31.10.2015

Arvio: Dheepan (2015)


Dheepan taitaa olla noin neljäs näkemäni Jacques Audiard -elokuva, sillä muistan nähneeni aiemmin leffat Luihin ja ytimiin, Profeetta ja Kun sydän lakkaa lyömästä. Tähän mennessä olen oppinut yhdistämään Audiardin nimen laatuun, sillä olen aina pitänyt näkemästäni. Hänen elokuvansa tuppaavat kertomaan ihmisistä, joilla ei mene kovin hyvin, mutta ne ovat tuoreen ja aidon tuntuisia.

Dheepanin myötä herra Audiard jatkaa vahvalla linjalla ja raina ehti jo voittaa Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnonkin. Elokuvassa yhdistyvät perhedraama, melko vahva henkilökuvaus ja onpa mukana vähän yhteiskunnallista kannanottoakin.

Elokuva kertoo Ranskaan saapuvista srilankalaisista pakolaisista, jotka keinotellaan maahan sisällissodassa kuolleen perheen passien turvin. Keskushenkilö on Dheepan-nimeä käyttävä ja sodassa traumatisoitunut tamilitiikerien sissi, joka valevaimonsa ja -tyttärensä kanssa muuttaa Pariisiin huumejengin hallitsemaan maahanmuuttajavaltaiseen lähiöön, jossa ei poliiseja paljon näy. Kielitaidoton lumeperhe yrittää parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämäänsä ja tutustua samalla toisiinsa. Ongelmiahan tuosta on odotettavissa.

Dheepan on elokuvana aivan tätä päivää, ja maahanmuuttajien yhteiskuntaan integroitumisen problematiikka kuvataan karulla, mutta melko realistisella tavalla. Ongelmavyyhti on melkoinen, ja esimerkiksi Dheepan tarvitsisi ammattiapua päästäkseen traumoistaan, mutta kielitaidottomuuden ja valeidentiteetin vuoksi se on mahdotonta. Tulijat muutenkin heivataan vaaralliseen jengilähiöön oman onnensa nojaan. Tytär sentään pääsee kouluun opettelemaan kieltä. Konfliktit sekä lumeperheen kesken että huumejengin kanssa ovat kuitenkin juonen edetessä väistämättömiä, ja ristiriidat purkautuvat lopulta melko jysäyttävään malliin.

Pääosanäyttelijät ovat aika pitkälti amatöörejä, mikä kääntyy tässä tapauksessa elokuvan voitoksi. Dheepania esittävä Jesuthasan Antonythasan on vallan loistava, mutta Kalieaswari Srinivasan "vaimo" Yalinin roolissa esiintyy myös yhtälailla vakuuttavasti. Roolit tuntuvat luonnollisilta, mikä kertoo myös Audiardin kyvystä saada näyttelijöistään paljon irti. Pienenä miinuksena mainittakoon, että tytär Illayaal (Claudine Vinasithamby) jää turhan paljon taka-alalle. Tämä jäi vähän häiritsemään, vaikka Dheepaniin keskittyminen ymmärrettävä ratkaisu toki onkin.

Kyseessä on erinomainen yhdistelmä draamaa ja rikostoimintaa, vaikka jälkimmäistä onkin mukana suhteellisen vähän. Leffa pitää otteessaan ja potkaisee lopulta ilmat pihalle. Vuoden vaikuttavimpia elokuvia, jolle toivoisi katsojia sekä ajankohtaisuuden että elokuvan laadun vuoksi. Sanoisin, että jo Cannesin Kultaisen palmun voittaneena Dheepan lienee vahva ehdokas kisaamaan myös parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarista.

Arvio: ★★★★

Traileri:

29.10.2015

LSC 2015-16 - Kolme väriä: Sininen (Trois couleurs: Bleu, 1993)


Itä-Euroopan teema kausihaasteen osalta jatkuu Krzysztof Kieślowskin parissa. Tässä elokuvassa Itä-Eurooppa ei kieltämättä juurikaan ole edustettuna muuten kuin ohjaajan kotimaan osalta. Puolalaiselta Kieślowskilta sain käsiini Kolme väriä -trilogian, jonka osat tottelevat nimiä Sininen, Valkoinen ja Punainen. Elokuvat symboloivat Ranskan lipun värejä ja niiden edustamia vapauden, veljeyden ja tasa-arvon teemoja.

Ykkösosa Sininen edustaa vapautta ja kertoo miehensä ja tyttärensä auto-onnettomuudessa menettäneestä Juliesta, joka yrittää päästä yli tuskastaan jättämällä vanhan elämänsä taakseen. Ehkä tässä haetaan sitä, että Julie yrittää saavuttaa vapautensa unohtamalla.

Juliette Binoche tekee elämänsä roolin.

Parhaiten mieleen jää Juliette Binochen pääosarooli. Arvostukseni häntä kohtaan kasvaa elokuva elokuvalta, mutta tästä on hankala laittaa paremmaksi. Kasvot ja etenkin silmät ovat näyttelijälle erityisen tärkeitä työkaluja, ja Binoche todellakin osaa ilmaista hahmon tuskan ilman sanojakin. Se näkyy läpi. 

Toisaalta hahmo jää vähän etäiseksi, sillä Julie pyrkii peittämään tunteensa ulkopuolisilta. Tämä on toki varmasti tarkoituksellista, koska kun Julie kysyy toiselta hahmolta miksi tämä itkee, kuuluu vastaus: "koska sinä et itke".

Kaiken kaikkiaan hieno elokuva surusta ja siitä toipumisesta.

Arvio: 

LSC 2015-16: Werckmeister Harmonies (Werckmeister harmóniák, 2000)

Werckmeister Harmonies säväyttää upealla mustavalkokuvauksellaan.

Letterboxd-sivuston kausihaasteen kuudennen viikon teemana oli Itä-Eurooppa, ja erityisesti neljä merkittävää ohjaajaa: tsekkiläinen Jan Švankmajer, puolalainen Krzysztof Kieślowski, turkkilainen Nuri Bilge Ceylan ja unkarilainen Béla Tarr. Haasteena oli tietenkin katsoa vähintään yksi elokuva joltakin näistä ohjaajista.

Valitsin katsottavaksi Tarrin Werckmeister Harmoniesin sekä Kieślowskin väritrilogian, joista ehdin ensimmäisen osan vilkaista. Kaksi seuraavaa vielä odottelevat vuoroaan. Palataan väritrilogian avausosaan kuitenkin omassa tekstissään.

Werckmeister Harmonies, alkuperäiseltä nimeltään Werckmeister harmóniák, on varmasti haastavimpia tänä vuonna näkemiäni elokuvia, ja yksi katsomiskerta ei taida tämän kohdalla riittää.

Leffassa sympaattinen postinjakaja Janos saa huomata, kuinka köyhä ja karu unkarilainen kylä ajautuu kaaoksen partaalle, kun paikalle saapuu kiertävä sirkus jättimäisen täytetyn valaansa kanssa. Outo ilmestys ja muualta saapuvat ihmettelijät ajavat mystisesti koko kylän raivon partaalle.

Tämä toi mieleeni Suomessakin ajankohtaisen pakolaiskeskustelun, johon liitän mielessäni yhtenä osana muukalaispelon, mutta vertauskuva tuntuu liian yksioikoiselta.

Tarr ei ole kuitenkaan halukas selittelemään elokuviaan liiaksi ja antaa mielellään katsojien vetää elokuvistaan omat johtopäätöksensä. Samaa koulukuntaa edustaa myös itävaltalainen Michael Haneke, ja jotain samaa herrojen tavoissa esittää asiansa kieltämättä on.

Leffan nimi muuten viittaa musiikkiteoreetikko Andreas Werckmeisteriin, mutta koska en tiedä musiikkiteoriasta pätkääkään, en ala kirjoittamaan aiheesta sen enempää.

Vaikken siis täysin saanut kiinni elokuvan merkityksistä (mikä näkyy tässä tekstissäkin) on sen kunniaksi sanottava, että melkoisen tiukasti se jäi mieleen pyörimään. Se ei elokuvista puhuttaessa ole oikeastaan koskaan huono asia.

Leffan musiikki on muuten niin mielettömän hienoa, ettei sanotuksi saa. Katsomisen arvoinen tapaus tämä on jo sen vuoksi. Alla vielä pieni näyte.

Arvio: 

LSC 2015-16: Taistelulaiva Potemkin (Bronenosets Potyomkin, 1925)

Tämä kohtaus jäi elokuvahistoriaan.
Letterboxd-sivustolla ensi kevääseen saakka pyörivä kausihaaste on omalla kohdallani jatkunut yhden tai kahden elokuvan viikkotahdilla. Koosteen ensimmäisistä LSC-viikoista pääset lukemaan klikkaamalla TÄSTÄ. Nyt voisin kuitenkin ottaa käsittelyyn leffan kerrallaan, koska muuten tekstit paisuisivat melko massiivisiin mittoihin.

Mutta aloitetaas. Viidennen viikon haastena oli tutustua 1900-luvun alun merkkiteoksiin. Letterboxdin käyttäjä PUNQ on perehtynyt erityisesti ennen vuotta 1940 julkaistuihin elokuviin, ja hän on myös listannut parhaat elokuvat kultakin vuodelta. Tarkoitus oli katsoa vähintään yksi sellainen leffa, jonka PUNQ on listannut jonkin vuoden kymmenen parhaan elokuvan joukkoon.

Omalla kohdallani valinta osui Sergei Eisensteinin vuonna 1925 julkaistuun Panssarilaiva Potemkiniin, joka sattui valmiiksi löytymään hyllystä odottelemasta. Kyseessä on tietenkin mustavalkoinen mykkäelokuva, jonka tapahtumat pohjaavat vuosisadan alun Venäjän vallankumoukseen. Näkökulma on vahvasti kommunistisen propagandan sävyttämä, joten leffan sanoma on turhankin mustavalkoinen. Tämä häiritsi hieman, koska haluaisin mielelläni nähdä katsomissani elokuvissa harmaankin sävyjä.

Kun ottaa huomioon, että leffa on tehty 90 vuotta sitten, huomaa kuitenkin sen tekniset ansiot helposti. Eisenstein on saanut luotua todella upeita kohtauksia, joista tunnetuin on se, jossa lastenvaunut vierivät alas alas Odessan portaita ihmisjoukon keskellä. Ohjaaja osaa myös luoda jännitystä leikkauksilla ja muilla teknisillä jipoilla, joten laatukamaahan elokuva on ja ehdottomasti paikkansa elokuvahistoriassa ansainnut.

Arvio: 

Vuosisadan alun leffojen tekijänoikeudet ovat myös uskoakseni jo vanhentuneet ainakin suurelta osin, joten niitä löytyisi myös internetistä paljon ilmaiseksi. Teeman tiimoilta kiinnostaisi katsoa vielä ainakin rasistiseksi syytetty eepos Kansakunnan synty, seitsenosainen Les Vampires ja miksei myös megaklassikko Tuulen viemää. Kaikki ovat sen verran pitkiä teoksia, että saa nähdä saanko aikaiseksi katsoa ne tämän haasteen aikana.

27.10.2015

Arvio: A Girl Walks Home Alone at Night (2014)

"The first Iranian vampire western."

Katsoin Ana Lily Amirpourin ohjaaman, omaan sarjakuvaansa perustuvan elokuvan sateisena ja pimeänä sunnuntai-iltapäivänä istuessani hämärässä Onnibus-linja-autossa. Tila ja pieni tablettilaitteen ruutu eivät ehkä antaneet aivan optimaalista katselukokemusta, mutta aavemainen mustavalkoelokuva sopi tunnelmaan kuin nakutettu.

Otetaan heti kiinni tuosta yllä olevasta mainostekstistä. Vampyyriwestern tuntui hieman oudolta vertaukselta leffan jälkeen, mutta pari päivää asiaa pyöriteltyäni se on ihan hyvä kuvaus tälle elokuvalle. Sergio Leoneen viittaavaa kuvausta ja tunnelmaa kyllä löytyy, ja sen päähenkilökin näyttäytyy nimettömänä oikeudenjakajana, kuten muuan Clint Eastwood Leonen Dollari-trilogiassa. Musiikissa on myös paikoitellen vahvoja Ennio Morricone -viboja, joten kyllä tämän elokuvan voi nähdä Amirpourin kumarruksena spagettilänkkäreille.

Tarina sijoittuu Bad City -nimiseen iranilaiseen aavekaupunkiin, jonka pimeillä kaduilla sen asukkaita seuraa ja valvoo yksinäinen vampyyri. Amirpour on varmaankin halunnut kääntää miehen ja naisen valta-asetelman päälaelleen, sillä vampyyri on tällä kertaa nainen. Onhan naisvampyyrejäkin tietysti nähty, mutta konteksti on kuitenkin tällä kertaa Iran, jota ei tunneta maana, jossa naisilla olisi tätä nykyä valtaa. Jonkinmoista feministisyyttä näkyy muun muassa siinä, että vampyyri saalistaa erityisesti naisia huonosti kohtelevia miehiä.

Kohdalle osuu kuitenkin Arash-niminen nuorukainen. Hahmojen välille syntyy melankolisesti etenevä rakkaustarina. Fiilis korostuu hidastuksissa ja pitkissä katseissa, joita myös musiikkivalinnat tukevat. Harmi vain, että elokuvasta tulee turhankin hidastempoinen, minkä vuoksi se menettää otettaan loppua kohden mentäessä. Hahmot eivät myöskään jaksa kiinnostaa tarpeeksi, jotta voitaisiin puhua aivan erinomaisesta elokuvasta.

Tunnelma on kuitenkin poikkeuksellisen vahva. Bad City näyttäytyy unenomaisena ja irrallaan todellisuudesta olevana paikkana, jonka varjoissa on mustaan kaapuun sonnustautuneen vampyyrin hyvä lymytä. Vaikka puhutaan kauhuelokuvasta, ei varsinaista pelottelua tai väkivaltaa ole paljon. Jännitys on enemmänkin psykologista ja tuo mieleen esimerkiksi kesällä näkemäni It Followsin. Se oli toki tätä selvästi pelottavampi tapaus, mutta samantapaista painostavuutta on saatu myös A Girl Walks Home Alone at Nightiin luotua.

Amirpour osoittaa vahvaa pyrkimystä omaperäisyyteen, mutta elokuva tuo silti mieleen joitakin viime vuosien parhaista vampyyrileffoista, kuten Ystävät hämärän jälkeen (Tomas Alfredsonin ohjaama alkuperäinen vuodelta 2008 siis, Hollywood-remakea en ole jaksanut katsoa) ja Jim Jarmuschin Only Lovers Left Alive. Ne pystyivät tuomaan genreen jotain virkistävää, ja vaikka samalle tasolle ei nyt ihan ylletä, voittaa Amirpourin elokuva suurimman osan viime vuosien kyhäelmistä.

Kaiken kaikkiaan A Girl Walks Home Alone at Night on mielenkiintoinen ja tyylillä toteutettu yhdistelmä eri genreistä, joka on vahvimmillaan jännittävissä kohdissa. Romanttinen puoli ei oikein minuun tässä iske, sillä leffa alkaa viipyillä liikaa. Siinäpä se. Amirpour vaikuttaa kuitenkin lupaavalta ohjaajalta, jolla on visuaalista silmää ja näkemystäkin.

Arvio: ★★★½

Traileri:


26.10.2015

Arvio: Yksin Marsissa (The Martian, 2015)


Vaikka Ridley Scott onkin urallaan ehtinyt ohjata vaikka mitä, on herra ansainnut kannuksensa erityisesti scifin parissa. Scott tuntuisi olevan genressä omimmillaan, sillä Alien - kahdeksas matkustaja ja Blade Runner ovat nousseet tieteiselokuvan merkkipaaluiksi, ja ensin mainitun kanssa samaan universumiin sijoittuva Prometheuskin oli puutteistaan huolimatta varsin toimiva tapaus.

Aivan viime vuosina monista Scottin ohjauksista on kuitenkin jäänyt vahva suorittamisen maku. Vuoden 2007 American Gangster kyllä vielä maistui, mutta Robin Hood oli tylsä, The Counselor toimi lähinnä Cormac McCarthyn synkkääkin synkemmän kässärin ansiosta ja Exodus: Gods and Kings oli aiheestaan huolimatta pelkkää koreaa pintaa ilman mielenkiintoista sisältöä.

Scifiin Ridley-setä tuntuu kuitenkin jälleen syttyvän, sillä Yksin Marsissa jätti oikein positiiviset fiilikset. Andy Weirin The Martian -kirjaan perustuva leffa kuvaa mitä jos -tyyppisen skenaarion, jossa ensimmäisellä Marsiin suuntautuvalla miehitetyllä avaruuslennolla oleva astronautti Mark Watney (Matt Damon) eksyy hiekkamyrskyssä tiimistään. Tiimin johtajan Melissa Lewisin (Jessica Chastain) päätöksellä Watney jätetään jälkeen, sillä hänen uskotaan olevan kuollut.

Käy kuitenkin niin, että Mark selviytyy myrskystä, mutta yksin jäätyään hänen täytyy yrittää selviytyä hengissä kiviplaneetalla, jossa mikään ei kasva, ja odotella josko NASA saisi selville hänen olevan elossa, saati laadittua toimivan pelastussuunnitelman. Neuvokas Watney kuitenkin tiedostaa tilanteensa, tekee suunnitelmat ja käy toimeen. Apuna miehellä on missiolta jälkeenjääneiden tarvikkeiden ja muonavarastojen lisäksi älynsä. Lähes MacGyver avaruudessa -tason meininkiä siis.

"In the face of overwhelming odds, I'm left with only one option, I'm gonna have to science the shit out of this."

Niin, tiede. Vaikka sekä kirja että elokuva tietenkin ovat fiktiivisiä, on taustatyöt tehty sen verran vakuuttavasti, että katsojalle syntyy illuusio siitä, että tällainen voisi olla ehkä mahdollista. Samaa lähestymistapaa käytettiin esimerkiksi Gravityssa, joka oli avaruuteen sijoittuva selviytymistarina sekin. Tällaiset tarinat kiehtovat mieltä, mikä on tietysti scifin menestyksen salaisuus muutenkin.

Vaikka käsikirjoitus sisältääkin runsaasti teknistä ja tieteellistä pohdintaa, ei elokuva ole kuivakka. Huumoria on nimittäin mukana yllättävänkin paljon, ja Matt Damon on komediankin hyvin hallitsevana näyttelijänä mainio valinta päärooliin. Hän saa tehtyä hirtehishuumoria viljelevästä Watneysta hahmon, jonka pelastumista oikeasti toivoo. Elokuva on kuitenkin päälle pari tuntia pitkä, ja välillä juoni hieman polkee paikallaan. Jos itse skenaario kuitenkin kiinnostaa, niin ei tämä iso ongelma ole.

Tästä elokuvasta voisi kirjoitella lisääkin, mutta taidan lopettaa ettei mene pahasti jaarittelun puolelle. Yksin Marsissa on mielenkiintoinen, jännittävä ja yllättävänkin hauska elokuva, joka tempaa oikeissa kohdissa mukaansa ollen kuitenkin tarpeeksi uskottava. Ainakin illuusio siitä säilyy. Sen verran alkoi tarina kiinnostaa, että aion hankkia Weirin romaanin käsiini jossain vaiheessa ja lukaista senkin. Teos on julkaistu tänä vuonna myös suomennettuna.

Arvio: ★★★★

Traileri:


8.10.2015

Katsaus loppuvuoteen 2015 - odotetuimpien ensi-iltojen top 10

Alkuvuodesta tuli listattua kevään ja kesän odotetuimmat ensi-illat. Ne on myös paria poikkeusta lukuunottamatta vuoden aikana katsottu joko teatterissa tai ihan kotona, jos teatterijulkaisua ei tullutkaan (esim. Lost River). Fantastic Fourin ja Koodinimi U.N.C.L.E.:n puolestaan skippasin teatterikierroksella tarkoituksella, koska puskaradio ei kovin hyvää luvannut. Ehkä ne tulee aikanaan kuitenkin tsekattua.

Nyt kuitenkin siirretään katseet tähän loppuvuoteen. Olen listannut jokusen leffan, jotka mitä suurimmalla todennäköisyydellä tulee tarkastettua teatterissa, jos ne vain Ouluun asti saapuvat. Ensi-iltoja on ainakin kaikista lupailtu. Varmasti monen mielestä tylsä lista (en voi väittää vastaankaan), mutta nämä syystä tai toisesta kiinnostelevat. Toivon toki, että näiden rinnalle tulisi vielä jotain yllättävää kesäkauhuilu It Followsin tai viimevuotisen '71:n tapaan!

Ridley Scott: The Martian - Yksin Marsissa (ensi-ilta 9.10.)

Samannimiseen romaaniin perustuva scifi-leffa, jossa kuolleeksi luultu astronautti jääkin kiikkiin Marsiin muun tiimin jo suunnattua takaisin kotiplaneetallemme. Ihan kiehtova lähtökohta, ja vielä kun ohjaajana on varsin legendaarisia scifileffoja ohjannut Ridley Scott, on tämä selkeä valinta. Odotuksia tosin laskee hieman Scottin viime vuosien laskusuuntainen vire, sillä vaikka esim. Prometheuksesta pidinkin, oli viimevuotinen Exodus: Gods and Kings todella juosten kustun oloinen. Ylihuomenna tiedämme enemmän, kun tämän pääsen näkemään. Pääosissa mm. Matt Damon, Jessica Chastain ja Kristen Wiig.



Guillermo del Toro: Crimson Peak (ensi-ilta 16.10.)

Ennakkotietoni tästä ovat vähäiset, mutta Guillermo del Toro ilmeisesti palaa Crimson Peakilla kauhun pariin. Leffa sijoittuu ilmeisesti verenpunaisella vuorella sijaitsevaan kartanoon, joten olisikohan sieltä tulossa yliluonnollista ja psykologista jännitystä sekoittava flikka. Del Torolle asetan riman korkealle, kun vyöltä löytyy kuitenkin mm. loistava Pan's Labyrinth. Alta löytyy traileri, jota en ole itse tohtinut katsoa. Tämä voisi olla parempi katsoa kokolailla "sokkona", vaikka jonkun tiiserin olenkin aiemmin nähnyt. Pääosissa mm. Mia Wasikowska, Tom Hiddleston, Jessica Chastain ja Charlie Hunnam.



Jacques Audiard: Dheepan (ensi-ilta 23.10.)

Tässä on myös elokuva, josta en ennakkoon tiedä paljoakaan. Jacques Audiard on kuitenkin nimi, jonka yhdistän ehdottomasti laatuun. Miehen tuotannosta ainakin Profeetta, Kun sydän lakkaa lyömästä ja Luihin ja ytimiin ovat kaikki vähintäänkin hyviä elokuvia. Dheepan kertoo Ranskaan päätyvästä srilankalaisesta maahanmuuttajasta, joten yhteiskunnallista sanomaa ja vahvaa draamaa on kenties tiedossa. Leffa voitti jo Cannesin elokuvajuhlilla Kultaisen palmun, joten myös Oscar-mahiksia taitaa olla. Pääosassa Jesuthasan Antonythasan.



Sam Mendes: 007 Spectre (ensi-ilta 30.10.)

Koska kyseessä on James Bond, Spectre tulee varmasti olemaan vuoden suurimpia ensi-iltoja. Edellinen osa Skyfall oli sen verran massiivinen hitti sekä laadun että rahavirtojen puolesta, että pieniä suorituspaineita uutuudella sen myötä on. Itsekin tunnustaudun jonkinasteiseksi Bond-faniksi, joten varmasti tämä tulee isolta kankaalta tarkastettua. Agentti 007 lähtee tällä kertaa jäljittämään salaperäistä Spectre-organisaatiota, joka tiettävästi kytkeytyy jollain tavalla myös kolmeen aiempaan Bond-leffaan. 007:na jatkaa mahdollisesti jopa viimeistä kertaa Daniel Craig, pahisrooleissa ovat ainakin Christoph Waltz ja Dave Bautista, ja Bond-tyttöinä nähdään Léa Seydoux ja Monica Bellucci.



Francis Lawrence: The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 (ensi-ilta 18.11.)

Nälkäpeli-leffat on tullut kaikki nähtyä teatterissa, eikä Mockingjay-päätösosan jälkimmäinen puolisko varmaankaan tee tähän jatkumoon poikkeusta. Viimevuotinen alkupuolisko ei kylläkään juuri vakuuttanut, koska se tuntui lähinnä ylipitkäksi venytetyltä alustukselta loppurytinöille. En ole intoillut leffasarjasta muutenkaan liiemmin, mutta ihan hyvää viihdettä se on kieltämättä tarjonnut. Katniss Everdeeniä näyttelee tietenkin erinomainen Jennifer Lawrence, ja muutenkin vanhat tutut jatkavat mukana. Game of Thrones -invaasio valkokankaille näkyy myös tässä elokuvassa, sillä sarjan näyttelijöistä mukana ovat Gwendoline Christie ja jo edellisessä leffassa nähty Natalie Dormer. IMDb:n mukaan leffassa esiintyy myös alkuvuodesta 2014 menehtynyt Philip Seymour Hoffman, joten tämä lienee viimeinen kerta, kun miestä valkokankailla nähdään.


Steven Spielberg: Bridge of Spies - Vakoojien silta (ensi-ilta 27.11.)

Steven Spielbergiltä on tällä kertaa tulossa kylmän sodan aikaan sijoittuva vakoojatrilleri. Leffa ilmeisesti kertoo amerikkalaisesta lakimiehestä, jonka CIA värvää avuksi pelastamaan Neuvostoliitossa pidätetty lentäjä. Jos Ridley Scottin tähti on hieman ollut laskussa, ei myöskään Spielberg ole viime vuosien tuotoksillaan varsinaisesti loistanut tai erottunut, vaikkakin kohtuullisen tasaista ja sinällään ihan laadukastakin jälkeä on syntynyt. Eiköhän sieltä jotain tunteisiin vetoavaa ole jälleen tulossa. Katsotaan nyt, päädynkö katsomaan tämän leffateatteriin vai odottelenko. Spielberg kuitenkin lähtökohtaisesti kiinnostaa. Pääosassa on Tom Hanks, jonka rinnalla nähdään mm. Mark Rylance, Amy Ryan ja Alan Alda.



Scott Cooper: Black Mass (ensi-ilta 4.12.)

Gangsterielokuvien ystävillekin on tulossa katsottavaa loppuvuodesta. Black Mass kertoo 1970-luvulla Bostonissa vaikuttaneesta rikollisesta James "Whitey" Bulgerista, josta tuli FBI:n ilmiantaja. Bulgeria esittää Johnny Depp, joka on maskeerattu lähes tunnistamattomaksi. Suoritus on kerännyt jo runsaasti kehuja ja Oscar-pöhinää, ja muutenkin pätkä vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, joten katsotaan mitä tästä tulee. Johnny Depp ja gangsterielokuva ei tuo kylläkään mieleen hyviä mielleyhtymiä, koska esim. Public Enemies oli sanalla sanoen keskinkertainen. Muissa rooleissakin nähdään laatunäyttelijöitä, kuten Joel Edgerton, Benedict Cumberbatch ja Keijo Pek... Kevin Bacon.



J.J. Abrams: Star Wars: Episode VII - The Force Awakens (ensi-ilta 16.12.)

Aiemmin tänä vuonna dinosaurusseikkailusta Jurassic World tuli nopeimmin miljardin dollarin lipputulot ylittänyt elokuva. Se saanee pitää ennätyksensä vielä pari kuukautta, sillä veikkaisin uuden Star Wars -osan lyövän tiskiin sellaiset luvut, että oksat pois. Melkein alkoi itseäkin itkettää, kun trailerissa vilahtivat Chewbacca ja Han Solon rooliin palaava Harrison Ford. Vanhoista tutuista myös Mark Hamill ja Carrie Fisher ovat mukana ja nähdäänpä elokuvassa myös esimerkiksi Oscar Isaac, Andy Serkis, Domhnall Gleeson ja Gwendoline Christie.



Justin Kurzel: Macbeth (joulukuu)

Vuoden komeimman trailerin tittelin annan Justin Kurzelin elokuvasovitukselle Shakespearen kuuluisasta "skotlantilaisesta näytelmästä". Aivan upeaa kuvastoa näyttäisi olevan tulossa, ja kun pääosissakin nähdään ehdottomiin suosikkinäyttelijöihini kuuluvat Michael Fassbender ja Marion Cotillard, ovat odotukset myös tämän puolesta erittäin korkealla. Macbeth on tarina sokeasta kunnian- ja vallanhimosta ja petoksesta, joten ihanan synkkää materiaalia on varmasti odotettavissa. Mitään muuta elokuvaa en taida loppuvuonna odottaa yhtä paljon kuin tätä. Tarkkaa ensi-iltapäivää ei ikävä kyllä löydy vielä esimerkiksi Finnkinon sivuilta, mutta maahantuoja on lupaillut julkaisua joulukuulle. Mitä nopeammin, sitä nopeammin!



Joel Edgerton: The Gift (ensi-ilta loppuvuonna)

Näyttelijänä parhaiten tunnettu Joel Edgerton on myös käsikirjoittaja. Miehen kynäily on muun muassa aussitrillereiden The Square ja Felony taustalla, ja perustuipa David Michôdin The Rover -leffankin kässäri Edgertonin kehittelemään tarinaan. Mies on myös ohjannut pari lyhytelokuvaa, mutta nyt on vuorossa ensimmäinen kokopitkä, jonka kässäri on tietenkin myös hänen käsialaansa. The Gift on tiettävästi psykologinen jännäri pariskunnasta (Jason Bateman ja Rebecca Hall), jonka elämää alkaa varjostaa vähän epätasapainoinen kaveri miehen menneisyydestä. Pääosassa nähdään em. kaksikon lisäksi Edgerton itse. Vaikuttaa jännältä, ja jos leffa vain ensi-iltansa luvatusti loppuvuoden aikana saa, aion sen käydä katsomassa.



5.10.2015

Arvio: Everest (2015)


Islantilaisohjaaja Baltasar Kormákurin Everest oli ennakkoon tihkuneiden tietojen ja kohtalaisen vakuuttavan tähtikaartinsa puolesta syksyn odotetuimpia ensi-iltoja. Elokuva on tositapahtumiin perustuva kuvaus vuonna 1996 Mount Everestillä lumimyrskyn seurauksena usean vuorikiipeilijän hengen vaatineesta turmasta sekä seuranneista pelastustoimista. Itse olin tapahtumien aikaan kymmenvuotias, joten todella hämäriä muistikuvia lukuunottamatta tapaus ei ollut minulle entuudestaan kovin tuttu. Pidin elokuvasta paljon, ja mielestäni se on näkemistäni Kormákurin ohjauksista (mm. Syvyys, Meri, Reykjavik 101, Contraband) toistaiseksi paras.

Everestin valloitusta oli kohtalokkaana keväänä yrittämässä useita eri ryhmiä asiakkaineen, muun muassa Rob Hallin (elokuvassa Jason Clarke) johtama Adventure Consultants ja Scott Fischerin (Jake Gyllenhaal) Mountain Madness. Myös ryhmiä mm. Taiwanista ja Etelä-Afrikasta oli mukana, mutta ne jäävät elokuvassa enimmäkseen taustalle. Vuorikiipeilyn kaupallistumisen myötä ryhmien välillä on tietynlainen kilpailuasetelma, etenkin kun Robin matkassa on arvostetun vuorikiipeilylehden toimittaja Jon Krakauer (Michael Kelly). 

Kaupallistumisen vaikutuksesta matkassa on myös entistä enemmän kokemattomia kiipeilijöitä, kuten John Hawkesin esittämä postinjakaja Doug. Jotta bisnes pysyisi kunnossa myös jatkossa, olisi asiakkaita silti saatava huipulle asti. Arvaamattomien olosuhteiden vuoksi aikaikkuna turvalliseen huipun valloittamiseen on kuitenkin lyhyt, joten kiipeilijöiden suuri määrä johtaa tietoiseen riskinottoon. Tätä kaupallisuuden ja luonnon kunnioittamisen huonosti yhteensopivaa yhtälöä elokuvassa hieman kritisoidaan.

Vaikka Everest tosielämän henkilöihin perustuukin, mikään merkittävä henkilökuva se ei ole. Kaikki olennainen siitä silti löytyy, ja yhtälaillahan elokuva on kuvaus näiden ihmisten puolihullusta harrastuksesta ja epäinhimillisistä olosuhteista. Henkilökatras on niin laaja, että syvemmin päästään tutustumaan lähinnä Jason Clarken Robiin, Jake Gyllenhaalin Scottiin, Josh Brolinin Beckiin ja John Hawkesin Dougiin. Persoonia kuvataan juuri sen verran, että heidän toimiaan ymmärtää ja että heistä välittää. Näyttelijöistä kaksi ensinmainittua nousevat esille. Jason Clarkea on nähty suurimmaksi osaksi sivurooleissa, mutta karisma tuntuisi kantavan myös pääroolissa. Gyllenhaal puolestaan jatkaa vahvaa suorittamistaan ja lähestulkoon varastaa jälleen koko show:n omiin nimiinsä.

Juoni on simppeli mutta sulavasti toimiva yhdistelmä seikkailu- ja katastrofielokuvaa. Tarina kieltämättä etenee leffan alkupuolella hieman hitaanlaisesti, mutta tylsäksi juonta ei pääse mielestäni moittimaan. Homma pysyy mielenkiintoisena koko ajan, vaikka toimintaakaan ei vyörytetä eteen ennen kuin vasta loppupuolella. En tiedä miten suuri osa elokuvan juonesta on dramatisoitu elokuvaa varten, mutta sen verran realistisen oloisesti tapahtumat kerrotaan, että ilmeisesti totuudesta on pyritty pitämään kiinni. Juonesta olisi varmasti muokkauksia ja lisäyksiä tekemällä saanut menevämmän ja toimintapitoisemman, mutta henkilökohtaisesti olen tyytyväinen, että Kormákur on malttanut luottaa tositarinan voimaan..

Tunteiden vuoristorata on jo tuskaisen kliseinen ilmaus, mutta paremman puutteessa se sopii mielestäni kuvaamaan Everestiä hyvin. Leffaa katsoessa sai kokea sekä mieltä ylentäviä että suorastaan masentavia hetkiä, hermoja raastavaa jännitystä unohtamatta. Katsojan tunteet ovat pinnassa silloin, kun niiden halutaan siellä olevan, mutta liioitellun dramaattiseksi tai ylisentimentaaliseksi ei kerronta kuitenkaan useimmiten mene. Tietynlaisesta armottomuudestaan pätkä kerääkin pisteet kotiin.

Elokuvaa on kuvattu vuoristo-olosuhteissa, mikä lisää todentuntuisuutta merkittävästi. Maisemat ovat tietenkin huikeita ja kylmä meinaa hiipiä ihon alle elokuvateatterin penkissäkin. Näin elokuvan 3D:nä, ja ennakkokehuista huolimatta en nähnyt tälläkään kertaa juuri mitään, mikä erityisesti puoltaisi 3D:n käyttöä. Ei se kieltämättä haitannutkaan, mutta mitään lisäarvoa se ei elokuvalle anna. Suosittelenkin 2D-versiota, jos rahulin säästäminen kiinnostaa ja painavat 3D-lasit ärsyttävät.




121 min | Ohjaus: Baltasar Kormákur | Pääosissa: Jason Clarke, Josh Brolin, John Hawkes, Robin Wright, Emily Watson, Keira Knightley, Sam Worthington, Jake Gyllenhaal | Traileri | IMDb

Arvio: ★★★★