havaitsee.

Elokuvan kuvauksesta vastaa Villeneuven kanssa aiemminkin työskennellyt Roger Deakins, joka osoittaa jälleen parhautensa. Uskomattoman kaunista jälkeä saa mestari aikaan kerta toisensa jälkeen. Erityisesti pimeällä kuvaaminen on Deakinsin suurimpia vahvuuksia, eikä hän yleensä sorru sekavaan käsivarakamerapelleilyyn, vaan kuva on suurimmaksi osaksi tyylikkään vakaa.

Leffan huikeimpana esimerkkinä Villeneuve-Deakins-kombon toimivuudesta on kohtaus, jossa katsoja kiskaistaan mukaan toimintaan lämpökameran välityksellä. On todella kuumottavaa seurata tiimin etenemistä pimeässä, kun tuntuu siltä, että olisi itse mukana. Kohtauksesta tulevatkin mieleen sellaiset tekeleet kuin HBO-minisarja Generation Kill, Kathryn Bigelown Zero Dark Thirty ja Michael Mannin Heat. Tämä on yksi elokuvan ehdottomista kohokohdista.

Villeneuve näyttää löytäneen luottomiehen myös sävellyspuolelle. Islantilainen Jóhann Jóhannsson teki soundtrackin jo Prisonersiin ja voitti sittemmin Oscarin Kaiken teoria -elokuvan musiikista. Nytkin hänen sävellyksensä tukevat elokuvan synkkää ja painostavaa ilmapiiriä hienosti. Esimerkiksi kohtaus, jossa musiikin pauhu vaihtuu saumattomasti kuvan ulkopuolelta saapuvan sotilashelikopterin roottorien ääneen, on mahtava.

Kun Oscarit tuli taas mainittua, voi Sicariolle helposti ennustaa ehdokkuuksia ainakin näyttelijöiden osalta. Emily Blunt on sankarittarena kova, mutta myös tarpeeksi haavoittuva ja tavallinen. Toisin sanoen suoritus on erittäin realistinen ja uskottava. Arvostukseni Bluntia kohtaan tuntuu vain kasvavan rooli roolilta. Josh Brolin on myös hyvä, kuten yleensä, mutta palkintoehdokkuuksia voi kuitenkin povata erityisesti Benicio Del Torolle, jonka rooli Bluntin hahmon vastaparina korostuu elokuvan edetessä merkittävästi.

Kaiken kaikkiaan Sicario on aivan huikea jännäri, joka on parhaimmillaan nimenomaan elokuvateatterissa. Siellä elokuvan upeasta visuaalisesta ilmeestä ja suorastaan veitsellä leikattavasta tunnelmasta pääsee nauttimaan vapaasti.



121 min | Ohjaus: Denis Villeneuve | Pääosissa: Emily Blunt, Josh Brolin, Benicio Del Toro | Traileri | IMDb

Arvio: ★★★★★

15.9.2015

Arvio: Leviathan (2014)


Kiitelty Leviathan oli Venäjän ehdokas viime vuoden Oscar-kisassa ja se pääsikin aivan loppusuoralle saakka. Leviathania pidettiin monissa ennakkoarvioissa jopa hienoisena ennakkosuosikkina, sillä voittihan se aiemmin samaisessa kategoriassa Golden Globe -palkinnon. No, lopulta Puolan ehdokas, Pawel Pawlikowskin ohjaama Ida, kiilasi ohi. Sekin osoittautui loistavaksi elokuvaksi ja tuli keväällä pikaisesti myös arvioitua blogiin.

Se niistä palkinnoista. Minäkin jaksan Oscareista ja muista vastaavista aina jaaritella, mutta loppujen lopuksi niiden tärkein ansio on se, että palkintojen myötä tällaisia valtavirran ulkopuolelta tulevia hienoja elokuvia saadaan yleensä esille ja ihmisten nähtäville.

Näin elokuvan Oulun Kulttuuritalo Valveen Studio-elokuvateatterissa, joka on hyvä paikka käydä tsekkaamassa valkokankaalta elokuvia, jotka ovat useimmiten jo poistuneet normaalista teatterilevityksestä. Paikan sali ja kangas ovat toki pieniä, mutta pimeä teatteri tarjoaa silti aivan erilaisen mahdollisuuden keskittyä elokuvaan kuin kotisohva.

Ja keskittyminen Leviathanin tapauksessa palkitaan. Andrey Zvyagintsevin elokuva kertoo pienessä Jäämeren rannalla sijaitsevassa venäläiskaupungissa asuvasta Nikolaista, jonka talo on määrätty pakkolunastettavaksi. Asialla on läpeensä korruptoitunut pormestari, jolla on merenrantatontille omia suunnitelmia. Kolyan avuksi saapuu Moskovasta tämän lakimiesystävä Dimitri, mutta korruptoitunutta järjestelmää vastaan taisteleminen ottaa silti koville.

Elokuvan alkupuoliskolla Zvyagintsev pohjustaa toki tarinaa, mutta sen ripeän kuljettamisen sijasta keskittyy enemmän kuvaamaan hahmoja ja sitä, minkälaista elämää karussa pikkukaupungissa eletään. Vodka virtaa, mutta synkistelyn lomasta pilkottaa myös hieman leffan sävyä keventävää huumoria. Sitten taas tapahtuu jotain käänteentekevää, jonka jälkeen kaikki alkaa mennä päin helvettiä.

Uskonnolliset ja yhteiskunnalliset teemat ovat Leviathanissa läsnä. Symboliikka meni kieltämättä itseltäni aluksi hieman ohi, koska en ole esimerkiksi elokuvassa viitattuun Vanhassa testamentissa olevaan Jobin kirjaan perehtynyt. Nimi oli toki tuttu. Merkitykset alkoivat kuitenkin paremmin aueta, kun elokuvan jälkeen hieman tutustui Jobin kirjan teemoihin.

Nikolai itse vertautuu Jobiin, jota Jumala Raamatun kirjoituksissa koettelee monin tavoin. Leviatan puolestaan on teoksessa esiintyvä merihirviö, jolla tässä ehkä pyritään kuvaamaan ylivoimaista vihollista. Yksi mies vastaan korruptoitunut yhteiskunta, se on selvä peli.

Ilman symboliikkaakin on helppo huomata, että Zvyagintsev haluaa elokuvallaan ottaa kantaa Venäjällä esiintyvään korruptioon, vallan turmelevaan vaikutukseen sekä järjestäytyneen uskonnon, tässä tapauksessa ortodoksisen kirkon, tekopyhyyteen.

Paljon kertoo kohtaus, jossa jumalanpalveluksessa patsastelevat lähinnä etuoikeutetut hienoine pukuineen, ja jotka kirkossa näyttäytymisen jälkeen poistuvat paikalta loistoautoillaan. Kuilu näiden ihmisten ja esimerkiksi Nikolain edustaman köyhän duunarin välillä on syvä.

Elokuvan moniulotteiset hahmot esitellään katsojalle rehellisesti haavoittuvaisina ja viallisina, eikä kenellekään pyritä keräämään turhia sympatiapisteitä. Realistinen näyttelijäntyö tukee tätä erinomaisesti. Tarinan päähenkilö ei ole mikään pyhimys, vaan Nikolai muun muassa sortuu ryyppäämään, minkä vuoksi tämän poikakin jää käytännössä oman onnensa nojaan.

Kuvaus on Leviathanissa huippuluokkaa. Ränsistynyt merenrantakaupunki saadaan näyttämään harmaalta, mutta silti karun kauniilta. Zvyagintsevin tapa kuljettaa tarinaa on myös mielenkiintoinen, sillä juonen kannalta moni merkittävä tapahtuma jää näyttämättä. Niihin vain viitataan.

Loppujen lopuksi on sanottava, että kyseessä on todella erinomainen elokuva, joka haastaa katsojan, laittaa ajattelemaan ja herättää paikoitellen voimakkaitakin tuntemuksia. Se on kuitenkin sen verran raskasta katsottavaa, että ihan heti en laittaisi sitä uudestaan pyörimään. Zvyagintsevia tekisi kuitenkin tämän myötä katsoa lisää.

Arvio: ★★★★

Traileri: