10.1.2016

Arvio: Macbeth (2015)


Hail Macbeth! Australialaisen Justin Kurzelin tuore elokuvasovitus Shakespearen "skotlantilaisesta näytelmästä" oli omalta kantiltani yksi vuoden 2015 odotetuimmista elokuvista, eikä vähiten nimihahmoa sekä tämän vaimoa esittävien Michael Fassbenderin ja Marion Cotillardin ansiosta. Tunnustaudun kumpaisenkin suureksi ihailijaksi, ja kun trailerikin (sen näet tuolta arviotekstin alapuolelta) oli todella upea, odotukset nousivat lähes stratosfääriin.

Mitään aivan pysäyttävän mullistavaa ei Macbeth tarjoa, mutta on se silti visuaalisesti todella hieno elokuva, joka tuntuu vieläpä varsin uskolliselta alkuteokselle, Shakespearen synkälle näytelmälle. Fassbender näyttelee Skotlannin kuninkaan uskollista sotapäällikköä, joka näkee taistelutantereelta palatessaan näyn, jossa kolme noitaa ilmoittaa Macbethista tulevan kuningas. Näystä (joka Kurzelin tulkinnan mukaan saattaa olla myös hahmon oma hallusinaatio) innostunut vaimo usuttaa sitten epäileväisen miehensä tarttumaan hetkeen ja murhaamaan kuninkaan urakehityksen jouduttamiseksi.

Fassbender tulkitsee hahmonsa matkaa kunnianhimon, turmeluksen ja hulluuden syövereihin hienosti. En sitä epäillytkään, sillä irkkunäyttelijä tuntuu selvästi hakeutuvan tällaisiin ei-niin-perinteisen-pirteisiin rooleihin ja hallitsee ne helponnäköisesti. Cotillard onnistuu myös viekoittelemaan tiensä sydämeeni kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa Cotillardin rooli jää silti yllättävänkin suppeaksi, mikä on näyttelijättären kyvyt huomioiden pieni pettymys.

Leffa on tavallaan Shakespearen ja Braveheartin sekä Gladiaattorin kaltaisten modernien historiallisten toiminta- tai sotaelokuvien ristisiitos, ja yhdistelmä toimii ihan hyvin. Hahmojen puhuma kieli tosin saattaa tuntua tottumattoman korvaan luotaantyöntävältä, ja itsekin erittäin rajoitetusti Shakespeareen tutustuneena ajattelin sen tuntuvan hieman omituiselta. Tottumiskysymys ehkä.

Taistelukohtaukset ovat melko isolla budjetilla toteutetun oloisia ja asianmukaisen brutaaleja, ja Kurzelilla selvästi on myös visuaalista silmää. Ohjaaja ripottelee myös pieniä surrealismiin viittaavia mausteita mukaan, mikä tekee elokuvasta varsin kiinnostavan keitoksen. Suosikkini on elokuvan loppu, joka hehkuu oranssin ja punaisen eri sävyjä. Melkoista silmäkarkkia.

Hienoinen heikkous piilee elokuvan teemojen vasaroinnissa katsojan kalloon. Esimerkiksi Akira Kurosawa käsitteli aihetta huomattavasti hienovaraisemmin omassa Macbeth-sovituksessaan Throne of Blood - seittien linna (Kumonosu-jô, 1957), joka on myös aiheesta kiinnostuneille suositeltavaa katsottavaa. Macbeth tuntuu enemmän valmiiksi pureskellun oloiselta, mutta voin olla tässä toki myös väärässä.

Pienistä puutteistaan ja kauneusvirheistään huolimatta Macbeth on laadukas Shakespeare-sovitus, joka ei varmaankaan aivan olisi viime vuoden Top 20:een mahtunut, vaikka sen olisinkin ehtinyt ajoissa näkemään. Lähelle kuitenkin päästään, ja eiköhän tämä paikkansa meikäläisen leffahyllystäkin aikanaan ota.

Arvio: ★★★★

Traileri: