27.11.2015

LSC 2015-16: Uhkavaatimus maalle (The Day the Earth Stood Still, 1951)


Kausihaaste on edennyt viikolle 12, jonka aikana on tarkoitus katsoa yksi 1950-luvulla tehty scifielokuva. Vähälle on vanhan koulun tieteisleffojen katsominen tähän mennessä jäänyt, mutta mikäs siinä, kun yksi ensimmäisistä näkemistäni sattuu olemaan eräs lajityypin klassikoista.

Ajattelin elokuvan olevan jotenkin camp-henkinen tapaus ja yllätyin sen osoittautuessa varsin vakavahenkiseksi pätkäksi. Uhkavaatimus maalle onkin vahvasti kylmän sodan alle sijoittuva elokuva, jonka keskeisenä viestinä on varoittaa ihmiskuntaa ydinsodan vaaroista.

Klaatu-niminen mies toisesta maailmasta saapuu robotin kera lentävällä lautasellaan välittämään kotiplaneetallemme viestin: eläkää rauhassa tai teidät tuhotaan. Klaatu haluaisi välittää viestin kaikille maailman valtioiden johtajille samanaikaisesti, mutta koska se on paranoidissa toisen maailmansodan jälkeisessä maailmantilanteessa mahdotonta, päättää hän soluttautua yhteiskuntaan ja demonstroida vaatimuksensa vakavuuden toisella tapaa. Helpolla viesti ei siltikään mene perille.

Elokuva on melko ajatonta kamaa etenkin sanomansa puolesta, sillä se toimii nykyisessä sekasortoisessa maailmantilanteessa yhtä hyvin kuin 50-luvullakin. Tietyissä asioissa emme ole kovin paljon ajan saatossa kehittyneet.

Ajan hammas puree tietysti eritoten erikoistehosteita, mutta yllättävän hyviltä nekin silti näyttävät. Klaatun mukana matkaavasta robotista tulivat kovasti mieleen X-Men-sarjakuvissa ja viimeisimmässä niihin perustuvassa elokuvassa X-Men: Days of Future Past nähdyt tuhoajarobotit. Sen verran legendaarinen tapaus tämä elokuva on, ettei olisi valtava ihme, jos se on Marvelin taiteilijoitakin innoittanut.

Yksi scifielokuvan virstanpylväistä sellaisten elokuvien kuin Godzilla (Gojira, 1954) ja Se toisesta maailmasta (The Thing from Another World, 1951) ohella on nyt nähty, mutta scifistä kovasti pitävänä tahdon lisää. Minulle on kehuttu ainakin Ruumiinryöstäjiä (Invasion of the Body Snatchers, 1956), mutta toisaalta haluaisin myös aikanaan katsastaa esimerkiksi Ed Woodin legendaarisen huonoina pidettyjä ohjaustöitä, kuten Plan 9 from Outer Space (1959). Tästä on hyvä jatkaa!


Arvio: ★★★★

26.11.2015

LSC 2015-16: Studio Ghibli -viikko


Prinsessa Nausicaä ja saastemetsän ohmu-olento.

Pitänee taas päivittää tilanne kausihaasteen suhteen. Yhdestoista viikko omistettiin Studio Ghiblille, joka on 80-luvulta lähtien ihastuttanut mielikuvituksellisilla animaatioelokuvillaan, kuten Henkien kätkemä (Sen to Chihiro no kamikakushi, 2001) ja Naapurini Totoro (Tonari no Totoro, 1988).

Tunnetuin Ghibli-ohjaaja on tietenkin edellä mainittujenkin leffojen takana oleva Hayao Miyazaki, mutta studion perustajajäseniin kuuluu myös Isao Takahata. Haasteena olikin katsoa jomman kumman ohjaajan Ghiblille tekemistä elokuvista vähintään yksi. Valintani kohdistui Miyazakiin, sillä legendaarisen ohjaajan elokuvia oli vielä runsaasti näkemättä. Takahatan tuotoksiin aion perehdyä joskus hamassa tulevaisuudessa.

Hayao Miyazakin mielikuvitus on rajaton.

Hyllyssä haasteen Ghibli-viikkoa jo odottelivatkin elokuvat Tuulen laakson Nausicaä (Kaze no tani no Naushika, 1984), Laputa - linna taivaalla (Tenkû no shiro Rapyuta, 1986) ja Prinsessa Mononoke (Mononoke-hime, 1997). En kirjoita elokuvista erikseen arvosteluita, vaan lähinnä yleisellä tasolla kulkevat lyhyet mietteet kaikista kolmesta.

Tähän mennessä näkemistäni Miyazaki-elokuvista kaikki ovat olleet vähintään hyviä, eivätkä nämäkään tee jatkumoon poikkeusta. Kaverin kanssa tuli juteltua, että tietynlaisen mielentilan Ghiblin tuotanto yleensä vaatii, koska niissä on yleensä melko paljon sulateltavaa.

Näitä kolmea elokuvaa yhdistää huima mielikuvitus ja tyylikäs piirrosjälki. Elokuvien maailmat ovat yksityiskohtaisia, kauniita ja rikkaita. Hahmoista voisi sanoa samaa, sillä sivuhahmotkin ovat näissä tavallista mielenkiintoisempia ja persoonallisempia tapauksia. Juoneltaan Laputa - linna taivaalla taitaa olla kaikkein suoraviivaisin tapaus, mutta kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteita löytyy kahdesta muustakin pätkästä.

Prinsessa Mononoke, susien kasvattama ja ihmisiä vihaava sankari.

Ihmisen, luonnon ja teknologian suhde on teema, joka toistuu Miyazakin elokuvissa lähes joka kerta. Etenkin Tuulen laakson Nausicaä ja Prinsessa Mononoke toimivat tällä saralla varoituksina luonnon hyväksikäytön ongelmista. Ahneet aikuiset jäävät näissä yleensä alakynteen. Keskeiset hahmot ovatkin yleensä lapsia, jonkin sortin prinsessoja tai prinssejä, joiden kautta luontoteemat välittyvät katsojalle helposti.

Kuten useista Pixar-elokuvistakin, Ghiblin tuotoksista saa paljon irti vaikka lapsuus olisi mennyt ohi jo aikaa sitten. Toki ne ovat lapsillekin laadukasta ja opettavaista mielikuvituksenruokaa, mutta aivan perheen pienimmille ne eivät välttämättä sovi. Varsinkin Prinsessa Mononoke on irtopäineen sen verran pelottava ja väkivaltainen, että se on vähän kehittyneempään makuun tehty.

Hienoja elokuvia kaiken kaikkiaan, vaikka kyllä Henkien kätkemä ja Naapurini Totoro siltikin taitavat arvoasteikossani niiden edellä säilyä.

24.11.2015

Arvio: Nawalin salaisuus (Incendies, 2010)


Nawalin salaisuus on Denis Villeneuven ohjaama draamaelokuva, jonka Kanada lähetti ehdokkaakseen vuoden 2011 Oscar-gaalaan. Leffa valittiinkin viiden finaaliehdokkaan joukkoon parhaan vieraskielisen elokuvan sarjassa, mutta voitto meni lopulta Tanskaan ja Susanne Bierin hienolle Kosto-elokuvalle (Hævnen, 2010). Mielestäni Villeneuven elokuva on vielä sitäkin vaikuttavampi.

Elokuva alkaa mysteerinä, kun kaksoissisarukset Jeanne (Mélissa Désormeaux-Poulin) ja Simon (Maxim Gaudette) passitetaan selvittämään kuolleen äitinsä Nawal Marwanin (Lubna Azabal) menneisyyttä. Nawal on antanut lapsilleen tehtävän etsiä isänsä ja veljensä, joista jälkimmäisen olemassaolosta kaksosilla ei ole entuudestaan hajuakaan. Jäljet johtavat nimeämättömään Lähi-Idän valtioon, jossa äidin traaginen menneisyys keskellä sisällissotaa alkaa hiljalleen paljastua.

Elokuvan ranskankielinen nimi Incendies viittaa tulenarkuuteen, ja se onkin harvinaisen osuva kuvaus elokuvalle sekä tapahtumaympäristön että keskushenkilön menneisyyden puolesta. Wajdi Mouawadin samanniminen näytelmä, johon elokuva perustuu, sijoittuu käsittääkseni Libanoniin ja pohjaa osittain maan sisällissodan tapahtumiin.

Elokuvassa tapahtumapaikkaa ei kuitenkaan haluta spesifioida. Valinta on mielestäni hyvä, sillä Nawalin salaisuus ei ole pohjimmiltaan poliittinen leffa. Tietyn maan historian kytkeminen elokuvaan veisi väistämättä huomiota itse tarinalta.

Leffa onkin mahanpohjassa asti tuntuva, jysäyttävä kuvaus sekä Nawalin karusta menneisyydestä, halusta rikkoa väkivallan kierre ja rajattomasta äidinrakkaudesta. Pirteäksi elokuvaksi tätä ei voi sanoa, mutta traagisuutensa keskellä se on myös katarttinen kokemus sekä keskushahmoilleen että katsojalle.

Villeneuve on nyt ainakin pariin otteeseen osoittanut kiinnostuksensa vahvoja naisrooleja kohtaan. Tuoreinta Sicario-elokuvaansa tehdessään mies vastusti tiukasti studion pyrkimystä vaihtaa elokuvan päähenkilö naisesta mieheksi. Myös Nawalin salaisuuden keskiössä on vahva naisosa, jossa belgialainen Lubna Azabal tekee huiman roolityön.

Toisaalta taas Enemy-elokuvassa sitoutumiskammoinen päähenkilö pelkää naisia ja Polytechnique puolestaan kertoo Montrealin yliopistosurmista, joissa häiriintynyt misogynisti kohdistaa väkivallan nimenomaan naisopiskelijoihin. Jokin mies-nainen-asetelmassa tuntuu Villeneuvea kiehtovan. Tekisi mieli kysyä tarkemmin, mikä!

Roolitukseen palatakseni myös kaksosia näyttelevät Désormeaux-Poulin ja Gaudette onnistuvat hyvin. Lähi-Itään sijoittuvat kohtaukset on kuvattu Jordaniassa, ja pienemmät roolit onkin täytetty paikallisilla varsin kokemattomilla näyttelijöillä. Tämä antaa elokuvaan ainakin rutkasti autenttisuutta.

Sicarion nähtyäni pidin sitä Villeneuven toistaiseksi parhaana elokuvana, mutta katsottuani nyt Nawalin salaisuuden uudestaan, en olisi asiasta enää niin varma. Olen pitänyt kieltämättä kaikista ohjaajan elokuvista kuin hullu puurosta, mutta tämä on niistä varmaankin eniten tunteisiin menevä tapaus. Mitä enemmän tätä elokuvaa ajattelen, sitä korkeammalle arvoasteikolla se nousee. Elokuva muuten löytyy Suomen Netflixistä alkuperäisnimellään Incendies. Suosittelen lämpimästi tutustumaan.

Kanadalaisohjaaja tuntuu liikkuvan eri genreissä melko vaivattomasti, ja odotukset paria seuraavaa elokuvaa kohtaan ovatkin korkealla. Villeneuvelta on nimittäin tulossa kaksi scifielokuvaa, The Story of Your Life ja Blade Runner -jatko-osa. Eihän noita malttaisi millään odottaa.

Arvio: ★★★★★

Traileri:

23.11.2015

Arvio: Vakoojien silta (Bridge of Spies, 2015)


Kävin hiljattain Finnkinon Mystery-näytöksessä, jossa esitettävä elokuva säilyi yllätyksenä alkuteksteihin saakka. Olin kohtalaisen tyytyväinen elokuvan paljastuessa Steven Spielbergin uusimmaksi ohjaustyöksi, koska melko todennäköisesti olisin sen käynyt katsomassa muutenkin. Tavallaan myös harmi, sillä jokin aivan puskista tuleva yllätysvetokin olisi toiminut. Tapahtuma on silti hieno ja sali tuli melkein ääriään myöten täyteen. Finnkinolta voi edelleen odottaa tempaukselle jatkoa.

No, käydäänhän kiinni itse elokuvaan. Vakoojien silta on kylmän sodan ajalle sijoittuva ja tositapahtumiin perustuva vakoilujännäri, jossa vakuutusyhtiön lakimies (Tom Hanks) värvätään Neuvostoliiton vakoojan (Mark Rylance) puolustusasianajajaksi ja sen jälkeen vielä hoitamaan Neuvostoliittoon salaisella vakoilulennolla pudonnut CIA-agentti neuvostoviranomaisten hoteista takaisin kotiin. Myös amerikkalainen talousopiskelija jää Itä-Berliinin puolella Itä-Saksan poliisin huostaan. Kaksi amerikkalaisvankia pitäisi siis vaihtaa yhteen neuvostovakoojaan, joten Donovanin neuvottelutaidot joutuvat todelliseen testiin.

Sympaattinen lakimies tasapainoilee CIA:n tyyppien sekä Neuvostoliiton ja Itä-Saksan byrokraattien kanssa. Tyypilliseen vakoilujännärien tapaan salamyhkäisyyttä riittää yllin kyllin, mutta tarina etenee reilun parin tunnin kestostaan huolimatta varsin reippaaseen tahtiin. Käsikirjoitusta ovat olleet Matt Charmanin kanssa laatimassa Joel ja Ethan Coen, ja veljekset ovatkin omanlaistaan huumoria saaneet dialogiin tuotua.

Leffa jää silti pettymykseksi, sillä siitä puuttuu vakoojajännärille niin oleellinen jännitys. Kyllä tässä siihen suuntaan yritystä on, mutta tositapahtumiin pohjautuva juoni on ehkä vain liian tylsä. Vangiksi jääneille jenkkipoitsuillekaan ei anneta tilaa kasvaa tarpeeksi kiinnostaviksi hahmoiksi, joten heidän kohtalostaan ei oikeastaan jaksa välittää hirveästi. Neuvostovakoojaa tulkitseva Rylance saa enemmän ruutuaikaa ja suoritus onkin parasta mitä elokuvalla on tarjota.

Vakoojien silta on tavallaan vakoojajännäri Spielberg-filtterin läpi vedettynä, mikä tekee siitä ihan sympaattisen, lämminhenkisen ja koko perheelle sopivan elokuvan. Vähän valju, mutta kuitenkin tasaisen laadukas esitys. Spielbergiltä odottaisi silti parempaa.

Arvio: ★★★

Traileri:

18.11.2015

Arvostelu: Beasts of No Nation (2015)


True Detectiven ykköskauden ja sellaiset elokuvat kuin Jane Eyre (2011) ja Ei nimeä (Sin nombre, 2009) ohjanneen Cary Fukunagan uusin elokuva Beasts of No Nation on Netflixiltä melko kovan profiilin hankinta omaan alkuperäiselokuvien tarjontaansa, ja samalla se saattaa toimia jonkinlaisena sysäyksenä elokuvien levityskäytäntöjen mullistukselle.

Beasts of No Nationin kohdalla on Netflix-sopimuksessa paljon järkeä. On nimittäin vaikea kuvitella, että se keräisi aiheensa ja ikärajansa puolesta elokuvateattereissa kovin suuria katsojamääriä. Netflix puolestaan tarjoaa sille miljoonia potentiaalisia katsojia. Vielä kun arviot ovat olleet suotuisia ja mukana on lisäksi kova näyttelijänimi Idris Elba, ei leffan luulisi ainakaan hukkuvan suoratoistopalvelun massaan.

Elokuva on karu ja varsin väkivaltainenkin kuvaus lapsisotilaaksi joutuvasta pojasta Agusta (Abraham Attah ensimmäisessä elokuvaroolissaan). Pikkupojan köyhä mutta huoleton lapsuus nimeltämainitsemattomassa sisällissodan runtelemassa afrikkalaisessa valtiossa saa lopun, kun äiti ja vauvaikäinen pikkusisko lähetetään pois ja muu perhe tapetaan hallituksen sotilaiden toimesta.

Metsässä harhailevan Agun löytää Komendantiksi itseään kutsuva kapinallisjohtaja (Elba), joka alkaa kouluttaa Agusta lapsisotilasta omiin joukkoihinsa. Elokuva näyttää, minkälaisia traumoja uuvuttava sissisota nuoreen poikaan jättää, mutta vähän valoakin sieltä tunnelin päästä pilkottaa. Fukunaga on saanut ripauksen keveyttä muuten niin raskaaseen aiheeseen. Erittäin hyvä!

Abraham Attah on todella luonnollisen oloinen keskeisessä Agun roolissaan, ja muutenkin pääosin kokemattomat näyttelijät onnistuvat mielestäni hienosti. Idris Elba on tietenkin joukon tunnetuin nimi, mutta mitään "katsokaa minua" -elkeitä ei näy. Erittäin vahva suoritus, josta tulee hieman mieleen Forest Whitakerin Oscar-palkittu rooli The Last King of Scotland -elokuvassa. Jännä nähdä, saako Netflix lobattua Elballe ehdokkuuden.

Budjetti ei kovin suuri ole ollut, joten joissakin kohdissa tietokone-efektit erottaa selvästi. Niitä kuitenkin käytetään sen verran hillitysti, että merkitys ei ole suuri. Kuvaus on silti tyylikästä ja Ghanassa kuvattu elokuva antaa tapahtumapaikoistaan realistisen vaikutelman.

Kokonaisuudessaan laadukas pätkä, joka pistää mietteliääksi olematta liian masentava.

Arvio: ★★★★

Traileri:

17.11.2015

LSC 2015-16: Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance, 1962)


 
Aluksi on kyllä todettava, että on tämä Letterboxd Season Challenge elävöittänyt blogia selvästi, vaikka itse sanonkin! Tulee mukavasti uutta intoa ja virtaa, kun uudempien teatterijulkaisujen rinnalla kirjoittelee myös klassikoista ja laajemmin Hollywoodin ulkopuolella tuotetuista pätkistä. Uskoisin, että lukijankin kannalta tämä on hyvä asia.

Sitten lätinät sikseen ja asiaan. Leffahaasteessa vuorossa on länkkäriviikko, mikä tarkoitti ainakin yhden John Fordin, Sergio Leonen tai Budd Boetticherin ohjaaman westernin katsomista. Näkemäni perusteella en ole suuri John Ford -fani, mutta koska Leonen länkkärit alkavat olla jo kaikki katsottuna ja Boetticherin tuotoksia ei juuri saatavilla ollut, päätin antaa miehelle ansaitsemansa uuden mahdollisuuden.

Tarina lähtee liikkeelle, kun Liberty Valance -nimisen rikollisen johtaman postivaunuryöstön uhriksi jäänyt Ransom Stoddard (James Stewart) saapuu paikattavaksi Shinbonen pikkukaupunkiin. Varaton lakimies jää pelastajiensa ravintolaan töihin ja alkaa myös opettajaksi.
 
Valance (Lee Marvin) jatkaa pikkukaupungin terrorisointia, mutta Stoddard ei aio vain katsella tämän toimintaa sivusta. Mies aikoo napata rikollisen, ja avukseen hän saa paikallisen apulaissheriffin Tom Doniphonin (John Wayne). Kolmiodraamakin astuu mukaan kuvioihin, sillä sekä Ransom että Tom ovat ihastuneet samaan paikalliseen naiseen, Hallieen (Vera Miles).
 
Vaikka olenkin enemmän Leonen ja Corbuccin spagettiwesternien ystävä, ei tästäkään suuremmin valittamista löydy. Juoni itsessään on mielenkiintoinen ja tarjoaa myös yllätyksiä. Elokuva tosin tuntuu parituntisena hieman venytetyltä, mutta olisihan se toki haastavaa kertoa usean vuoden ajalle sijoittuvaa tarinaa lyhemmässäkään ajassa.
 
Joissakin tilanteissa näyttelijäntyö on hieman ylilyövää, mutta se häiritsee itseäni lähinnä pahista esittävien sivuosanäyttelijöiden kohdalla. Tällä Ford varmaankin hakee kontrastia hyvien ja pahojen hahmojen välille, mutta minusta homma menee tällä kertaa välillä turhan teatterin puolelle.
 
Pääosissa James Stewart ja John Wayne pärjäävät hyvin, joskaan roolit eivät tarjoa yllätyksiä. Stewartin Stoddard on korkeasti koulutettu ja lain sanaan luottava hemmo, kun taas Waynen esittämä Doniphon on perinteinen villin lännen pyssysankari. Molemmat kyllä muuttuvat elokuvan aikana, mistä kyllä pidin.

Jos tätä vertaa muihin näkemiini John Ford -länkkäreihin Hyökkäys erämaassa (Stagecoach, 1939) ja Etsijät (The Searchers, 1956), pidin tästä aavistuksen enemmän. Vannoutuneeksi John Ford -faniksi en silti ala vieläkään.

Arvio: ★★★½



11.11.2015

TV-arvio: Daredevil - Kausi 1 (2015)


Jottei tämä blogi olisi ihan tyystin leffapainotteinen, ajattelin aloittaa TV-sarjojenkin arvioimisen. Aikoinaan tuli Breaking Bad -sarjalle kirjoiteltua pieni oodi (joka löytyy tästä), mutta muuten sillä saralla on ollut aika hiljaista. En tiedä tuleeko tästä tapa, mutta ainakin mielenkiintoisimmat tapaukset tulevat tänne päätymään.

Otetaan käsittelyyn Marvelin Netflix-yhteistyön käynnistänyt Daredevil, jonka ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi suoratoistopalveluun keväällä. Kauden kolmetoista jaksoa on tullut tähän mennessä katsottua jo kahteen kertaan, mikä on todella harvinaista minulle.

Pidän Daredevilin astetta Marvel-elokuvia synkemmästä tunnelmasta ja hieman aikuisempaan makuun sopivasta rosoisuudesta. Sarja toki sijoittuu samaan universumiin kuin Avengers-elokuvat ja niiden hahmojen sooloelokuvat, mutta nyt ei taistella ulkoavaruuden voimien kanssa.


Matt Murdock (Charlie Cox) alter egoineen pyrkii puolustamaan kotikaupunginosaansa New Yorkin Hell's Kitcheniä rikollisuutta ja korruptoituneita vallanpitäjiä vastaan päivisin puolustusasianajajana ja pimeän tullen oman käden oikeutta harjoittavana Daredevilinä.

Murdock myös eroaa Avengers-tiimistä siinä mielessä, että hänellä ei ole samanlaisia supervoimia kuin esimerkiksi Thorilla tai Kapteeni Amerikalla. Murdock sokeutui lapsena onnettomuudessa, jonka seurauksena hänen muut aistinsa alkoivat toimia korostetun hyvin, minkä vuoksi hän pystyy itse asiassa toimimaan kanssaihmisiä paremmin. Lisäksi Murdock on taistelulajien mestari, melkoinen ninja.


Sokeus antaa Murdockille hyvän peitetarinan yöllisiä puuhia ajatellen. Päivisin hän pyörittää asianajotoimistoa ystävänsä Foggy Nelsonin (Elden Henson) ja remmiin päätyvän Karen Pagen (True Bloodista monelle tuttu Deborah Ann Woll) kanssa. Murdock myös hankkii työssään vihjeitä, joiden perusteella mies auringon laskettua lähtee rikollisia kurmuuttamaan. Eihän kukaan nyt sokeaa miestä epäilisi, eihän?

Korostuneista aisteistaan huolimatta Murdock ei kuitenkaan ole ylivertainen tai haavoittumaton, vaan osumaakin otetaan välillä oikein kunnolla. Erään tällaisen keissin jälkeen miehen salaisuuden saa selville sairaanhoitajana toimiva Claire Temple (Rosario Dawson). Mattin menetelmät kyseenalaistava hoitsu ymmärtää kuitenkin miehen tarkoitusperät pohjimmiltaan hyviksi ja auttaa häntä.


Tästä päästäänkin siihen, miten paljon tykkään sarjan tavasta käsitellä "hyviksen" ja "pahiksen" roolia. Sekä Matt että Wilson Fisk (Vincent D'Onofrio), tämän päävastustaja ensimmäisellä tuotantokaudella, haluavat puhdistaa kaupungin rikollisuudesta, mutta heidän keinonsa vain ovat vähän erilaiset.

Kumpainenkin liikkuu moraalisesti varsin harmaalla alueella, joskin Fisk paljon häikäilemättömämmin. Tämä antaa hahmoille syvyyttä ja tekee sarjasta astetta mielenkiintoisemman kuin absoluuttinen hyvä vastaan paha -asetelma. D'Onofrion boss level -tasoa oleva tulkinta vakuuttaa, sillä vaikka Fisk piinkova rikollinen onkin, on hänellä myös herkempi puolensa. D'Onofrio osaa tuoda esiin myös Fiskin fyysisen presenssin ja uhkaavan arvaamattomuuden.


Charlie Cox oli itselleni tuntematon nimi, mutta mitäpä tuosta, sillä brittihemmo tekee vakuuttavasti Matt Murdockin roolista omansa ja pyyhkii siinä sivussa Ben Affleckilla lattiaa. Marvel ja Netflix ovat ottaneet näyttelijävalinnat muutenkin tosissaan, mistä kielii esimerkiksi enemmän elokuvamaailmasta tuttujen D'Onofrion ja Rosario Dawsonin palkkaaminen. Deborah Ann Woll ja etenkin Elden Henson puolestaan tuovat sarjaan hieman keveyttä ja huumoria.

Visuaalinen anti alkaa jo olla Netflix-sarjojen tavaramerkki. Öinen New York näyttää todella komealta ja kuvaus on hoidettu ammattitaidolla. Mätkintäkohtauksen koreografi ansaitsee ehdottomasti kymppiplussan ja papukaijamerkin. Hieno esimerkki on toisen jakson pitkä Oldboy-henkinen yhden oton kohtaus, jossa Murdock ottaa rikollisjengistä mittaa näiden omassa kotiluolassa.


Ykköskauden juonen kaari toimii mielestäni hyvin. Murdockin taustaa esitellään alkupuolella useammassa jaksossa, mikä antaa mahdollisuuden tutustua hahmoon pikkuisen paremmin kuin vaikkapa parin tunnin elokuva. Koko ykköskausi on itse asiassa vähän sellainen Daredevilin "origin story". Loppupuolella tutustutaan myös Wilson Fiskin maailmaan, ja hänen asettamisensa Murdockin vastapariksi onkin yksi tuotantokauden kantavista teemoista.

Vähän jäi kyllä sellainen olo, että kauden lopetus on hieman hätäinen. Paljonpa tuo ei haittaa, koska muuten homma toimii. Kakkoskautta odotellaan jo vesi kielellä, sillä esimerkiksi Elektran ja Tuomarin eli The Punisherin mukanaolokin on vahvistettu. Melkoista herkkua tulossa ensi keväänä!

Vaikka esimerkiksi ensimmäisestä Avengersista ja Guardians of the Galaxysta kovasti pidinkin, tämä on nyt ehkä se ensimmäinen omaan makuuni täydellisesti iskevä Marvel-tuotos. Daredevilin ohella omat Netflix-sarjansa saavat ainakin Jessica Jones ja Luke Cage, joista edellämainitun ensimmäinen tuotantokausi ilmestyy reilun viikon päästä. Hahmosta en tiedä oikein mitään, joten jännän äärellä ollaan!

Arvio: ★★★

Traileri:

10.11.2015

LSC 2015-16 - Kolme väriä: Punainen (Trois couleurs: Rouge, 1994)


Letterboxd Season Challenge -leffahaasteen tiimoilta jatketaan. Krzysztof Kieslowskin väritrilogian päätösosa, ja samalla ohjaajan viimeiseksi jäänyt elokuva Kolme väriä: Punainen jatkaa ranskan lipun värien teemojen parissa. Sinisen teemana oli vapaus, Valkoinen puolestaan käsitteli tasa-arvoa, ja nyt aiheena on veljeys.

Hox! Arvio sisältää epämääräisiä juonipaljastuksia, joten jos haluat katsoa trilogian ilman mitään tietoa tulevasta, kannattanee lopettaa lukeminen tähän.

Elokuvassa Irène Jacobin esittämä sveitsiläismalli Valentine tutustuu sattumalta erakkona elävään naapuriinsa (ranskalaislegenda Jean-Louis Trintignant) ajettuaan tämän koiran yli. Naapurilla, joka on eläkkeellä oleva entinen tuomari, on kuitenkin epätavallinen ja laiton harrastus: ihmisten puheluiden salakuuntelu.

Veljeyttä elokuva käsittelee esittelemällä ihmiselämien osin sattumanvaraistakin yhteyttä. Pääosissa on kaksi hyvin erilaista ihmistä, jotka löytävät tämän keskinäisen yhteyden sattumalta, ja elokuvassa on myös kolmas henkilö, jonka kohtalo risteytyy Valentinen vastaavan kanssa yllättävällä tavalla, vaikka he ovat eläneet samalla kadulla toisiaan tiedostamatta.

Teemaan liittyen Punainen myös muodostaa yhteyden kaikkien kolmen elokuvan päähahmojen välille. Saattaa kuulostaa teennäiseltä, mutta se, että näiden henkilöiden polut risteävät, on mielestäni sopiva päätös ja loppukaneetti koko sarjalle.

Jälleen kerran elokuvan nimikkoväri hallitsee sen värimaailmaa. Punaista näkyy oikeastaan joka kuvassa, oli kyse sitten Valerien vaatteista tai tarinan kannalta merkittävän auton väristä ja niin edelleen. Trilogian konsepti on kokonaisuudessaan oikeastaan todella mielenkiintoinen ja piilomerkityksiä riittänee monen elokuvan tarpeiksi.

Tämä elokuvasarja ansaitsisi vähintään toisen katsomiskerran, jotta asioita osaisi tulkita ja yhdistellä paremmin.

Arvio: ★★★½

Arvio: The Loft (2014)


Tässä se tulee, nimittäin Infinite Watchlist -blogin ensimmäinen yhden tähden arvio. Näitä en yleensä jaksa kirjoitella, koska huonojen leffojen puiminen on minulle tavallaan ajanhukkaa. Tehdään nyt kuitenkin poikkeus, sillä niin surkuhupaisan koominen esitys The Loft on.

Leffa on uusintaversio samannimisestä, vuonna 2008 ilmestyneestä hollantilaiselokuvasta. Ohjauksesta vastaa alkuperäisenkin elokuvan ohjannut belgialainen Erik Van Looy, ja myös sittemmin kansainväliselle uralle lähtenyt Matthias Schoenaerts uusii saman roolinsa. Muissa päärooleissa nähdään Karl Urban, Wentworth Miller, James Marsden ja Eric Stonestreet.

Juonen lähtökohta on sinällään ihan mielenkiintoinen, minkä vuoksi ajattelinkin elokuvan sopivan vain vähän ajattelua vaativaksi matkaviihteeksi hyvin. Viiden kaveruksen porukka hommaa yhteisen piilokämpän salassa vaimoiltaan, jotta yhden illan juttujen ja muiden sympaattisten toimien hoitaminen helpottuisi. Yhtenä aamuna kämpän sängystä kuitenkin löytyy kuollut nainen, ja koska avaimia ei ole kenelläkään muulla kuin näillä viidellä sankarilla, homman on pakko olla sisäpiirin juttu.

Miehillä on kaikilla salaisuuksia, jotka avataan takaumina tarinan edetessä. Alkuun mysteeri vaikuttaa ihan kiinnostavalta, mutta käsikirjoitus on niin yliampuva ja naurettavan vakava, että käänteet aiheuttavat lähinnä epäuskoisia naurunpurskahduksia. Dialogi on kerrassaan hirveää ja saa näyttelijät vaikuttamaan täysiltä amatööreiltä, vaikka osaamistakin on todistetusti mukana jonkin verran.

Tästä päästäänkin ehkä elokuvan suurimpaan ongelmaan. Jokainen päähahmoista on niin vastenmielinen tapaus, että sympatioita ei valu kenenkään laariin. Henkilöiden välinen "ystävyys" on sekin teennäistä, mikä vie pohjan koko tarinalta. Vaimoistakaan ei tehdä edes ihmisiä, sillä he toimivat lähinnä juonenkuljetuksen välineinä. Eräskin esitetään lähinnä myrtsinä nalkuttajana, joka suorastaan ajaa miehensä toisen naisen syliin. Hohhoijakkaa.

Tästä olisi pienillä muutoksilla saanut aikaan vallan hyvän mustan komedian, jossa hahmojen vastenmielisyys olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa, mutta sävy on siihen liian vakava ja huumori meneekin tahattoman puolelle. Komiikkakin on tosin vaativa taiteenlaji, joten on mahdotonta sanoa, olisiko se toiminut tässä tapauksessa paremmin.

Alkuperäisen Loft-elokuvan keskiarvosana IMDb:ssä on peräti 7,4, joten tämän jälkeen kieltämättä kiinnostaisi joskus vilkaista, onko se yhtään parempi (varmasti on). The Loft nimittäin näyttäisi noudattelevan kaavaa, jossa alkuperäinen leffa onnistutaan Hollywood-uudelleenfilmatisoinnissa pilaamaan täysin. Tämän katsominen oli kaikin puolin virhearvio, joita pyrin leffavalinnoissani välttämään.

Arvio:

Traileri:

9.11.2015

LSC 2015-16: Yön sudet (Un flic, 1972)


1970-luvun rikoselokuvat ovat leffahaasteen teema nro 9. Aiemmin arvioimani Maratoonarin lisäksi katseluun päätyi Jean-Pierre Melvillen viimeiseksi jäänyt elokuva Yön sudet. Melville on vielä itselleni varsin tuore tuttavuus, sillä olen hänen tuotannostaan nähnyt aiemmin vain loistavan film noir -pätkän Ajojahti (Le Samouraï, 1967), jonka pääosassa nähdään Yön susien tapaan viileyden ruumiillistuma Alain Delon. Odotukset tällekin olivat kovat, mutta ne eivät tällä kertaa aivan täyttyneet.

Yön sudet on elokuva kahdesta lain vastakkaisella puolella olevasta kaveruksesta. Edouard Coleman (Delon) on kylmäkiskoinen poliisi, jonka ystävä Simon (Richard Crenna) sattuu olemaan rikollisjengin pomo. Coleman myös tapailee Simonin tyttöystävää Cathya (Catherine Deneuve) ainakin näennäisesti salaa. Ystävykset joutuvat napit vastakkain Simonin jengin suunnitellessa isoa huumelastiryöstöä.

Leffa on sekä värimaailmaltaan että tunnelmaltaan todella viileä, ellei jopa kylmä. Tämän Melville kyllä hallitsee, sillä jo Ajojahdista pystyi päättelemään, että tyyli on herralla hallussa. Leffan asetelma on kiinnostava, mutta juoni ei etene tarvittavalla intensiteetillä. Ajojahti oli alusta alkaen todella jännittävä ja otteessaan pitävä elokuva, mutta Yön sudet jättää vähän laimean jälkimaun.

Ainakin yhden jännityselokuvan taidonnäytteen Melville kyllä esittelee nytkin. Junassa tapahtuva ryöstökeikka on leffan huippukohta, jossa jännitys tiivistyy mukavasti. Vastikään 80-vuotispäiviään viettänyt Alain Delon on roolissaan taatun cool, mutta Catherine Deneuven rooli jää turhan pieneksi eikä herätä sen kummempia tuntemuksia.

Tyylillä tehty film noir -pätkä Yön sudet siis on, mutta ei se ihan liitoon lähde missään vaiheessa. Melvilleä tekee silti mieli katsoa lisääkin, ja etenkin Ilmiantaja (Le doulos, 1962) ja Punainen ympyrä (Le cercle rouge, 1970) kiinnostelisivat. Jälkimmäisessä nähdään myös Melvillen uran loppuvaiheen luottonäyttelijäksi noussut Delon. Näistä voisi toivetta vinkata vaikkapa Yle Teeman suuntaan.

Arvio: ★★★

7.11.2015

LSC 2015-16 - Kolme väriä: Valkoinen (Trois couleurs: Blanc, 1994)


Leffahaasteen Itä-Eurooppa-viikon tiimoilta tuli jokin aika sitten katsottua (ja arvioituakin) Krzysztof Kieślowskin väritrilogian avausosa Sininen. Nyt trilogian läpikäyminen jatkuu toisella osalla Valkoinen, joka käsittelee Ranskan lipun valkoisen värin edustamaa tasa-arvon teemaa.

Tarina kerrotaan ykkösosasta poiketen tällä kertaa miehen näkökulmasta, kun puolalainen parturi Karol (Zbigniew Zamachowski) menettää avioerossa ranskalaisen vaimonsa (Julie Delpy) kanssa yhdessä omistamansa parturiliikkeen. Nöyryytetty ja omaisuutta vailla oleva mies hukkaa myös passinsa, kunnes tapaa sattumalta toisen puolalaismiehen, joka auttaa häntä loikkaamaan salaa takaisin Puolaan.

Pikku hiljaa Karol aloittaa elämänsä alusta ja saa keinoteltua itselleen omaisuuttakin. Nälkä kasvaa kuitenkin syödessä ja mies muuttuu entistä kunnianhimoisemmaksi. Tasa-arvoa mies aikoo hakea kostamalla kokemansa nöyryytykset ex-vaimolleen, vaikka rakkaus tätä kohtaan ei ole sekään kadonnut. 

Karol on sympaattinen hahmo, jonka vastoinkäymiset elokuvan alussa saavat katsojan hänen puolelleen. Ei tässä kuitenkaan melodramaattisuuksiin mennä, ja Kolme väriä: Valkoinen onkin tavallaan komedia. Koomisuus on kylläkin sen verran tummasävyistä, että elokuva ei juuri naurata. Sävy on joka tapauksessa huomattavasti edellisosaa kevyempi, mikä on varmasti osasyynä siihen, että aivan samanlaista vetovoimaa tässä ei ole.

Kieślowski on selvästi miettinyt elokuviensa teemat viimeisen päälle värimaailmaa myöten. Jos sininen väri oli edellisessä elokuvassa korostettuna, on kakkososa väripaletiltaan huomattavasti edeltäjäänsä valkoisempi. Merkityksiä ja symboliikkaa on varmasti paljon lisääkin, mutta minulla ei taida olla tarvittavaa kokemus- tai tietopohjaa niiden aukaisemiseksi.

Ihan kiva leffa kaiken kaikkiaan. Kolmososasta Punainen on toki myös tulossa blogiin teksti lähiaikoina!

Arvio: ★★★

6.11.2015

LSC 2015-16: Maratoonari (Marathon Man, 1976)


Letterboxd Season Challenge -haasteen parissa jatketaan. Meneillään oleva viikkohan on järjestyksessään yhdeksäs, ja se on omistettu rikoskirjallisuuteen ja -elokuvaan keskittyvälle Hardboiled Wonderland -blogille.

Koska 1970-luku oli rikoselokuvan kulta-aikaa, tuli tehtäväksi katsoa ainakin yksi genren leffa kyseiseltä vuosikymmeneltä. Vaihtoehtoja oli yhteensä 70 vaihdellen Kummisedästä ja Mad Maxista tuntemattomampiin tekeleisiin.

Katsottavaksi valikoitui Maratoonari, koska se oli nopealla vilkaisulla ainoa entuudestaan näkemättä oleva leffa, jonka edullisesti nettikaupasta löysin. Myöhemmin sattui sitten löytymään myös Jean-Pierre Melvillen Yön sudet, josta tulee oma tekstinsä myöhemmin.

Maratoonari on rivakasti etenevä tarina historiaa opiskelevasta ja maratoonille treenaavasta Thomas "Babe" Levysta (Dustin Hoffman), joka haluamattaan sotkeutuu kansainväliseen timanttien salakuljetukseen. Tarinaan kytkeytyvät myös esimerkiksi Baben veli Doc (Roy Scheider), tyttöystäväehdokas Elsa (Marthe Keller) sekä entinen hammaslääkäri ja natsisotarikollinen Christian Szell (Laurence Olivier).

Juoni on monitahoinen, käänteitä riittää ja leffa pitää mukavasti otteessaan alusta lähtien. Meininki käy yllättävänkin väkivaltaiseksi ja myös kauhuelementtejä sotketaan mukaan soppaan.

Leffan teemana tuntuu olevan kivun ja tuskan kestäminen, sillä Babea koetellaan mm. kiduttamalla, ja joutuvatpa hänen juoksijanlahjansakin testiin. Leffan muistettavin kohtaus aiheuttanee traumoja hammaslääkäripelosta kärsiville.

Vaikken leffasta ollut ennen tätä haastetta kuullutkaan, osoittautui se ihan laadukkaaksi trilleriksi. Hoffman on pääosassa tutun vakuuttava ja Olivier hyytää natsihammaslääkärin roolissa, joka toi hänelle Golden Globe -palkinnon ja Oscar-ehdokkuuden.

Täytyypä vielä harkita ensi viikolle varaamaani hammastarkistusaikaa uudelleen...

Arvio: ★★★½

3.11.2015

LSC 2015-16: Frankenstein (1931) & Dracula (1931)


Leffahaaste jatkui vanhan koulun kauhun merkeissä. Viikko kahdeksan ajoittui pyhäinpäivän tienoille, joten osallistujat haastettiin katsomaan vuosien 1920 ja 1935 välillä tehtyjä kauhuleffoja. Legendaarisia monstereita oli siis tiedossa.

Normaalisti tekisin elokuville omat tekstinsä, mutta nyt tuntuu jotenkin luontevalta käsitellä näitä kahta ikään kuin rinnakkain. Katsoin siis pyhäinpäivän iltana vuonna 1931 valmistuneet elokuvat Frankenstein ja Dracula. Molemmissa kuuluu elokuvahistorian siipien havinaa ja legendaarisuusaste onkin ihan huikea.

"Now I know what it feels like to be God!"

Aloitetaan Frankensteinista, koska se tuli katsottua ensin. James Whalen ohjaama elokuva on sovitus Mary Shelleyn romaanista, jossa pakkomielteinen tiedemies Henry Frankenstein herättää henkiin kuolleiden ruumiiden osista kokoamansa olennon, joka tietenkin tunnetaan Frankensteinin hirviönä.

Tarinan kantava teema on ihmisen pyrkimys hallita elämää. Yritys tietenkin epäonnistuu karkeasti. Tajusin Frankensteinia katsoessani, miten suuri sen vaikutus populaarikulttuuriin oikeastaan onkaan. Edellisiltana olin nimittäin tsekannut Jurassic Worldin kotijulkaisuna uudelleen, ja niitä samoja teemojahan Jurassic-sarjassakin toistetaan. Olen siis itsekin kasvanut Frankensteinin perinnön parissa, vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta, kun tarinan jossakin muodossa todistin.

Sitten eteenpäin. Draculan hahmo on Bram Stokerin käsialaa, mutta elokuva perustuu vuoden 1924 näytelmään, jossa historian tunnetuin vampyyri saapuu Transilvanian linnastaan Englantiin. Kreivi Draculan saappaissa on jo kyseisessä näytelmässäkin roolin esittänyt Bela Lugosi, joka antaakin hahmolle ehkä ne tunnetuimmat kasvot.

Elokuva on vähän liiankin näytelmän oloinen. Näyttelijäntyö on teatraalista, mikä toki nimihahmoon sopii, mutta ei juuri muuhun. Leffa on lyhyestä kestostaan huolimatta hieman hankala seurattava, sillä näytelmästä adaptoituna kohtauksien siirtymät tuntuvat heikosti perustelluilta ja epäloogisiltakin.

Näitä elokuvia on todella vaikea arvioida, koska ne ovat niin vahvasti oman aikansa tuotteita. Minun on hankala astua aikalaisten saappaisiin, koska olen itse kasvanut aivan erilaisten kauhuelokuvien parissa. Leffat eivät ole pelottavia, mutta melko hieno tunnelma niissä on, ja mustavalkoisuus tuo myös oman lisänsä etenkin Draculan tapauksessa. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu.

Näistä kahdesta voi ainakin Frankensteinia suositella lämpimästi kaikille (kauhu)elokuvan historiasta kiinnostuneille, mutta Draculan osalta voi parempiakin tekeleitä olla olemassa. Josko vaikka Francis Ford Coppolan 1990-luvulla tekemä versio uppoaisi paremmin?

Pika-arvio: Kaukana maailman menosta (Far from the Madding Crowd, 2015)


Kaukana maailman menosta on tanskalaisen Thomas Vinterbergin seuraaja loistavalle Jahti-elokuvalle. Romanttinen periodidraama perustuu Thomas Hardyn samannimiseen, vuonna 1874 julkaistuun romaaniin. Genre ei ole itselleni se mieluisin, mutta päätin antaa elokuvalle mahdollisuuden ohjaaja Vinterbergin ja laadukkaan näyttelijäkaartin ansiosta.

Viktoriaanisen ajan Englantiin sijoittuvassa tarinassa seurataan aikaansa nähden vahvaa naishahmoa, Bathseba Everdeeniä (Carey Mulligan), joka perii sedältään maatilan. Päättäväinen nuori nainen päättää palauttaa tilan vanhaan loistoonsa. Naimaton Batsheba herättää myös kolmen siippaehdokkaan huomion.

Kilpakosijoina nähdään uskollinen lammasfarmari Gabriel Oak (Matthias Schoenaerts), rikas poikamies William Boldwood (Michael Sheen) ja intohimoinen mutta vähän kuumakallen oloinen sotilas Francis Troy (Tom Sturgess). Batsheba on kuitenkin niin itsenäinen, ettei koe aviomiestä tarpeelliseksi. Tottahan toki se mieli hieman muuttuu matkan varrella, mutta kenet hän valitsee?

Batsheba on sinänsä ihan mielenkiintoinen hahmo, mutta kovin syvällisesti häneen ei tutustuta. Juoni etenee siihen malliin, että leffa ei pääse kovin suuria tunteita herättämään. Voi toki olla, etten vain ole otollisinta kohderyhmää.
Näyttelijät tekevät kauttaaltaan hyvää työtä. Lahjakkaasta Carey Mulliganista en oikein ikinä keksi pahaa sanottavaa. Siippaehdokkaista varsinkin Schoenaerts nousee esille jo siitäkin syystä, että Gabriel on heistä se joka rakastaa Batshebaa pyyteettä.

Kaukana maailman menosta on toki karkkia silmille ja korville. Puvustus ja kuvaus on tyylikästä ja musiikkikin hienoa. Leffassa on aika rauhallinen tunnelma, ja vaikka suuria tunteita ei herääkään, on sitä silti mukava katsoa. Jätti myös ihan hyvälle mielelle.

Arvio: ★★★

Traileri:

2.11.2015

LSC 2015-16: Audition (Ôdishon, 1999)


Kausihaasteen seitsemännellä viikolla perehdyttiin tuoreisiin japanilaisiin elokuviin. Haaste toimi samalla kunnianosoituksena jo toimintansa lopettaneelle Midnight Eye -leffasivustolle, sillä tavoitteena oli katsoa vähintään yksi sivuston kirjoittajien suosikkielokuvista.

Omalla kohdallani tämä oli hyvä tilaisuus tutustua Takashi Miiken tuotantoon, ja katseluun pääsi kauhun kulttiklassikko Audition.

Elokuva kertoo teini-ikäisen poikansa kanssa asuvasta leskimiehestä Shigeharusta (Ryo Ishibashi), joka haluaisi uudelleen naimisiin. Tämän elokuvatuottaja-ystävä tarjoutuu jeesaamaan miestä pääsemään takaisin deittailumarkkinoille järjestämällä koe-esiintymiset elokuvaan, jota ei olla edes tekemässä.

Naispäärooliin tulee hakemuksia sadoittain, ja niistä Shigeharun huomion kiinnittää ikäistään kypsemmältä vaikuttava Asami (Eihi Shiina). Tyttö vaikuttaa potentiaaliselta vaimomateriaalilta ja melankolisen alun jälkeen päästäänkin virittelemään romanssinpoikasta.

Sitten Miike kuitenkin vetäisee maton katsojan jalkojen alta ja paska osuu tuulettimeen oikein kunnolla. Genre muuttuu melko väkivaltaiseksi kauhuksi, ja loppupuoli onkin sitten puistattavan vaikeaa katsottavaa.

Leffa ei toiminut minulle aivan yhtä tehokkaasti kuin se arvatenkin toimi ilmestyessään. Tästä on kuitenkin vuosien saatossa kuullut paljon juttuja, joten se ei päässyt shokeeraamaan aivan puun takaa. Silti materiaali on kohtalaisen häiriintynyttä, ja mielellään tätä ei ihan heti katsoisi uudestaan.

Arvio: ★★★½

Traileri:

Arvio: Spectre (2015)


Alkuun sanottakoon, että tämä teksti sisältää juonipaljastuksia. En suosittele lukemaan, josset ole Spectreä vielä ehtinyt nähdä. Oma vastuu ja näin edespäin.

Kuten arviolta noin 170 000 muullakin suomalaisella, pyhäinpäiväviikonlopun ohjelmaan kuului uuden Bond-leffan tsekkaaminen. Oulussakin sunnuntain näytöksiin oli tunkua ja ennakkoon ei lippuja tietenkään tullut varattua. Päätös kadutti, vaikka toki elokuvan salin ykkösriviltäkin joten kuten näki. Ei tuota spottia voi kenellekään silti suositella. No, ainakin riittää Bondilla yleisöä!

Nolla-nolla-seiskaan on Daniel Craigin aikakaudella saatu puhallettua mukavasti uutta virtaa. Leffat ovat olleet hieman totuttua synkempiä ja enemmän "maan pinnalla", minkä myötä James Bondin hahmoonkin on tullut enemmän särmää. Skyfall tosin flirttaili avoimesti Bond-nostalgian kanssa, ja sen loppukohtauskin antoi hieman odottaa paluuta perinteisemmän 007-seikkailun pariin. Sellainen myös saatiin, hyvässä ja pahassa.

Spectre on suoraa jatkoa kolmelle viimeisimmälle sarjan elokuvalle. Tällä kertaa Bond lähtee salaperäisen SPECTRE-organisaation jäljille samalla, kun koti-Britanniassa 007-ohjelman tilalle puuhataan massiivista turvallisuusohjelmaa, joka mahdollistaa laajan salakuuntelun ehtaan NSA-tyyliin.

Toimintaa riittää ja maisema vaihtuu, kuten Bond-leffoihin kuuluu, ja ensimmäinen puolisko onkin aidosti nautittava, jännittäväkin. Ajattelin, että tämähän on itse asiassa parempi kuin uskalsin odottaa. Käsikirjoituksen onttous alkaa kuitenkin jälkipuoliskolla paljastua, sillä juonikuvioissa ei ole mitään yllättävää. Jo alussa on aika helppo arvata, miten palaset tulevat loksahtelemaan kohdalleen, ja lopputulemana onkin hieman sellainen "oliko tämä nyt tässä" -fiilis. Traileritkin mielestäni spoilasivat juonesta liikaa, mikä ei voinut olla vaikuttamatta leffanautintoon. Harmi, mutta tätä se vain nykypäivänä on.

Leffan isoin shokkivau-hetki on luonnollisesti Christoph Waltzin esittämän Franz Oberhauserin paljastuminen legendaariseksi Bond-konnaksi Blofieldiksi. Se vau-efekti vain jäi puuttumaan, koska mediassa alettiin spekuloida asialla jo silloin, kun näyttelijävalinnat julkistettiin. Myös se, että Blofield on aiemmissa leffoissa nähtyjen "kärsimysten aiheuttaja" tuntuu vähän keinotekoiselta ja osoittaa, että Spectre on haluttu kytkeä niihin vaikka väkisin.

Waltzin suoritus on perusvarma ja oman juttunsa hän tekee ihan hyvin, mutta uhkaa hahmosta ei välity nimeksikään. Blofield ei kieltämättä ole ikinä ennenkään jaksanut pahiksena iskeä. Ehkä Mike Myersin Doctor Evil -hahmokin on vähän vesittänyt parodiansa kohteen tenhoa.

Omasta mielestäni Blofieldin lihaskimppukätyriä esittävä Dave Bautista varastaa shown, vaikkei hänellä olekaan kuin yksi vuorosana. Ikisuosikki Rautahampaalle hemmo ei pärjää, mutta kyllä entisellä showpainijalla sen verran fyysistä presenssiä on, että Bond saa tästä kovan vastuksen. Vaihteeksi pahis, joka lässynlässyn sijaan käy päälle!

Bond-tytöistä Monica Belluccin rooli on enemmänkin cameo, mutta Léa Seydouxin esittämän Madeleine Swannin hahmossa on jo yritystä olla jotain muutakin kuin pelkkä pulassa oleva leidi. Samanlaista kemiaa Craigin kanssa ei löydy kuin mitä Eva Greenillä Casino Royalessa oli, mutta hyvä suoritus kaiken kaikkiaan.

Loppukaneettina todettakoon, että Spectre etenee kestostaan huolimatta jouhevasti ja viihdyttää kuten sen pitääkin, mutta tuntuu aiemmin nähdyltä. Daniel Craigin ajalta tämä on nyt se kaikkein perinteisin Bond-elokuva. Ensi kerralla voisi olla hyvä kokeilla taas jotain uutta, ehkä jopa uuden näyttelijän kanssa. Tämä tie vaikuttaisi olevan nyt loppuun kuljettu.

Arvio: ★★★

Tiiseri: