2.2.2016

Arvio: Steve Jobs (2015)


Tässä on elokuva, joka ei ajatuksena kiehtonut aluksi pätkän vertaa. En kuulu Apple-uskovaisiin ja vaikka Steve Jobs mielenkiintoisen oloinen persoona olikin, tästä tulisi jo toinen Jobs-henkilökuva muutaman vuoden sisään. Kuka tätä enää kaipaa, ajattelin.

Mieleni alkoi kuitenkin muuttua, kun näin minkälainen jengi leffaa lähti toteuttamaan. Ohjaajaksi löytyi Danny Boyle, käsikirjoituksen laatijaksi Aaron Sorkin ja pääosiin kovia nimiä Michael Fassbenderistä ja Kate Winsletistä lähtien. Lippuluukuilla elokuva floppasi pahasti, mutta toisaalla kriitikot ylistivät. Aloin odotella leffaa erittäin suurella mielenkiinnolla.

Ja kyllähän Steve Jobs todella onnistunut tekele on. Elokuva käy Jobsin uran ja yksityiselämän vaiheita läpi 80-luvulta 90-luvun lopulle ikään kuin kolmessa pitkässä näytöksessä, joista jokainen sijoittuu jonkin Jobsin uralle keskeisen tuotteen lanseeraustilaisuuteen. Yllätyin suuresti tästä ratkaisusta, mutta se tekee leffasta kertaheitolla mielenkiintoisemman kuin jostakin tavanomaisesta elämäkertahutusta.

Sorkinin käsikirjoitus on jälleen melkoista dialogitykitystä, mutta aina vain mies onnistuu tekemään siitä hahmojen suuhun sopivan kuuloista. Osaavat näyttelijät hoitavat lopun, ja vaikka kyseessä on draamaelokuva, ovat monet kohtaukset varsin hektistä seurattavaa. Fassbender ja Winslet ovat ilmiömäisen hyviä, mutta sivurooleissa esimerkiksi Jeff Daniels, Seth Rogen ja Michael Stuhlbarg vakuuttavat myös.

Dialogipainotteisenakin leffa kulkee jouhevasti eteenpäin eikä tylsistymään ehdi missään vaiheessa. Monelle katsojalle dialogin määrä tosin saattaa aiheuttaa lähinnä närästystä, mikä on epäilemättä yksi syy leffan kaupalliselle floppaamiselle. Itselleni dialogivetoisuus sopii, varsinkin kun kässäri on näinkin erinomainen ja näyttelijät osaavia.

Vaikka elokuvan rakenne on mitä on, Jobsin uran keskeiset vaiheet onnistutaan tuomaan esille mallikkaasti. Apuna hyödynnetään maltillisesti myös takaumia. Samalla mulkun oloisesta bisnesnerosta luodaan sangen mielenkiintoinen henkilökuva yksityiselämän vaikeuksineen. En tiedä, kuinka tarkkaan kuvaukseen tässä on pyritty, mutta vaikuttaisi ainakin siltä, että vapauksia on otettu reilusti. Totuudenhan on turha antaa pilata hyvää juttua, sanotaan.

Monella tavalla Steve Jobs tuokin mieleen David Fincherin ohjaaman The Social Networkin (2010). Eikä ihme, sillä Sorkin laati myös siihen käsikirjoituksen. Teoksen ystävät voisivat hyvin todennäköisesti pitää tästäkin.

Arvio: ★★★★

Traileri:


Arvio: Joy (2015)


David O. Russell näyttää löytäneen luottonäyttelijänsä, sillä Jennifer Lawrence, Bradley Cooper ja Robert De Niro nähdään jo kolmatta kertaa putkeen ohjaajan elokuvassa. Hieno homma, mutta elokuvien taso vain tuntuu jatkuvasti laskevan.

Mark Wahlbergin ja Christian Balen tähdittämää mainiota Taistelijaa (The Fighter, 2010) seurannut Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook, 2012) oli vielä erinomainen romanttinen komedia, kun taas American Hustle (2013) jäi hieman sekavaksi ja heikonlaisesti rytmitetyksi huijaritarinaksi. Samoja ongelmia nähdään myös tällä kertaa.

Russellin uusin elokuva Joy kertoo tositapahtumien inspiroiman tarinan yksinhuoltajaäidistä, joka nousee ryysyistä rikkauksiin ihmemopin keksittyään. Juonen rytmitys ei oikein toimi, sillä vaikka Lawrencen esittämän Joyn tarinaa seuraa oikein mielellään noin puolet ajasta, on toinen puolikas tylsä.

Tarina omistetaan heti alkuteksteissä "kaikille vahvoille naisille", mikä on kaiken sukupuoli- ja palkkatasa-arvokeskustelun myötä aiheena erittäin hieno ja tärkeä. Mutta kun puhutaan uuden mopin keksimisestä, ei tarina itsessään oikein jaksa sytyttää. Edellä mainitulla rytmitykselläkin on tosin tässä oma merkityksensä, sillä saahan hyviä elokuvia aikaan heikommistakin aiheista.

Ongelma on myös se, että en oikein osaa nähdä 23-vuotiasta Lawrencea esittämässä nelikymppistä itsehuoltajaäitiä. Vaikka periaatteessa kyseessä on pikkuseikka ja Lawrencekin hoitaa hommansa niin hyvin kuin vain taitaa, huijaus ei vain tällä kertaa mene täydestä ja pilaa mielestäni hieman leffan uskottavuutta.

Käsitykseni mukaan Russell kuvaa ohjatessaan paljon ja kokeilee samalla uusia juttuja. Jos tämä mielikuva pitää paikkansa, se tuntuisi näkyvän elokuvassa sekavuutena ja epätasaisuutena. Mieleen tulee ainakin pari koomisen eksentristä sivuhahmoa, jotka tuntuivat olevan irrallaan kokonaisuudesta.

David O. Russell onkin varsin epätasainen ohjaaja, joka on päätähtineen saanut viime vuosina yllättävänkin suurta huomiota. Jotta tätä voisi pitää mitenkään oikeutettuna, seuraava elokuvansa saisi kyllä olla rutkasti tätä parempi.

Arvio: ★★½

Traileri:


Arvio: The Hateful Eight (2015)


Quentin Tarantino jatkaa Django Unchainedin viitoittamalla tiellä, eli toisin sanoen lännenelokuvan parissa. Ohjaaja on kahdeksanteen elokuvaansa ammentanut paljon myös omasta filmografiastaan, sillä monen tutun näyttelijän ohella siinä on vahvasti kaikuja ainakin Reservoir Dogs -tyyppisestä rikosmysteeristä. Ohjaajan tyyli on nykypäivän kollegojen joukossa sen verran omaleimainen, että The Hateful Eight tuntuu vahvasti Tarantinolta niin hyvässä kuin pahassakin.

Elokuvassa passitetaan kahdeksan toinen toistaan ilkeämpää hahmoa viettämään keskenään aikaa syrjäiseen mökkiin, sillä ulkona raivoaa iso lumimyrsky. Mukana on palkkionmetsästäjää, hirttäjää, äitinsä luokse matkalla olevaa lehmipoikaa ja niin edelleen. Kukaan ei välttämättä ole sitä mitä sanoo, ja katsoja joutuu arvuuttelemaan koko ajan mihin suuntaan lähdetään.

Jotain pahaa ja arvatenkin väkivaltaista kuitenkin osaa odottaa tapahtuvaksi. Tarantino hieman jopa alkaa toistaa itseään, sillä monessa elokuvassa koettu yllätyksellisyys alkaa kieltämättä hieman muuttua yllätyksettömäksi.

Elokuva kestää lähes kolme tuntia, mutta ihailtavan mukavasti tämän jaksoi ainakin teatterissa katsoa kelloa vilkuilematta. Uskoisin, että kotikatselussa jotkut kohtaukset alkavat kuitenkin väkisin puuduttaa, sillä Tarantino ei aina tunnu osaavan karsia liikamateriaalia pois. Tiiviimpi paketti esimerkiksi jo esille tulleen Reservoir Dogsin tyyliin olisi mielestäni toiminut paremmin.

Hyvin Tarantino silti kohtauksensa rakentaa, ja hahmot ovat taatun herkullisia. Hyvät hetkensä on oikeastaan kaikilla, mutta muistettavimmat hetket tarjoavat tällä kertaa Samuel L. Jackson ja Jennifer Jason Leigh.

Suhteettomankin korkeisiin odotuksiin nähden The Hateful Eight on lievä pettymys, mutta kovin pahasti ei tästä viitsi nurista. Jos Tarantinon tyylistä tykkää, on tämä oikein toimiva tapaus. Jos taas ei, tuskin tykkää tämänkään jälkeen.

Tarantinohan on itse todennut voivansa kutsua itseään western-ohjaajaksi vasta kolmen länkkärin jälkeen, ja onpa hän on myös vannonut ohjaavansa täyteen kymmenen elokuvaa ja siirtyvänsä sen jälkeen uusien haasteiden, kuten teatterin ja romaanien kirjoittamisen, pariin. Tällä logiikalla tulee seuraavasta kahdesta elokuvasta ainakin toinen olemaan western. Jännä nähdä, tuleeko se heti seuraavaksi vai tekeekö QT välissä jotain ihan muuta.

Arvio: ★★★½

Traileri: